Menin, juoksin, kastuin

Applefest Half Marathon on nyt juostu. Vesisateessa.
Koska minua ei nyt ihan sokerista ole tehty, niin läpi päästiin ja vielä suht' kunnialla.

Kuva täältä, iso kiitos Steve Wolfelle, kuka ikinä oletkin. Minä olen tuo dorkan näköinen sinipaitainen tuolla keskellä, valkopaitaisen vieressä.

Viimeisellä viikolla kisaan valmistautuminen tapahtui lähinnä levon merkeissä. Tai siis levon ja levon. Miehen liikematkaillessa en varsinaisesti lenkkeillyt metriäkään, mitä nyt juoksin rakkaiden lapsukaisten perässä, aamusta iltaan. Hiilihydraattitankkaaminen jäi myös aika vähälle keskittymiselle. Samaa ruokaa söin kuin tavallisestikin muksujen kanssa.

Tänään lauantaina kello huusi jo puolelta seitsemältä aamupalalle. Itse kisapaikalle ennätin puoleksi yhdeksäksi, noutamaan numerolappua, hoitamaan viimeisiä viilauksia ja verryttelemään. Olin varautunut ruuhkiin, mutta kaikki menikin enemmän kuin sujuvasti. Kello kymmenen starttia sai siis oikeasti odotella.

Juoksin matkan ihan perstuntumalla, eli jätin tietoisesti rannetietokoneen kyttäilyn vähälle. Tiesin että taipaleelle mahtuu puolenvälin jälkeen myös reippaita ylämäkiä, joten annoin alun rullata vapaasti. Täytyihän loppuun jättää sitä hyytymisvaraa.

Kuva täältä.

Hyytymisvara tuli todellakin tarpeeseen. Kuten yllä olevasta korkeusprofiilikuvasta näkyy, mäkiä reitillä riitti, alas ja ylös. Yhdeksästä mailista eteenpäin (16. ja 17. kilometri) oli melkoista takkuamista. Oli ylämäki ja ylämäen perään toinen ja kolmas ja neljäs ylämäki. Ja satoi kaatamalla vettä.

Jotenkin tästäkin selvittiin. Matkanteko piristyi ja loppuun sain niistettyä ihan pikkiriikkisen kirinkin. Jaksamisessa auttoi todella paljon se viimeisen ylämäen päällä kannustavia neuvoja huudellut nuori mies:
- Relax your shoulders! Bring that greart smile on your face! This is your race now! Less than mile to go!

Maalissa olin varma että en enää ikinä, siis ikinä, IKINÄ juokse yhtä ainutta kisaa.

Mutta mutta ---
Tarkistin juuri tulokset ja virallinen aikani on 1:52:45. McMillan siis tiesi Puma 5 Milerin perusteella loppuaikani miltei täsmälleen (5 mailia aikaan 40:28 ennusti McMillanin mukaan puolimaratonille loppuaikaa 1:52:52). How cool is that!

Ja mitä siihen "ei-ikinään" tulee, huomasin tuossa iltapäivällä tämän. Parin viikon päästä olisi lähistöllä siis toinen puolikas tarjolla. Reitti olisi kuvauksen mukaan tasainen ja nopea. Mutta kisa alkaa jo kahdeksalta aamulla. Siis kahdeksalta!!! Sehän tarkoittaa että pitäisi herätä ennen kuutta aamupalalle ja lähteä kohti kisapaikkaa joskus puolen seiskan jälkeen...

Asiaa pitää hieman miettiä.

Matalapainetta

Täällä sataa, kolmatta päivää putkeen. 

--- Ja minä mökötän.

Ensimmäinen sadepäivä ei vielä laukaissut kriisiä täydessä mitassaan. Pidimme kaveriperheen kanssa mukavat play datet, jonka jälkeen hyödynsin harmaan harmituksen siivoamalla talon lattiasta kattoon ja pesemällä pyykit. Illalla pääsin hoitamaan vielä kehoa ja mieltä puolentoista tunnin joogatunnille.
"Om..."

Toisena sadepäivänä harmitus alkoi muuttua heti aamusta aidoksi mökötykseksi. Kävimme poikien kanssa asioita hoitamassa ja ostoskeskuksen sisäleikkipaikalla leikkimässa. Illalla viiden kilometrin juoksulenkki vesisateessa. Ja hermot olivat tiukalla kuin viulunkielet.  
Mur-mur sentään! 

Tänään kolmantena sadepäivänä lapset ymmärsivät nukkua myöhään, joka hieman lievensi äidin aamumurjotusta. Kävimme kirjastossa, jossa oli meidän lisäksemme noin puoli kylällistä lapsia äitiensä kanssa. Kotona olenkin sitten lähinnä katsonut ikkunasta ulos, manannut, murjottanut ja mököttänyt. --- Ja komentanut lapsia olemaan hiljaa jotta äiti voi paremmin mököttää. Tunnin päästä lähdemme Town Faireille eli ulkoilmativoliin. Kumpparit ja sadetakki mukaan niin pääsee kivasti festaritunnelmaan. Vai juhannusko se nyt oli?  
Äyskis kuitenkin!

Kirjoittaja on 35-vuotias huonosti sadetta kestävä perheenäiti. Hän kaipaa joko henkistä goretexia tai sitten rehellistä auringonpaistetta, onhan nyt sentään kesä!!! 

Sarvia ja hampaita

Leolle lienee tulossa taas lisää hampaita. Suomen loman aikana hammasluku päivittyi noin kahdeksaantoista (pojan purtua minua etusormeen hinku tarkkaan hammaslaskentaan laimeni äkillisesti), eli noin kaksi hammasta on vielä täysin puhkeamatta.

Leolla on ikää nyt vajaat 21 kuukautta ja enää ylätakahampaat puuttuvat. (kuva www.orajel.com)

Viime yönä poika ehti jo ennen kahtatoista herätä kolme kertaa itkemään. Kolmannella kerralla ymmärsin ruiskaista ibuprofeiinia äänen suuntaan. Lääkintä auttoi sikäli, että kahdentoista ja yhden välillä karjuvaa poikaa tarvitsi rauhoitella enää kahdesti. Ja sama rumba jatkui läpi yön. Kai. Iskä taisi hoitaa aika ison osan hyssyttelyistä äidin horrostellessa. Viiden-kuuden aikaan pinna kuitenkin katkesi ja Leo siirrettiin äidin viereen nukkumaan. Suomennettuna siis potkimaan, pyörimään ja satunnaisesti karjumaan.

Aamupuuron syöminen ei meinannut onnistua sekään. Itku-potku-raivarit laantuivat suun voitelulla ja äidin sylillä. Sen jälkeen taas päivä paistoi ja puurokin maistui. --- Siis kuvainnollisesti, vettä satoi tuolloin nimittäin Uuden Englannin tyyliin kaatamalla.

Ulos lähteminen aiheutti seuraavat itku-potku-raivarit, sisälle tuleminen seuraavat. Ja kesken lounaan otettiin vielä se kolmas erä, joka päättyi päiväunille.

Viime viikot ovat olleet aika lailla itkua ja hampaidenkiristelyä. Pitkiä lentoja ja korviin sattuvia laskeutumisia, aikaeroa, hyttysenpuremia, hampaita, sadepäiviä, hellepäiviä, nälkää, janoa, väsymystä, yleistä harmitusta, rusinan puutetta --- lista on loputon. Sanojen vielä puuttuessa Leolle ei jää kuin kova ääni millä ilmaista tuntemuksiaan. Ja äiti kenelle huutaa. --- Ja äiti lohduttaa, laulaa, lääkitsee... tai vie huutavan äkäpussin isälle. 

Naapurimme Elaine sanoi kauniisti, että lapsi purkaa itseään estottomimmin vanhemmista läheisimmälle. Kieltämättä pojan herätessä keskellä yötä jankkaamaan "äiti-äiti-äitiä", jankutusta jonka hiljentää oikeasti vain se isän syli, sitä välillä toivoisi olevansa hieman virallisemmissa väleissä jälkikasvun kanssa.

Mutta näillä eväillä mennään. Ja ovathan nuo lapset kuitenkin enimmäkseen ihan onnellisia ja iloisia. Äitin pikku mussukoita ♥