Heikki

Jos joku on joskus miettinyt,

kissa vai koira,
vastaus on Heikki.

Kissa joka asui meillä, tyytyväisenä citykissana.

Sitten me muutimme valtameren taa.

Ja Heikki muutti maalle, äitini ja isäni passattavaksi.

Kolme vuotta uuninpankolla köllöttelyä.

Raikasta maalaisilmaa ja vapautta.

--- Palvelusta puhumattakaan.

Jotenkin minusta tuntuu että tämä huoltajuuskiista on jo hävitty.

Vähän kuin julkkis

Kuva.

Jompi kumpi laadukas kotimainen iltapäivälehti julisti taannoin: Beyonce on kuihtunut silmissä! Laulajatar sai lapsen viisi kuukautta sitten, jonka jälkeen hän on treenannut hullun lailla ja syönyt vain salaattia karistaakseen vauvakilot ennen esiitymislavoille paluuta. Laulajatarhan ei aio pitää äitiyslomaa, koska omien sanojensa mukaan lapsen saaminen ei ole sairaus.

No, viime viikonloppuna hän teki sen suuren paluun ja esiintyi ensimmäisen kerran sitten Blue Ivy-tyttärensä syntymän. 27 kiloa kevyempänä!

Minäkin olen laihtunut 27 kiloa, Niilon syntymän jälkeen. Aikaa siihen meni 8 kuukautta. Minulla ei ollut personal traineria. En käynyt kertaakaan kuntosalilla saati ollut dieetillä. Minä kävelin päivät pääksytysten rattaita työntäen ja kun en kävellyt, pikkumies ryysti kiloja tisseistä pihalle.

Esikoisen jälkeisen neljän viikon comeback-keikan töihin tein muksun ollessa vajaa 9 kuukautta vanha. Mies oli silloin kotona isäkuukautta viettämässä. 11-kuukautisena poika meni sitten oikeasti päiväkotiin molempien vanhempien palatessa lavoille.

Kumpikaan laadukas iltapäivälehti ei tehnyt tästä juttua.
Edes paria riviä takasivulle.
Onneksi.

Kuva.

Pari viikkoa sitten taisi jopa itse Daily Mail uutisoida shokeeraavan uutisen: Britney Spears repii stressaantuneena kynsinauhojaan. Ja X Factorin tuomarointi stressasi, ihan kynsinauhoihin saakka. Ihmekös tuo. Itseäkin saattaisi itkettää epävireisen Baby One More Timen kuunteleminen, miljoonakorvauksista huolimatta.

Samassa uutisyhteydessä taidettiin muistella myös Britneyn muutama vuosi takaperin tapahtunutta romahdusta, joka päättyi siihen kuuluisaan omakätiseen hiustenajeluun ja isän houlhouksen alle joutumiseen. Avioero, röpöttely ja huono seura koitui turmioksi teinipopparille, jota Dr. Phil olisi kovasti halunnut ongelmissaan auttaa.

Minäkin revin stressaantuneena kynsinauhojani, kynsienpureskelun lomassa. Näin pari viikkoa muuton jälkeen stressihuippu alkaa olla takana ja kädetkin näyttävät jo miltei esittelykelpoisilta. Kunnon manikyyriä kaipaisivat.

Lyhyt hiusmuoti on tuttu sekin, noin vuodelta 1996. Kalju en ollut, mutta sellainen siilitukka kuitenkin. Romahduksesta ei voi kohdallani puhua, vaikka huonoa seuraa ja röpöttelyä opiskeluaikaan liittyikin. Kokeilu mennee siis tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

Niin, ja kampaajaa käytin.
Enkä suvereniteettiani menettänyt.

Melkein julkkis. Paitsi että minä en laula.

Lopputulema on kuitenkin se, että vaikka Sinead O'Connor näyttikin silloin Nothing Compares 2 U:n aikoihin todella vetävältä sänkitukalta, niin minulle saati Britneylle se ei sovi.

Toivottavasti tämäkään uutinen ei pääse laajemmalti otsikoihin.
Tai Tohtori Kiminkinen riennä apuun.

Oikea aika

Kuva.

Tasta on jo aikaa, kuukausi jos toinenkin, kun eraassa blogissa sivuttiin aihetta milloin hankkia lapsia. Blogin kirjoittaja, alle kolmikymppinen nainen, oli kauhuissaan, koska laakari oli terveystarkastuksessa kannustanut lisaantymaan pikaisesti kun se on viela helppoa. Nainen ei vain ollut viela valmis. Han halusi ensin tehda uraa ja kerata sen taydellisen vaatekaapin taynna kenkia, laukkuja ja muita asusteita. Sitten vasta, sitten kun han ja vaatekaappi on valmis, sitten on lasten aika.

Miten taman nyt sanoisin ---

Se oikea aika ei ole koskaan. Ja silti se voi olla juuri nyt.

Laakari oli siina aivan oikeassa, etta biologinen kello tikittaa. Raskaaksi on helpointa tulla parikymppisena, kolmenkympin jalkeen homma on jo hitusen vaikeampaa. 35 vuoden rajapyykin jalkeen hedelmallisyys suorastaan romahtaa. Aina edes hedelmallisyyshoidot eivat auta.

Biologisesta nakokulmasta naisen on myos vaikeaa saada lasta ilman miesta ja painvastoin. Nain koeputkien aikana ei aivan mahdotonta, mutta vaikeaa kuitenkin. Satunnaisen vastakkaisen sukupuolen edustajan loytaminen rajatusti vain itse lisaantymistapahtumaan on toki mahdollista, mutta suosittelen tutustumaan tulevan lapsen geeniperimaan hieman pitempaan kuin sen yhden illan. Itsellani on kokemusta nk. elamankumppani-ratkaisusta, josta olen tykannyt kovasti. Puolisosta kun on oikeasti iloa ja ylimaaraisista kasista lastenhoidossa hyotya. Tassa kohtaa isoksi ongelmaksi voi nousta mista ja miten loytaa tallainen elamankumppani naina aikoina. Ja kuulkaas, siskot ja veljet, mina en tieda. Vahingossa tuo omakin loytyi.

Eika tama kromosomimyrsky tahan lopu. Ajoitus on kokonaan oma ongelmakenttansa. Milloin on siis oikea hetki kertoa tuolle valitulle elamankumppanille, etta on aika lisaantya ja perustaa perhe? --- Kun silta tuntuu. Loputomiin ei kuitenkaan kannata odottaa. Jos kotileikkien ehdottelu terminoi koko parisuhteen, leikki pitaa aloittaa alusta. Itse olin onnekas. Minulle vastattiin heti ensimmaisella kerralla niin kai sitten.  

Uran puolesta oikeaa aikaa lapsille ei ole. Toisaalta, nainen ei taida koskaan olla siina taysin oikeassa uraiassa tyonantajien mielesta. Koko hedelmallisen ian toissa pelataan raskautta ja aitiyslomaa ja oooamgee-kolmen-vuoden-hoitovapaata. Etta terveisia vain toimistolle! Neljankympin jalkeen nainen taas alkaa olla liian vanha esittamaan paaosaa. Viisikymppisena viimeistaan olet ikaloppu ja paaset vain avustajaksi tai korkeintaan TV-elokuvien sivuosiin, paitsi jos olet Meryl Streep.

Lopuksi, jos mietitaan henkista kypsyytta, kayttaen esimerkkina --- yllatys yllatys --- itseani, parikymppisena aitina olisin ollut keskenkasvuinen ja aivan hukassa. Ei minulla ollut taydellista vaatekaappia, mutta se oli puutteistani pienin. Minulta puuttui monta oppituntia elamasta ja itsestani. Taitoni eivat olisi riittaneet aitiyteen saati parisuhteeseen. Kolmekymppisena takana oli enemman elamaa, virheita ja viisautta. Takkiin oli tarttunut noyryytta ottaa pieni elama vastaan ja selkarankaa kestaa se pystypain. Koska oikea puolisokin oli jostain rinnalle loytynyt ja jaanyt, sain ensimmaisen lapseni 30-vuotiaana. Se oli minulle oikea aika.

Ja mita tulee lasten tekemiseen ---

Pojillani on keskenaan 2,5 vuotta ikaeroa, tahdostamme riippumatta. Valissa tapahtui jotain tavallista, sellaista josta usein vaietaan. Lapsia ei siis tehda. Niita saadaan.

Hyvaa aitienpaivaa kaikille, aivan kaikille aideille!

Opojen kauhu

Niilo ilmoitti tassa taanoin mika hanesta tulee isona:

- When I grow up I will become a truck driver, a star fighter, a space man and a farmer.

Asia on siis sita myoten selva. 

Ja Pekka-enolle vain terveisia, tilan tulevaisuus on taattu :)

Aitini mukaan isoveljenikin oli noin 6 vuotiaana ilmoittanut, etta hanesta tulee isona insinoori. Ja sehan hanesta tuli.

Aitini ei muistanut, etta mina olisin koskaan halunnut miksikaan. No, en minakaan. Haluamisen sijaan asiat ovat vain tapahtuneet minulle, ehka jopa hieman suunnittelematta ja yllattain.

Teinina kuvittelin ryhtyvani lakimieheksi, mutta kaytyani preppauskurssit, luettuani paasykoekirjat 6 kertaa ja syotyani rusinoita paasykokeissa, totesin etta paikka ei ollut minua varten. Kysymysten perusteella olisin voinut ihan hyvin lukea vaikka puhelinluettelon ulkoa. Taten en koskaan edes kysynyt paljonko jain sisaanpaasysta vajaaksi.

No, fiksuna tyttona olin oikeustieteellisen lisaksi kaynyt myos tekun paasykokeissa ja pistellyt muitakin papereita liikenteeseen. Lakkiaisten jalkeen minulla olikin edessa vaikea valinta, joko matematiikan opinnot lahiyliopistossa tai insinooritieteen taiteilut tekussa toisella puolen Suomea. Valitsin jalkimmaiset. Ihan vain --- siksi.

Tekussa opintosuuntani valinta tapahtui sekin vaiston varassa. Hain teknisen journalismin linjalle ja vasta paasykokeissa minun piti valita tekninen suuntatumisvaihtoehto. Valittavana oli kone, prosessi ja sahko. Valitsin keskimmaisen, koska en tarkkaan ottaen tiennyt mita se on. Toisena opiskeluvuonna erikoistuin viela ymparistonsuojelutekniikkaan. Niin tai nain, aivan liikaa kemiaa jouduin lukemaan. Orgaanista, epaorgaanista, analyyttista, fysikaalista --- jaikohan viela joku puuttumaan? Eika unohdeta niita labrojakaan.

Valmistuin tekusta normiajassa eli neljassa vuodessa, vaikka olin aktiivinen niin opiskelijapolitiikassa kuin muussa kevytmielisessa rientelyssa. Lisaksi vietin neljannen vuoden ulkomailla vaihdossa. Opiskelin Napolin yliopistossa, tein siella paattotyoni muovijatteiden havittamisesta pyrolyysilla. Lahdin vaihtoon puolivitsilla, asiaa sen kummemmin harkitsematta. Samoin Italia kohdemaana valikoitui ihan vain silla perusteella, etta kukaan ei ollut koskaan aiemmin siella ollut. Arvannette myos, etta en osannut kielta sanaakaan saapasmaahan muuttaessani. Ja ei, ainakin vuonna 1998 hyvin harva paikallinen osasi englantia Napolin korkeudella. Italian kanssakin oli vahan niin sun nain.

Insinoori AMK:ksi valmistumisen jalkeen mietin noin nanosekunnin DI:ksi jatkamista. Ajatus matematiikan, fysiikan ja kemian lukemisesta ei kuitenkaan tehnyt kesaa. Jattaydyin siis tallaiseksi, yksinkertaiseksi.

Sitten valmistumisen, kesan 1999, olen ollut koko ajan toissa tai paremminkin tyosuhteesssa, onhan nama lapsetkin tullut saatua. Prosessi- saati ymparistoalan toita en ole tehnyt paivaakaan. Teknista markkinointia ja muuta journalistiikkaa olen harrastanut, enimmakseen englanniksi, ilman sen kummempia kieliopintoja. Vuodesta 2005 olen toiminut kaikkien alojen erikoisasiantuntijana, maailmalla, asiakasrajapinnassa.

Nyt, vuonna 2012, olen jalleen perimmaisten kysymysten aaressa:
Mika minusta tulee isona?
Miksi 5-vuotiaani tietaa sen? Miksi veljenikin tiesi sen 6-vuotiaana? Miksi mina en tieda sita viela 36-vuotiaanakaan?

Viimeiset kolme vuotta taalla kaukanapoissa tekisivat minusta aivan taydellisen yksityissihteerin. Ongelmanratkaisukyky on hioutunut huippuunsa. Kaikesta voi selvita, tavalla tai toisella. Toisaalta, kotitalousopettajankin homma voisi olla ihan jees, ainakin kesakuun alusta elokuun puoleenvaliin. Lisaksi mina pidan kokkaamisesta, leipomisesta, siivoamisesta ja pyykinpesusta. Mutta jos joku mankeloisi suklaapatukan (tositarina), huutaisin.

En tieda. Tieda en.
Ehka jatkan vain elamaa vahemman vakavasti.
Ilman karttaa ja ilman 5-vuotis suunnitelmaa.
Ihan vaiston varassa.
Lahdetaan vaikka siita, etta isona minusta tulee viisas ja lempea.

Joko sina tiedat mika sinusta tulee isona?

Viikon parhaat

Viikon sitaatti:

J.R.R. Tolkienin sanoin:

All that is gold does not glitter,
Not all those who wander are lost.

Kävelylenkki  metsässä Niilon kanssa kahdestaan, Kennedy Pondia etsien. Kultainen hetki, emmekä edes eksyneet, äidin yrityksistä huolimatta. Niin, ja se lampikin löytyi.

Viikon romantiikka:

14.2.

Tietysti.

Ensitapaamisestamme tuli kuluneeksi 2004, 2005, 2006.... hyvänen aika, jo 8 vuotta!

Viikon hölösuu:

- Hei isi! Äiti osti sulle suklaata.

Kannattaa hankkia valentineslahjukset yhdessä miltei viisivuotiaan kanssa. Kyky pitää salaisuudet on taattu --- noin 2 sekuntia kotiinpaluusta.


Viikon kova ääni:

Korvia vihlova ja veret seisauttava

...*tööt*TÖÖÖT*tööt*----*tööt*TÖÖÖT*tööt*...

Palohälytys keskiviikkoaamuna klo 7:40. Mitään ei palanut, päinvastoin. Uima-allastilan kosteus vain laukaisi koko hotellin palohälyttimet raikaamaan. Ja palomiehet evakuoivat hotellin, varmuuden vuoksi.

Viikon vaaleahiuksinen kysymys:

- Siis mitä tää melu oikein on?

Kysymyksen esitti eräs 35-vuotias yksinkertainen vaimo, kaksinkertainen äiti rakkaalle aviopuolisolleen keskiviikkoaamuna noin klo 7:40:21.

Viikon melt down:

 - Byäääääääääää!

Niilon täydellinen luhistuminen keskellä ruokakaupan parkkipaikkaa, matkalla ostamaan synttärikakkua. Miksikö? Äiti vain pyysi poikaa pitämään kädestään kiinni, vilkaan liikenteen takia.

Viikon kohteliaisuus:

- You and your baby look so similar that you could be twins! And that was a compliment!

(- Näytätte lapsenne (Leo) kanssa niin samanlaisilta, että teitä voisi luulla kaksosiksi! Ja tämä on kohteliaisuus!)

Lausahdus on kuultu leikkipaikalla noin 12-vuotiaan pojankoltiaisen suusta. Miltei voittaa sen pari vuotta aiemmin kuullun "oletko au-pair" -kohteliaisuuden. Vai olikohan se sittenkään kohteliaisuus?

Viikon tunnustus:

Sofia / At home with Sofia tunnustautui lukijakseni.

Kiitos!

Haasteessa peräänkuulutettiin alle 200 lukijan ulkosuomalaisblogeja, joista pitää ja suosittelee eteenpäin. Lupaan ryhdistäytyä tämän viikonlopun aikana haasteen eteenpäin laittamisen kanssa.

Viikon moka:

Sandaalit.

Eikä vain yhdet, vaan kahdet. 

Samanlaiset.

Tilasin itselleni tulevaksi kesäksi nahkaiset flip flopit. Kello oli puoli kaksitoista illalla, kun vihdoin viimein painoin entteriä. Saavutettuani  tilausprosessissa point-of-no-returnin, huomasin että ostoskorissa olikin kahdet lipokkaat yksien sijaan. *GRAUH* --- Ja ei, älkää kysykö miten, en tiedä. No, palautukset ovat onneksi ilmaisia.


Että tässähän nämä epäolennaisimmat, menneestä seitsemästä päivästä.
--- Toivottavasti teilläkin oli kivan jännä viikko.

Seksikäs Skellefteåsta

Uima-altaalla, tuolla modernin maailman kaivolla, kuulee jutun jos toisenkin.

Kuva täältä.

Kuulee kuinka naapurimme, ruotsalainen perusinsinööri napapiiriltä, muutti yhdeksän vuotta sitten USA:han ja meni naimisiin "amerikkalaisen naisensa" kanssa. Vaimo oli suuren lääkejätin tutkimusjohtaja, kovapalkkainen ammattilainen. Onnea kesti muutaman vuoden, sitten tuli ero. Eron jälkeen miehemme skellefteåsta haki ja sai kansalaisuuden. Nykyään 57-vuotias mies työskentelee yksityisyrittäjänä ja seurustelee Katyn kanssa, joka on sairaanhoitaja. Ruotsissa hänellä on kolme aikuista lasta. Ja sisko joka asuu Tukholmassa.

Parin kesän jälkeen tiedämme ex-vaimosta yhtä sun toista, veroprosentista lähtien.
Niin hartaasti häntä muistellaan.
Päivää paistatellessa uima-altaalla.
Aina ilman paitaa.

Samoin kuin muistellaan sitä Ruotsin mestaruustason uimari ex-tyttöystävää, joka on nyttemmin poliisi.

Mitä luulette, janottaako vanha suola?

Pahvinen talo

Joku joskus kysyi mistä tulee blogin nimi Pahvitalo.

--- Siitä että talo on kuin pahvista tehty, tietenkin.

Asumme sinänsä varsin mukavasti, vuokralla 4 asunnon rivitalossa. Kaksi kerrosta, kalustettu kellari ja ullakko. Rauhallinen piha miellyttävässä naapurustossa ja mukavilla naapureilla. Iso takapiha ja uima-allas. 60-lukulainen talomme on vain joskus nähnyt parempiakin aikoja. Enkä puhu nyt kennedyläisestä toivon ajasta, vapaasta rakkaudesta enkä rehottavista kainalokarvoista.  

Mutta asiaan ---
Noin vuosi sitten oli kuuma, kuuma kesä. Olin lasten kanssa kolmistaan kotona mieheni ollessa työmatkalla sananmukaisesti maapallon toisella puolella. Erään hikisen päivän iltana kylvetin ensin Leon ja häntä pukiessani Niilo pulikoi ja leikki tyytyväisenä ammeessa.  

Yht' äkkiä kylpyhuoneesta kuuluva iloinen pulina ja nauru muuttui säikähtäneeksi itkuksi. Rynnätessäni naapurihuoneesta katsomaan mitä oli tapahtunut, minua odotti odottamaton näky: reikä seinässä. 

Kylpyammeen yläpuolelle seinään oli muurattu saippuateline/kahva, joka oli noin 15 kiloisen pojan otteesta irronnut ja pudonnut ammeeseen. Onni onnettomuudessa että poikaan ei sattunut eli murikka ei tippununt Niilon päälle.

 

Tämä episodi poiki luonnollisestikin kylpyhuoneremontin --- kolmannen vuoden sisään. Vuokranantaja kun oli jo kerran aikaisemminkin joutunut laatoittelemaan kylppärin seiniä uusiksi (suihkun puoleisen seinän saumaukset rapisivat vanhuuttaan pois) sekä paikkaamaan kattoa (vesi tuli vuosi sitten kevään rankkasateilla kylppärin sisäkaton läpi, tänä keväänä vesi tulikin sitten katon läpi kerrosta alempana eli keittiössä...).

Kylpyhuoneremontti, kuten aiemmatkin, muistutti hyvin paljon huonoa komediaa josta ei draamaakaan puuttunut. Sen vain sanon että "muovipussissa" kylpeminen ei ollut kivaa, eikä ollut kivaa sekään kun lauantai-iltana kahdeksalta saavumme reissusta kotiin ihailemaan sitä luvattua valmista kylpyhuonetta, joka osoittautuukin sitten täydeksi remonttityömaaksi.

Kiva talo tämä silti on, paras ikinä, kun vain pysyy kasassa ja remonttimiehet loitolla. Tunnenkin jo orastavaa haikeutta ja luopumisen tuskaa --- näillä näkymin kun pakkaamme tavaramme ja suljemme Pahvitalon oven perässämme viimeisen kerran lokakuun lopussa. Viimeinen kuukausi ennen kotiinpaluuta kuluu matkoilla ja hotellissa.

Lastenlippu vai tavallinen?

Pari-kolme vuotta sitten lähdin töistä kotiin bussilla. Oli keskitalvi ja pakkasta vähintään riittävästi, josta johtuen olin kääriytynyt paksuun toppatakkiin, pitkään kaulahuiviin ja pipoon.

Bussikuski kysyi:
- Lastenlippu vai tavallinen?
Minä mykistyin. Hetken päästä tokenin ja vastasin:
- Tavallinen.

Seuraavaksi olinkin purra harmistuksesta kieleeni:
- Miksi-oi-miksi en sanonut lastenlippu?!? Pirun kotikasvatus! Olisin pienellä (eh) totuuden kaunistelulla säästänyt pari-kolme euroa laakista!

Kyydissä istuessa pohdiskelin myös muita elämän suuria kysymyksiä:
- Oliko bussikuski sokea vai tekikö toppatakki ja pipo minut todella niin nuoren näköiseksi? Jos näin niin ikinä en piposta luovu, en edes kesällä. 
- Oliko kyseessä kohteliaisuus vai naljailiko onnikankuljettaja päin naamaa? Hmm....

Matkan joutuessa kohti Leppävaaraa bussikuskin sokeus kävi yhä ilmeisemmäksi, onneksi. Kuski hurautti päin henkilöautoa ja hiukan taidettiin päätyä hangenkin puolelle. Viimeinen kilometri junalle taittui kaikkein nopeiten jalkapatikalla.

-----
Huomenna mittariin rapsahtaa 35 vuotta. Enää tuskin lastenlipulla pääsisi, sinnikkäästä rasvaamisesta huolimatta. Eipä se menoa haittaa, tämä on kiva ikä :) 
--- Ja enää 30 vuotta niin pääsen eläkkeelle, jos silloinkaan.

Kadotetuille

Tavarat katoavat. Tai "katoavat". Hukaan menevät kuitenkin. Alla listaus elämäni suurimmista tragedioista ja viimeaikojen mysteereistä.


Case tutti
Olin kertoman mukaan noin kaksivuotias kun jouduin kertarepäisyllä tutista eroon. Tutti meni leikeissä hukkaan ja ei ikinä löytynyt.

Ja pah! Tarina kertoo jotta satunnaisessa luovuuden puuskassa tyhjensimme 2 vuotta vanhemman isoveljeni kanssa kotimme liinavaatekaapin. Sinne tutti sitten katosi, mankeloitujen lakanoiden ja viikattujen saunapyyhkeiden väliin. Äänekkäistä krokotiilinkyynelistäni huolimatta äiti pysyi "tutti katosi" -tarinassaan, vaikka hetihän hän lohtuni ja imuttimeni oli sieltä sekasotkun keskeltä löytänyt ja piiloon pistänyt. Totuuden tutin kohtalosta kuulin turvallisesti vuosien päästä tapahtuneesta.

Kiitos äidin valheen hampaani ovat moitteettoman suorat, mutta kynsiäni nakerran edelleen.

Case Kille
Täyttäessäni 3 vuotta meille tuli kaksi kissaa, veljekset Kille ja Pelle. Kille oli minun kissani, mustavalkoinen karkeakarvainen ujonpuoleinen kolli. Pelle oli isoveljeni kissa, pehmeä- ja pitkäkarvainen, yltiöseurallinen kissaherra. Paria vuotta myöhemmin Kille katosi, äkkiä ja jälkiä jättämättä. Luulimme että Kille oli karannut ja seuraavat pari vuotta luulin että kaikki pienet nelijalkaiset olivat killejä palaamassa kotiin. Vähitellen toivo kuitenkin hiipui ja kuoli pois. Pelle eli ainoana kissana 14 vuotiaaksi.

Ja pah! Karannutpa hyvinkin, taivaan porteille nimittäin. Kille ja Pelle pitivät ahkerasti tappelemalla huolen että naapurustossa ei muut kissat menestyneet. Niinpä isä joutui naapurisovun nimissä viimeisen vaihtoehdon eteen, terminoimaan Killen, epäsosiaalisen mutta armottoman. En usko että äiti ja isä pitivät totuuden kertomista edes vaihtoehtona --- ennen kuin 10 vuotta tapahtuneesta oli kulunut.

Kiitos vanhempieni valheen en itkenyt lapsena silmiäni punaiseksi kuolleen lemmikkini tähden. Kille säästyi myös kokeelliselta partavesikylvyltä, Pelle taas ei. Puoli pullollista Menneniä takasi että kissa pesuista huolimatta haisi pari vuotta --- pahalle.

Case hopeasormus
Sain ensimmäisen hopeasormukseni lahjaksi äidin nuoremmalta siskolta muistaakseni juuri ennen kouluikää. Sormus oli tehty ohuista hopealangoista punoen ja se sopi äärimmäisen kivasti yhteen aiemmin kummeilta saamani hopeisen sydänriipuksen kanssa. Ehdin nauttia kaunokaisesta vain muutaman viikon kunnes se katosi. Laajoista etsinnöistä huolimatta sormus oli ja pysyi hukassa. Omituisinta asiassa oli kuitenkin se, että äitini ei motkottanut lainkaan huolimatomuudestani. Mahtoiko huomata harmitukseni? Mysteeri, sekä kadonnut sormus että motkottamattomuus.

Case uimapuvut
Ollessani alle 10 vanha, yhden talven aikana meidän perheen kaikki uimapuvut katosivat. Mysteeri. Elättelen satunnaisesti yhäkin toiveita että uikkarit-puikkarit uinailevat piirongin uumenissa pöytäliinojen alla.

Case punainen pikkuauto
Niilon joululahjaksi saaman parkkitalon mukana tuli kaksi puista pikkuautoa, punainen ja keltainen. Punainen auto on ollut nyt puolitoista kuukautta hukassa. Ja meillä siivotaan lelut joka ilta ja lattiat imuroidaan vähintään kerran viikossa. Mysteeri. Ei häiritse pikkumiehiä, mutta äitiä kyllä.

Case miehen uimalasit
Olleet kadoksissa viime syyskuusta lähtien. Etsitty tuloksetta niin Jenkeistä kuin Suomestakin. Mysteeri. Mies hankki kahdet uudet lasit niin on jotain mitä hukata uudestaan.

Case vihreä fleecetakki
Hyvä takki, imarteleva malli, pehmeä materiaali, vain yksi reikä kohta neljän vuoden ahkerasta käytöstä huolimatta. Kadoksissa nyt puolitoista viikkoa. Mysteeri. Himoulkoilijaa paleltaa. Näen öisin unta takin löytymisestä.