Friday, September 30, 2011

Päivi pukeutuu ja mallaa

Tervetuloa Pahvitalon muotinurkkaukseen. 
Se sijaitsee päämakuuhuoneessa, siinä vaatekaapin edessä. 
Siellä Päivi leikkii supermallia, tosin aivan liian harvoin. 

Tänään oli kuitenkin hyvä hetki leikkiä. 
Ulkona satoi, paistoi, satoi. Nuorin nukkui, vanhempi katsoi SuperWhy:ta.
Mallattavana oli muutama vaatekaapin peruspilari.

Tässä asussa kävin asioilla. Ja olinpa aika rock.
Inspiraatio on kuin suoraan välitunnilta 1990 alusta,
Kangasniemen linja-autoaseman takaa.
Malli: Väsähtänyt, tullut juuri  ostarilta lapsia leikittämästä
Huivi: Esprit
Paita: Loft
Laukku: Marc by Marc Jacobs
Farkut: Rock&Republic, lököttävät ja niin mukavat
Vyö: Gorjana
Kengät: Tory Burch
Kello: Michael Kors

Sisäpiirin mammavinkkinä että tuollainen iso trikoohuivi on aivan must. Ei ehkä kaunis, mutta erittäin käyttökelpoinen. Kyseistä harmaata riepua on käytetty lentokoneessa lapsen peittona kuin automatkalla aurinkosuojana. 70 MPH:n nopeudessa huivin lipare läpsättää iloisesti auton kattoon, mutta lapsi pysyy tyytyväisenä (lue: hiljaa). 
 
Tämän uunituoreen asun tarkoituksena olisi olla klassinen, 
viileän asiallinen, asiantuntijan asu. 
Suorat mustat housut ja kiireessä, lasten ollessa jo all-over-the-place, 
napattu silkkipaita, tässä ei voi mennä pieleen...
... Vai onko "klassinen" tässä synonyymi tylsälle?
Pidänkö vai palautanko?
Malli: Joku keski-ikäinen, en tunne
Paita: Banana Republic
Vyö: Vanha italojäänne
Housut: Banana Republic
Kengät: Hiukan liian pienet Marc by Marc Jacobsit, mutta sisäinen sulo vilenini ei moisista muotoseikoista välitä kun "halvalla" popot jostain löytää.

Tässä asussa haetaan businespukeutumiseen rokkia, perjantaihenkeä. 
Nahkarotsi pykälään, niin se on siinä.
Malli: Joku keski-ikäinen, näyttää etäisesti tutulta
Paita: Banana Republic
Vyö: Club Monaco
Farkut: Citizens of Humanity, eivät lökötä. 
Kengät: Yhäkin ne liian pienet Marc by Marc Jacobsit. Varpaita särkee jo. Mutta on ne niin ihanat! 


 Täydellinen valkoinen t-paita kuuluu vaatekaappiin kuin vaatekaappiin.
Miksi vain niiden löytämisestä on tehty niin vaikeaa?
T-paita: Banana Republic

Ja jottei totuus unohtuisi...
Malli: yksinkertainen vaimo, kaksinkertainen äiti
Trikootakki: vanha Splendid
Joogapöksyt: äh, jotkut halvat 
  
Mistä tyylistä sinä pidät eniten?

Ja lopuksi tunnustus ---
En tajua miten muotibloggarit tämän tekevät. Siis stailaavat, miettivät kuvakulman, poseeraavat, säätävät kameraa ja kaikkea. En minä vain osaa. Mutta ehkä minun ei tarvitse. Jätän muotiblogit muotibloggareille, minä vain mallaan :)

Thursday, September 29, 2011

And justice for all

Naapurin Nancy-täti oli enemmän kuin tohkeissaan:
- Niilo knows the Pledge of Allegiance!
- Pledge of what?
- Pledge of Allegiance, with the flag, you know.
- Sorry, I don't.

Sitten Niilo näytti, tietämättömälle äidille. Kehoitti nousemaan seisomaan. Laittamaan oikean käden sydämen päälle:
I pledge allegiance to the flag of the United States of America, and to the republic for which it stands, one nation under God, indivisible, with liberty, and justice for all.
Vannoimme yhdessä uskollisuutta USA:n lipulle. Kuten esikoulussa oli opetettu.

Nancy oli niin onnellinen. Ja ylpeä Niilosta.
- And he's only 4 and a half!

Ja niin olin minäkin, onnellinen ja ylpeä, rakkaasta esikoisestani.
Poika on tullut isäänsä, muistihirviö :)

--- Myöhemmin poika vielä korjasi äidin ääntämystä. Maalainen kun ei osannut ääntää sanaa "allegiance."  Siis silleen booooostonilaisittain. Tai oikeastaan mitenkään. 
Että tähän on nyt tultu.

Minuuttimiehiä

Kävimme alkuviikosta poikasten kanssa pitkästä aikaa lempipuistossani, Minuteman National Historical Parkissa. Puisto sijaitsee kätevästi meiltä vain vajaan vartin ajomatkan päässä. Sen lisäksi että puistossa pääsee kävelemään rauhassa hyvinhoidettuja hiekkateitä pitkin halki vehmaan maalaismaiseman, siellä pääsee myös tutustumaan Yhdysvaltain vapaussodan huhtikuussa 1775 käydyn aloitustaistelun taistelukenttään.

Itse asiassa, myös meidän asuinpaikkamme on hyvinkin liki vapausodan maisemia, Minuuttimiesten taistelulinjan varrella. Tästä johtuen aina huhtikuun kolmantena maanantaina, kello viisi aamulla, heräämme parinsadan metrin päästä kajahtaviin muskettien laukauksiin. Patriots' Dayn paraati alkaa siitä meidän kulmilta päätyäkseen päivän mittaan Minutemanin puistoon.

Puistovierailu ei ollut pettymys tälläkään kertaa. Se oli elämys. 
Sen lisäksi että aurinko paistoi ja lämmintä oli reilut 25 astetta...

... Kohtasimme Hartwell Tawernin kulmilla pari aitoa Minuuttimiestä, kuin suoraan vuodesta 1775. 

  
Pääsimme jopa seuraamaan heidän ampumaharjoitustaan. 

   
Kapteeni William Smithin talon lähellä oli hyvä poimia kukkia.

Paul Reveren vangitsemispaikan muistomerkillä oli aitiopaikat ihastella ohi ajavia autoja. 
Retken ehdoton kohokohta, siis. 
Sitten äiti onneksi pisti kameran piiloon ja kaivoi eväät esiin.

Reippailun jälkeen kotona maistui lounas ja päiväunet. Kaikille kolmelle seikkailijalle.

Wednesday, September 28, 2011

Kolmas käsilaukku toden sanoo

Jo useita viikkoja kestänyt täydellisen käsilaukun metsästys on vihdoin saatu päätökseen. Kolmas laukkukandidaatti osoittautui enemmän kuin täydelliseksi. Äitini tulee siis saamaan aivan mahtavan, hienon ja muutenkin upean Coachin Soho hobon.

Kyseessä on klassinen, hillitty laukku laadukkain yksityiskohdin. Laukku on tehty ylellisen pehmeästä vasikannnahasta ja rakenteeltaan tilava mutta kompakti. Kaivattuja taskuja löytyy useammallekin kännykälle, kammalle ja huulipunalle. Ehdoton hitti on kuitenkin tuo keskellä oleva vetoketjullinen iso tasku. Juuri sitä mitä asiakas toivoi :)

 

Toivon mukaan tuo kassi olkapäällä kehtaa nyt edes Osuuskaupassa käydä.

Seuraava personal shopper -projekti lieneekin sitten syntymäpäivälahja 6-vuotiaalle tytölle. Kumma kyllä, olen tämän projektin suhteen aivan neuvoton. Viettänyt kai liikaa aikaa poikien maailmassa...

Tuesday, September 27, 2011

Epäilyksen polttopisteessä

Löysin viime viikolla kellariin vievien portaiden yläpäästä tällaisen.


Koska työ ei ihan Banksyn tekosilta näyttänyt, otin meidän nuoremman polven taiteenharjoittajat haastattelun alle. Tai siis sen joka niistä osaa puhua.

- Niilo hei.
- Mitä äiti?
- Tiedätkö mitään tuosta portaiden yläpäähän ilmestyneestä kuvasta?
- Leo sen piirsi.

Että näin.
Ehkä piirsi, ehkä ei.
Mutta onneksi ilman lupaa ei ole viime aikoina syöty mitään.

Asiaa!



Viime viikolla eetteriin tulla tupsahti tunnustus, ihan pyytämättä ja yllättäen:



Tämän tunnustuksen saajan pitää...

1. kiittää tunnustuksen antajaa
Suuri kiitos siis Bags Boots & Beyondin Elenalle.
Curiosity killed the cat, vai miten se nyt meni?


2. antaa tunnustus 8 blogille
Koska vahinko pitää pistää kiertämään, tunnustuksen saavat seuraavat substanssissa erityisen ansioituneet blogit:

Nollavaimon blogi
Nollavaimo kirjoittaa ansiokkaasti hyvin universaalista aihepiiristä. Arvatkaa vain mistä ;) 

Sulkasatoa
Marianne hahmottelee hersyvällä tyylillä mutta terävällä kynällä elämän ihmeitä Chigagosta käsin. 

Anna Maailmalla
Anna nyt on vaan ihana :) 

Ikisinkku
Reinkarnaationi Lapista. 

Taito tehdä elämästä vaikeaa
 Laurairinalla on osuvia oivalluksia. Ja vimmaa :)

Project Mama
Klassikko! 

Kaitaliina
Ihanan positiivinen, oikea hyvän mielen blogi. Ja Kaitaliinasta tulee helmikuussa äiti, onneeonee!  

All I Ever Wanted Is Here
Hyvin zen, rauhallinen ja mietitty. Jotain niin erilaista ja siksi kiehtovaa! 

3. ilmoittaa näille em. asiasta.
Yllä mainitut bloggaajat, nytpä siis tiedätte, kuka teitä stalkkaa ja miksi.
Kiitos ja anteeksi.

 4. kertoa 8 satunnaista asiaa itsestään.
No täältähän pesee:

1. Olen taskuparkkeerannut auton vain noin 5 kertaa elämässäni. Ko. manööveri kuuluu kuitenkin osavaltion ajokorttivaatimuksiin. Inssiajossa en yllätyksekseni joutunut taskuparkkeeraustaitojani näyttämään, samoin kuin en mäkiparkkeerauksia, käsimerkkejä --- no, oikeastaan mitään vaadittuja taitoja. Mahtoikohan rv39:llä ja isolla pallovatsalla olla jotain tekemistä asian kanssa...?

2. Lasten saamisen jälkeen hiusteni väri on ehkä tummunut, mutta suusta pihalle tulevat ajatukset vaalentuneet. Todistusaineistoa tästä kuullaan miltei päivittäin. Viimeksi eilen illalla mietin puhelimessa miehelleni missäköhän puhelimeni mahtaa olla kun en löydä sitä.

3. Ja puhelimesta puheenollen, olen pessyt puhelimeni pesukoneessa. Ei kestänyt nokialainen hienopesua.

4. Ja miehestäni puheenollen, tapasin hänet ensimmäisen kerran ystävänpäivänä vuonna 2004. Avausrepliikkini oli: "Näyttääkö takapuoleni isolta?" Vastaus oli niin siro, että loppukesästä hän muutti saman katon alle.

5. Olen Virpi Sarasvuon (omaa sukua Kuitunen) kanssa samanikäinen ja samalta paikkakunnalta kotoisin. Ala-asteella hiihdin Virpin kanssa samoissa hiihtokisoissa. Virpi voitti, minä olin viides. Yläastella olimme samassa liikuntaryhmässä. Liikunnallisena monilahjakkuutena Virpi juoksi kahdeksikkoa meidän muiden ympäri, lajissa kuin lajissa. Kaikesta huolimatta, en siltikään voi sanoa varsinaisesti tuntevani Virpiä.

6. Laskettelin ensimmäisen kerran elämässäni 20-vuotiaana Rukalla. Lumilautailua olen kokeillut tasan kerran, noin 22-vuotiaana Himoksella. Kokeilun tuloksena onnuin monta viikkoa selkävaivojen takia. Ihminen ei kestä kaatumista määräänsä enempää.

7. Olin ensimmäistä kertaa ikinä lapsenvahtina pari viikkoa sitten.

8. Ja loppuun vielä sitä muotia, josta minä tiedän kaiken. Vaikka ostinkin elämäni ensimmäiset Levikset tänä kesänä kympillä, Citizen of Humanityt ovat ♥rakkausfarkkuni♥, muuten ♥ Marc by Marc Jacobs 4ever! Niin, ja on minulla se Korsin kellokin, josta kaikki muotibloggarit meuhkaa. Lieventäväksi asianhaaraksi luettakoon että sain sen ennen suurta blogihypetystä mieheltäni lahjaksi.

Leo 2-vee muuten hokee tuota Keravan kollien "asiaa". Miksi? Kukaan ei tiedä. Tai ainakaan tunnusta.

Sunday, September 25, 2011

Herran haltuun



Kisa on viikon päästä.

Kaikki on nyt tehty mitä tehtävissä on. Siis juoksuharjoittelun näkökulmasta. Lyhykäisyydessään viimeinen juoksuviikko meni hyvin. Harjoittelumotivaatio löytyi yllättäen aamulenkeistä, vaikka en aamuihminen olekaan. Varustelupuolella opettelin teippaamaan varpaat. Ja hankin saumattomia nimettömiä. Myös pitkien lenkkien testinesteytys aidolla Gatoradella onnistui mainiosti. Nyt vain sitten lepäillään ja syödään pastaa. Ja jännitetään.

15 tuntia ja 150 km.
Tavoitteena 1:55 alitus.
Tai edes kahden tunnin.
No, kunhan pääsee kunnialla maaliin...

Syyskuun saldo oli vähintään riittävä. Kunnon kohottamisen lisäksi lenkipolulla kun on hoidettu tämän äiti-ihmisen päätä. Päähoidon onnistuminen pääseekin heti huomisillasta kovaan testiin miehen lähtiessä pitkästä aikaa työmatkalle. Muunmuassa eilisten näyttöjen perusteella ajatus puolesta viikosta yksin lasten kanssa hieman --- närästää.

Pitänee aamulenkkien sijaan ryhtyä siis meditoimaan.
Tunnetusti paras tapa meditoida on kääntää kylkeä kun lastenhuoneesta kuuluu ensimmäisen kerran ääntä. --- Kunhan on siis ensin piilottanut kaikki kynsilakat ja niiden poistoaineet ja muut tökötit noin kahden metrin korkeudelle, piilottanut tikkaat ja poistanut niistä ala-askelmat.


Tämän kerran tunnusbiisiksi osui torstai-iltaisen vesisadekävelylenkin helmi.
"And all the drugs in the world /
Can't save us from ourselves"
Amen.

Saturday, September 24, 2011

Kasipuoli



- Mitään en ole ottanut ilman lupaa, vakuutti Niilo pontevasti, suu täynnä jotain vaalenapunaista.

Olin yläkerrassa Leoa hoitamassa kun äitiyden mukanaan tuoma kuudes aisti varoitti. Kokemuksen mukaan alakerran äkillinen hiljaisuus kun tarkoittaa noin 60% todennäköisyydellä jotain vähemmän fiksua toimintaa. Niilo ei vastannut huhuiluuni, joten menin paikan päälle tarkistamaan tilanteen. Ja pettymyksekseni vaisto ei ollut väärässä.

Tuo "mitään-en-ole-ottanut" oli tällä kertaa lasten pureskeltavia, mansikan ja banaanin makuisia D-vitamiinitabletteja. Keittiöjakkaran avulla keittiön yläkaapin toiselta hyllyltä kiivettynä. Ja kaikki tämä hipihiljaa yhden vaivaisen vaipanvaihdon aikana.

Ensimmäisellä tivaamisella syöty määrä oli Niilon omin sormin laskemana viisi. Toisella kertaa kuusi. Purkkia punnitsemalla oikea määrä lienee kuitenkin lähempänä kahtakymmentä, ehkä jopa enemmän. Ja se suositeltu päivittäinen annos on tasan yksi tabletti.

*Syvä huokaus* ja töpinäksi:
  1. Niilo portaisiin istumaan.
  2. Puhelin korvalle ja soitto lastenlääkäriaseman hoitajalle.
  3. Hoitaja antoi numeron myrkytystietokeskukseen, joten soitto sinne.
  4. Odottaessa pujotetaan vaippa ja housut alasti kirmaavalle Leolle.
  5. Helpotuksekseni myrkytystietokeskuksesta vastataan että tapahtunut vahinko on suht' vaaraton. D-vitamiinimyrkytystä ei saa kerta-annoksesta, vaan se vaatii pidemmän, viikon-parin jatkuvan yliannostuksen. Muutamaan päivään pojalle ei tarvitse kuitenkaan tabletteja antaa.
  6. Tiukkasanainen puhuttelu pojalle ja helpottunut rutistus päälle. Ei ikinä enää --- mitä nyt seuraavalla kerralla.
4 ja puoli vuotta. Luovuudella ja uteliaisuudella ei ole rajoja. Heinäkuuussa suolaa ja nyt tätä. Ja välissä on pesty, hipihiljaa aamutuimaan, varovasti ettei isi ja äiti herää, vessanpytyn kansi kylpyhuoneen peilikaapista kiivetyllä kynsilakanpoistoaineella. Ja äiti oli onnellinen että sitä ei juotu. Lapsiturvakorkit lienevät enää vain hidaste, ylähyllyt vain ylimääräinen haaste.

---
Illalla Leo saa äitinsä kiinni rysän päältä. Pojan molemmat rakkaat, sekä herra Apina että herra Kirahvi, ovat livahtaneet pesukoneeseen samaan aikaan.

Protesti on kovaääninen. Ja pitkä.

---
Muuten päivä on ollut ihan hyvä, kokonaisuutena arvioituna hyvinkin kasipuolikkaan arvoinen. Syksyn ensimäinen päivä.

Aamulla viedessäni Niilon esikouluun, Leo lauloi takapenkillä yllä olevaa Hot Chelle Raen biisiä.
- Laa-laa-la, laa-laa-la!
:)

Friday, September 23, 2011

Kesän viimeisen päivän keitto

Huomenna se alkaa, syksy.
Ainakin kalenterin mukaan.

Kesän viimeisen päivän piristykseksi laadin lounaaksi ehtaa lohturuokaa, minnesotalaisvaikkutteista, täyteläistä kana-villiriisikeittoa. Villiriisi on mitä mainioin raaka-aine, ei oikeastaan riisi ollenkaan mutta täynnä hyvää makua ja ravinteita.

Keitto on yksi sadekelin suosikkejamme. Ei kovin vaikea mutta hieman aikaavievä. Silti jokaisen minuutin arvoinen. Ja lapsetkin tykkää, kuten aina, hyvästä ruuasta.

Kana-villiriisikeitto

1 sipuli
2 keskikokoista porkkanaa
1 rkl voita
3/4 kuppia villiriisiä
4 kuppia kanalientä
1 pauna maustamatonta kanaa, esim. rintafilettä, 3/4 tuuman palasiksi kuutioituna
2 rkl pehmeää voita
2 rkl vehnäjauhoja
2 kuppia maitoa tai kermaa
suolaa ja pippuria

Kuullota hienonnettu sipuli ja ohueksi siivutettu porkkana paksupohjaisessa kattilassa (dutch oven).
Lisää huuhdeltu villiriisi ja kanaliemi. Kuumenna kiehuvaksi ja anna porista keskilämmöllä, välillä sekoittaen, puolisen tuntia.
Lisää kuutioitu kana ja anna kiehua lisää 20 minuuttia tai kunnes villiriisi on sopivan kypsää.
Sekoita pienessä kulhossa pehmeä voi ja jauhot sileäksi tahnaksi. Lisää tahna keiton joukkoon ja sekoita. Kiehauta minutti-pari, kunnos keitto on saostunut.
Lisää maito/kerma ja lämmitä keitto kiehuvaksi. Mausta pippurilla ja tavittaessa suolalla. Nauti.

Wednesday, September 21, 2011

Kotikutoinen Pre-Engineering Class

Kotiimme saapui joku aika sitten vihkonen kaupunkimme tarjoamasta vapaa-ajan toiminnasta tulevalle syys/talvi -kaudelle. Mieheni huomasi riemastuksekseen vihkosesta aivan täydellisen kurssin nurkissa kasvaville pikkuinsinööreille:
Pre-Engineering Class
For ages 5-7.
Students will build cities, bridges, and motorized cars/planes and explore the many creative possibilities of engineering with the LEGO system. With access to over 100,000 pieces of LEGO, your child will have the opportunity to build what they have only dreamed with the support of an experienced Play-Well Engineering instructor to guide them.

Kaikkea sitä keksitäänkin! Valitettavasti kurssi jää meiltä väliin, koska se järjestetään vasta helmikuussa, jolloin olemme jo tukevasti Suomessa.

Mutta ei hätiä mitiä. Sateisen aamupäivän ratoksi vietimme kotikutoisen insinöörityöhetken tänään lasten leikkihuoneessa. Ei meillä nyt ihan sataatuhatta LEGO-palikkaa ollut saati Play-Well Engineering -ohjaajaa, mutta muutama DUBLO-paketti kuitenkin ja yksi kotiäiti-insinööri, joka yritti parhaansa leikkiä.

 
"Ja nyt nousee nämä heinäpaalit tällä vinssillä tallin ylisille... Ja kohta tulee maitoauto hakemaan maitoa ja lava-auto tuomaan rakennustyömaalle tiiliä ja sementtisäkkejä..."

 
Hämmästyttävää kuinka keskittyneesti ja tosissaan Niilo leikki.
--- Ja pitkään, yli 2 tuntia.

 
"Hei äiti. Huomaan että kuvaat koko ajan tuota mun isoveljeä. Huomauttaisin että myös MINÄ olen täällä. Ja, kuten paitakin sen sanoo, kovan äänen lisäksi aiheutan myös muuta yleistä häiriötä jos et NYT huomaa MINUA!"

Kivaa oli. Tosin juniorin hermoille nuo leegoleikit ei vielä oikein sopineet. Liian paljon palikoita Niilon käsistä haluttavaksi. Onneksi siis iltapäivällä ei enää satanut.

Tuesday, September 20, 2011

Aamulenkillä

Kuva täältä.

Poimin viikonloppulukemiseksi lehtihyllystä tuoreen Runners Worldin lokakuun numeron. Ja Life&Stylen, jottei totuus unohtuisi ;) Kauhisteltuani aikani Angelina Jolien luisia käsivarsia ja LeAnn Rimesin kuihtunutta olemusta jälkimmäisestä laatulehdestä, tukevasti suklaalevy toisessa kädessä, perehdyin oikein ajatuksen kanssa juoksulehteen.

Lehdessä oli monia oivaltavia artikkeleita juoksun saralta, mutta yksi oli ylitse muiden. Artikkeli siitä mitä tehdä kun "elämä asettuu juoksuharrastuksen tielle". Tulee puoliso, lapset ja perhe, ehkä urakin, vaikeuttamaan säännöllistä juoksuharrastamista. Artikkeli tarjosi ongelmaan yksiselitteisen ratkaisun: aamulenkit. Ja mitä aikaisemmin liikkeelle lähtee (lue: viideltä aamulla), sitä pidemmän lenkin ehtii juosta.

Mainittuani artikkelista miehelleni, hän puhkesi nauramaan. Minä kun en ole niitä aamuihmisiä. Sitäkin paremmalla syyllä minä päätin kokeilla. En ajatellut ponkaista polulle ihan vielä viideltä, mutta pistin kellon herättämään klo 6:45. Tavoitteena oli olla seitsemältä ulkona lenkkarit jalassa.

Ja minä tein sen! 

Kipitin aamutuimaan 8 kilometriä kirpeän kosteassa syyssäässä. Matkan varrella näin 4 peuraa, lukematomia oravia ja muutaman kanssalenkkeilijän.

Palattuani kotiin aamupalalle kolme varttia lähtöäni myöhemmin olin aivan innoissani. Tämänhän voisi tehdä toistekin. Tai ehkä tästä voisi tehdä jopa tavan, pari kolme kohtuullista lenkkiä viikossa, heti aamutuimaan.

No, katsotaan miten tässä syksyn pimetessä käy, voittaako untuvapeite lenkkipolun kutsun. Itsellä on asiasta ehkä joku aavistus...
Mutta siihen viideltä heräämiseen, siihen en usko kykeneväni. Ikinä.

Monday, September 19, 2011

Vielä onnellisempi perhe

Tervetuloa, tervetuloa --- 
käykää jälleen peremmälle Pahvitalon Perheen virtuaaliseen taidegalleriaan.

Sitten viimenäkemän, nuoren polven nouseva taidetähtemme Niilo on laajentanut taiderepertuaariaan miniveistoksiin. Esikoulusta tuotiin perjantaina kotiin pussillinen veistoksia, jotka aseteltiin huolella keittiön ikkunalaudalle, muiden aarteiden joukkoon.


Veistokset esittävät tietenkin meidän perhettä. Vasemmalta oikealle kuvattuna ovat Niilo, äiti, Leo ja isi.

Niilo on jotenkin onnistunut vangitsemaan meistä sen olennaisemman.
Silmäthän ovat se sielun peili.

"En se minä ollut."
"Huomaatteko kuinka pyörittelen silmiäni tälle touhulle."
"Äääääääääääääääääää!!!!!"
"Mikä hullujenhuone tämä oikein on!"

Että sellainen Kiljusen herrasväki.

Omenoita ja piirakkaa

Kauniin syyskuisen sunnuntain kunniaksi suuntasimme läheiselle maatilalle omenoita poimimaan. Samalla moikkasimme aasia, tapasimme pari Leon mielestä ammuvaa koiraa ja vietimme hetken jos toisenkin ihaillen traktoreita ja trukkeja.



 


Iltapäivällä näistä takuulla tuoreista omenoista olikin sitten aika leipaista --- kyllä vain --- aito amerikkalainen omenapiirakka!

Apple Pie / Omenapiirakka

Taikina:
2 1/4 kupillista jauhoja
3/4 tl suolaa
2/3 kupillista leivontamargariinia tai voita
8 - 10 rkl kylmää vettä

Täyte:
Reilu kilo kuorittuja, ohuiksi viipaloituja omenoita
(1 teelusikallinen sitruunanmehua)
3/4 kupillista sokeria
2 rkl jauhoja
1/2 tl jauhettua kanelia
1/8 tl jauhettua muskottipäskinää
(1/3 kupillista kuivattuja karpaloita)

1. Sekoita jauhot ja suola keskenään. Käyttäen esim. sähkövatkaimen taikinakoukkuja, hienonna rasva jauhojen joukkoon, kunnes taikinamurut ovat noin herneen kokoisia. Lisää kylmä vesi lusikallinen kerrallaan, huolellisesti sekoittaen, kunnes koko taikinaseos on kostunut. Muovaa taikinasta kaksi palloa, kääri ne kelmuun ja laita hetkeksi kylmään.

2. Lämmitä uuni 375 F. Kuori ja valmistele omenalohkot, kostuta ne halutessasi sitruunanmenhulla. Sekoita isossa kulhossa sokeri, jauhot ja mausteet. Lisää omenalohkot ja sekoita jotta jauhoseos levittyy tasaisesti omenoihin. Lisää halutessasi karpalot.

3. Kauli taikinapallot pyöreiksi levyiksi esim. tuorekelmun välissä. Vuoraa toisella taikinalevyllä noin 9 tuumaisen piirakkavuoan pohja. Levitä päälle omenalohkoseos. Leikkaa taikinapohjan reunat piirakkavuoan tasalle. Nosta toinen taikinalevy kanneksi piirakan päälle. Rypytä reunat tiiviiksi ja leikkaa piirakan päälle muutama ilmareikä. Halutessasi voitele piirakka maidolla ja sirottele päälle sokeria.

4. Paista esilämmitetyssä uunissa ensin 40 minuuttia leivinpaperilla peitettynä, ota paperi pois ja paista vielä 20 minuuttia lisää, jotta omenalohkot kypsyvät ja pinta saa kivasti väriä mutta ei pala.

5. Anna jäähtyä jopa 2 tuntia ennen herkuttelua. Nauti sellaisenaan tai kermavaahdon / vaniljajäätelön kera.

NAM!


PS: Huomaa taas mittayksiköt. Muunnosapua löytyy täältä.

Saturday, September 17, 2011

Syksy näyttää synkältä


Parissa päivässä lämpötila tippui liki kolmestakympistä tylyyn viiteentoista. 
Se on se Uusi Englanti. 
Ja syksy.

Kannoin aamupäivällä turkoosia, oranssia, keltaista ja valkoista vintille. 
Tilalle toin mustaa, harmaata, harmaata ja mustaa. 
No okei, on siellä vähän khakia ja vihreätäkin, mutta ymmärsitte varmaan. 

Mietin vain ---
Milloin olen oikein alkanut pitämään harmaasta, tuosta epäväristä?
Vai onko se vain salaa hiipinyt paikalle?

Ohikiitävän hetken pohdin myös,
kuinka on mahdollista että tällä rättihullulla naisella on näin paljon vaatteita,
muttei silti mitään päälle pantavaa?
Onneksi se meni kuitenkin ohi.


Ja koska kengät eivät ole vaatteita, eikä niitä sitäpaitsi voi koskaan olla liikaa, kotiutin itselleni täydellisen parin syyskenkiä: mokkanahkaiset nilkkurit kiilakorolla. 
Katsos kun vielä halvalla sain ;)

Täydellisen käs'veskan metsästys jatkuu

Äidilleni sopivan käs'veskan metsästys on jatkunut tällä viikolla asiaan kuuluvalla intensiteelillä.

Aikani laukkumarkkinoita ja eBayta tutkailtuani totesin jotta aitoa ja kohtuuhintaista merkkilaukkua ei ole olemassakaan. Maailma on niin väärennöksiä pullollaan, että jos diili kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei sitä ole. Ja väärennöksiin en halua sotkeutua millään muotoa, en edes "vahingossa".

Saadakseni lisätietoa laukkkutarpeesta, haastattelin vielä itse äitiäni ja poikien mummoa siitä unelmien veskasta. Äitini on järki-ihmisiä ja merkillä ei hänelle ole väliä. Toiveissa oli mustaa, aitoa nahkaa, kännykkätäsku ja paljon vetoketjullisia taskuja.

Että tommosen minä nyt sitten tänään kaivoin, järkivalinnan merkiltään B. Makowsky. Laukku on kaikin puolin OK, hyvää nahkaa laadukkain yksityiskohdin, mutta en osaa sanoa onko se nyt oikeasti "se oikea", joku siinä tökkii. (Varmaankin se että se ei ole Marc by Marc Jacobs -lempimerkkiäni ;)



Niin että onko se hyvä??? Laittaisitko sinä sen Savossa asuvan karjalais-mummon olalle?
(Kuvat ovat vähän sinne päin, pahoitteluni.)

 Varmuuden vuoksi vahtaan kuitenkin vielä silmä kovana erästä Coachin kassia:
-

Tämä laukku vaikuttaisi lyhykäisyydessään täydelliseltä. Valitettavasti sen valmistus on kuitenkin lopetettu, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jää naarata veskaa juurikin sieltä, eBaysta. Ihanasta kärsimättömien ihmisten kauppapaikasta ;)

Thursday, September 15, 2011

Kiukku


Kipaisin nopeasti sisälle, hakeakseni kameran. Halusin ikuistaa iloisen kuranaamaisen pikkupojan, leikkimässä uuden kuorma-autonsa kanssa.

Olin poissa ehkä noin 10 sekuntia. Sinä aikana pojan ja kuorma-auton sukset menivät jotenkin ristiin. Tuli kiukku. Iso kiukku.

♥ ja *huokaus*
Kai tämä tästä.

Luonto pikkupojan puuhun ajaa



Keskustelu eilen illalla:
- Oletko muuten koskaan kieltänyt Niiloa kiipeämästä puuhun?
- *epämääräistä muminaa*
- Siis poikahan tekee mitä lie akrobaattitemppuja puiden oksilla, yrittää kävellä oksia pitkin.
- No olen minä sanonut että puusta ei saa pudota. Vaikka on se kerran pudonnutkin, viikko-pari sitten. Mutta ei käynyt kuinkaan!

Minkäs poika luonnolleen voi. Omaa äidiltään perityt kiipeilygeenit.
Lapsuudenkodissanihan ei ollut tikapuissa alapuolia. Eikä puissa alaoksia.
Jostain kumman syystä.

- Ja en minä oikeastaan ole, kieltänyt.

Wednesday, September 14, 2011

Ilmaakin kevyempi

Puolimaratoniin on 18 päivää ja treeni sujuu --- no, jollain lailla.



Lenkkimusiikkini ei ole turhan korkeatasoista taiderokkia. Olen kuitenkin päässyt Ke$han "Blow"sta eteenpän, yllä olevaan ilmaakin kevyempään tsirpapa-tsirpapa-bumbti-käkkään. Miehelläni on teoria, jonka mukaan huono musiikki saa minut juoksemaan nopeammin. Pitäisi varmaan ladata jotain vielä p*skempaa iPod täyteen, tällä jumputuksella kun ei pääse alle 5 minuutin kilsavauhteja ;)


Loman ja levon jälkeen olen ottanut radikaalin loppukirin ja tossua on isketty asfalttiin oikein urakalla. Nostin lenkkimäärän vakiintuneesta kolmesta neljään kertaan viikossa. Viime viikolla kilometrejä kertyi vajaat 55, pisimmän lenkin ollessa 20 km. Tämä viikko korkattiin tänään reilun 15 km siivulla. Torstaina voisi käydä hölkyttelemässä kympin, ehkä jotain vetoja seassa, lauantaina taas pidemmän, hitaan lenkin ja sunnuntaina kevyen, verryttelyrykäisyn. Ensi viikolla mennään vielä suht' täysillä, ohjelmaan pitänee ujuttaa jotain puolimartonvauhtisiakin rykäisyjä, mutta viimeinen viikko ennen kisaa menee lepäillessä. Tämä onnistuu hyvin luontevasti, koska mieheni on tuolloin työmatkalla.

Kroppa on kestänyt tätä rääkkiä varsin hyvin. Jalat ovat tosin aika tukossa, jonka takia välipäiville pitänee lisäillä lempeää joogaa venyttelyksi. Rakkoja olen saanut yllättävän vähän, mutta epäilen menettäväni vielä ainakin yhden kynnen ennen lopullista koitosta.

Vatsan ärtymistä olen koettanut estää vähentämällä lenkkipäivinä kahvin juomista ja paneutumalla paremmin lenkkiä edeltävään tankkaamiseen. Lähinnä olen siis pidentänyt ruokailun ja lenkin väliä. Lenkillä juomana on yhäkin pelkkä vesi. Harkinnassa on josko pitäisi kokeilla jotain urheilujuomaa.

Nykyisin seuranani on myös jatkuva nälkä. Minä syön normaalistikin suht' tuhdisti, säännöllisesti kolmen-neljän tunnin välein. Nautin keskimäärin kaksi lämmintä ateriaa päivässä, kiitos lapsien. Aamupalaksi menee kaurapuuroa ja lisäksi tulee vielä iltapäivällä välipala sekä iltapala yhdeksän ja kymmenen välillä illalla. Mutta tällä treenimäärällä tämäkään ei tunnu riittävän. Lisäksi siis hedelmiä, pähkinöitä, karkkia, paahtoleipää Nutellalla ja banaaniviipaleilla, kaikki uppoaa :)

Mitä motivaatioon tulee, niin... puultahan tämä välillä maistuu. Varsinkin pitkillä lenkeillä minulla on vakio 13 km kriisi, jolloin mietin koko touhun järkevyyttä. Tänään päätin, että puolimaratonin jälkeen laitan lenkkarit ainakin hetkeksi naulaan. Vaihtelun vuoksi voisi vaikka käydä uimassa ja joogassa, ehkä jopa viettää enemmän aikaa perheen kanssa :D

Näillä kujeilla siis mennään. Tavoitteeksi asettamani 1:53 alitus tuntuu todella kovalta. --- Tai siis tuntui siihen asti kunnes kävin katsomassa Applefestin viime vuoden tuloksia saati kautta aikojen parhaita tuloksia. Viime vuonna voittaja (mies) paineli reitin aikaan 1:12:21. Paras nainen selviytyi urakasta aikaan 1:26:07. Kautta aikojen paras aika (mies) on 1:06:07. Naisilla vastaava on 1:17:17. Loistavia tuloksia! Pitää olla kyllä todella kova luu ja kovakuntoisuuden lisäksi vielä lahjakas juoksija jotta moisiin aikoihin taipuu. Itse olisin onnesta soikea jos joskus kauniina päivänä taittaisin matkan vaikka 1:40 pintaan.

Mutta itseni kanssahan tässä kilpaillaan, eikös juu :)

PS: En ole tainnut muistaa julkaista Puman 5-milerin virallisia tuloksia. Nehän siis löytyvät täältä ja tämä tyttö löytyy sijalta 128. Että en sitten ihan ollut kärkikahinoissa mukana.

Tuesday, September 13, 2011

Puhdasta huvia

 

Jokseensakin parasta mitä astianpesuaineella voi tehdä.

Sunday, September 11, 2011

Laukussa donitseja ja limpparia vaan

Pahvitalo vieraili lomallaan pinta-alaltaan maailman toiseksi suurimmassa valtiossa, Kanadassa. Matka oli kaiken puolin onnistunut, mutta jätti hieman ristiriitaiset fiilikset.

Kanada on paperilla maa jota haluaisi rakastaa, samoin kuin monelle USA on paperilla maa jota haluaisi vihata. Ihmiset vain tekevät siitä niin vaikeaa, sekä Kanadan rakastamisesta että USA:n vihaamisesta. USA:ssa maisemat ja yhteiskunta ovat ehkä rupisempia, mutta ihmiset hymyilevät ja ovat ystävällisiä. Kanadassa on ehkä siistimpää, mutta ihmisten tylyys yllätti. Ja jos lomalla haluaa shoppailla, Kanada ei ole se paikka. Hinnat ovat USA:han verrattuna todella kalliit, jo pelkästään ruoka on huomattavan kallista, vähintään Suomen hinnoissa. 

Mutta asiaan.
Olimme siis matkassa omalla autolla. Maileja kertyi noin 1900, kilometreissä se tekee reilut 3000 km. Matkareittimme oli seuraava:


Lincoln, Dixville Notch / NH, USA
Reittimme kohti Kanadaa kulki koti-Massachusettsista New Hampshiren osavaltion kautta Kanadan rajalle. Lincolnissa, White Mountainsien syleilyssä, pidimme lounastauon. Olimme itse asiassa samassa paikassa lomalla toukokuun lopussa, josta kerrottu tarkemmin täällä.

Dixville Notchin halusimme nähdä paikan kauneuden että poliittisen painoarvon takia. Neljän vuoden välein USA:n jakamaton huomio kiinnittyy juurikin tähän 75 asukkaan kylään, koska he julkaisevat ensimmäisinä sekä esivaalien että virallisten presidentinvaalien tulokset. Vaalit suoritetaan heti puolenyön jälkeen The Balsams -hotellissa.


Quebec, Montreal / Quebec, Kanada
Jos New Hampshiren pohjoisosat USA:n puolella muistuttavatkin hieman kotoista Kainuutamme, jossa tiet ovat mutkaisia ja kuoppaisiakin, rajanylityksen jälkeen saa hieraista kerran jos toisenkin silmiään. Yht' äkkiä saavuimme vauraalle keski-eurooppalaiselle maaseudulle, jossa yksikään heinänkorsi ei ollut epäjärjestyksessä. Tienviitat olivat ranskaksi ja etäisyydet mailien sijaan kilometreinä. Ja moottoritiet olivat viivoittimella piirrettyjä suoria, joissa pienestäkin mutkasta varoitettiin.

Itse Quebecin kaupunki on todella kaunis, puolen miljoonan asukkaan charmantti ranskalaiskaupunki. Historia huokuu kaupungin jokaisesta katukivestä ja välillä on oikeasti vaikea muistaa olevansa nk. uudessa maailmassa vanhan kunnon Europan sijaan. Quebec on muuten Pohjois-Amerikan ainoa linnoituskaupunki, jonka muurit ovat yhäkin pystyssä. Linnoitusalue kuuluukin oikeutetusti Unescon maailmanperintölistalle.

Hirmumyrsky Irene sai pahvitalolaiset kiinni Quebecissä ja sunnuntaina tuulta riitti. Ja sadetta. Vaakasuoraan. Ja olipa meidän hotellistammekin sähköt poikki sen 12 tuntia. Mutta myrskyn jälkeen on poutasää. Ja taivaan sini, se oli maaginen.

Quebecista hurautimme kahden yön jälkeen Montrealiin, osin viivasuoraa moottoritietä, osin Saint Lawrence -jokea (ranskaksi Saint-Laurent) myötäillen. Montreal on Kanadan toiseksi suurin kaupunki, quebeciläisittäin ranskankielinen ja vieläpä ihan oikea miljoonakaupunki. Liikennettä siis riitti, ihan ruuhkaksi asti.

Quebecin kauneuden jälkeen Montreal ei tehnyt oikeastaan minkäänlaista vaikutusta. Se oli vain iso, ruuhkainen ja --- myönnetään --- jollain tasolla luontaantyöntäväkin kaupunki. Stadionin torni näytti yhdestä kulmasta avaruusalukselta, toisesta kulmasta ruotsinlaivalta. Kaupungin korkeimman kukkulan, Mont Royalin huipulta löytyi puisto, jossa parkkeeraus maksoi, oravat olivat tyhmiä ja patsaat kiehtovia. Lapsiperheen näkövinkkelistä leikkipaikka olisi ollut myös kiva, mutta viihtyiväthän nuo lapset risuja kerätenkin.


Toronto, Niagara Falls (Canada), Niagara-on-the-Lake / Ontario, Kanada
Kahden Montrealissa (tai oikeammin Lavalissa) viihdytyn yön jälkeen pakaroita koeteltiin viivasuoralla siirtymätaipaleella Montrealista Torontoon. Toronto on Kanadan suurin kaupunki, metropolialue mukaanlukien alueella asuu yli 5 miljoonaa ihmistä. Jos siis Montrealissa oli ruuhkaa, niin riitti sitä Torontossakin. Ja riitti sitä ghettoakin.

Toronto oli sikäli hämmentävä kaupunki, että sitä rakennettiin koko ajan. Mutta sen sijaan että keskustaan olisi pystytetty toimistopilvenpiirtäjiä, sinne pystytettiin kovaa kyyytiä asuinpilvenpiirtäjiä. Luitte oikein: lasisia, monikymmenkerroksisia asuinkerrostalokomplekseja, ihan keskustaan ja vielä pilvin pimein.

Etsiydyimme muiden suomalaisturistien tavoin Hockey Hall of Fameen ihailemaan mm. meidän tiimin kippoa, jota kai Stanley Cupiksikin kutsutaan. Läheisessä kauppahallissa nautiskelimme sitten makoisan ja epäkanadalaisittain kohtuuhintaisen pastalounaan, jonka jälkeen käänsimme Audin keulan kohti putouksia, nimittäin niitä Niagaran putouksia.

Koska Niagaran putouksilla tulee tuskin kovin montaa kertaa elämässään vierailtua, mieheni oli kaukonäköisesti varannut meille perus-Hamptonin sijaan aivan mahtavan hotellihuoneen kosken partaalla olevan Hiltonin kolmannestakymmenennestä (30!!!) kerroksesta. Huoneen ikkunasta oli hienot näkymät tiirailla sekä USA:n puoleisia vesiputouksia että legendaarista hevosenkenkä-putousta. Iltaisin ihailimme putouksien valonäytöstä ja perjantai-iltana meitä hemmoteltiin vielä ilotulituksellakin. Muuten kyseinen Hilton hyvin epä-Hiltonmainen, enemmänkin kuin ruotsinlaiva. Asiakaskunta oli monenkirjavaa aina hilpeyteen saakka ja hotellin massiivisesta koosta johtuen kaikkialle piti jonottaa. Ja ei, reilun 20 minuutin jonotus aamiaiselle lasten kanssa ei ole se paras aloitus päivälle.

Jos siis luulitte että Niagaran putoukset on leppoisa luontomatkailukohde, harhaluulonne lienee nyt osin jo oikaistu. Se on kyllä sitäkin, mutta lisäksi kaikkea muuta, ostoskeskuksia, kasinoita ja muita sirkushuveja siihen varsinaisen leivän kylkeen. Hienostuneempaa tunnelmaa löytyy enemmän Niagara-on-the-Laken puolelta, jossa tuo Fort Georgekin sijaitsee. Fort George oli varsin mielenkiintoinen museoalue, jossa saimme tutustua brittiläiseen linnoitukseen vuoden 1812 sodan hengessä (sota oli siis engelsmannit vastaan jenkit).  Muskettinäytokset, soittonäytokset, jopa keittiöupseerin tarjoamat aikakauden henkeen leivotut keksit toivat 200 vuoden takaisia asioita hyvällä tavalla tutuksi. Tällaisesta historianopetuksesta minä tykkään ja kovasti! (Samantapaista aikamatkailua pääsee harrastamaan myös täällä.)

Niagaran alueella on myös paljon viinitiloja, joista useimpiin järjestetään kesäiseen aikaan tutustumiskierroksia. Jääkiekkofaneille tiedoksi, että Kurrin kaverilla Wayne Gretzkyllä on myös oma viinitila. Emme kuitenkaan käyneet.

Kanadalainen viini kuulosti kuitenkin sen verran mielenkiintoiselta, että täytyihän sitä tuliaisiksi hankkia. Menin siis paikalliseen viinikauppaan käytettyjä mehuja ihmettelemään.
- Päivää. Mitäs teille saisi olla?
- Päivää. Punaviinistä olisin kiinnostunut.
- No sitähän meiltä löytyy. Millaisesta punaviinistä pidätte.
- Tuota... merlot on ihan kiva. Ja chardonnay.
Että näin. Ei siis kannata allekirjoittaneelta viinineuvoja kysellä.  


Albany / NY, USA
New Yorkin osavaltio on pinta-alaltaan suuri, ulottuen Staten Islandilta ja Manhattanilta aina Niagaran putouksille asti. Matkan varrelle mahtuu yhtä sun toista maisemaa. Suht' keskivaiheilta löytyy yllättäen osavaltion pääkaupunki, vajaan 100 000 asukkaan Albany. Pieni kaupunki siis, NY Cityyn verrattuna, mutta jotenkin niin --- mahtava.

Suuren Albanysta tekee Empire State Plaza, kuvernööri Nelson Rockenfellerin idean pohjalta arkkitehti Wallace Harrisonin jalostama ja vuosina 1966 - 1978 rakennettu hallintorakennusten kortteli. Terästä ja marmoria säästämättä on saatu aikaan jotain todella uljasta, suuruudessaan hämmentävää mutta upeaa. Jollain omituisella tavalla tämä avaruusajan kortteli on myös saatu sopimaan ympäristöönsä, vanhempiin taloihin ja kortteleihin.

Täällä tajusin myös ensimmäistä kertaa kuinka eri kortteleilla on omanlaisensa akustiikka. Empire State Plazan akustiikka todella toimi. Vierailumme tunnelma tuona kuuman kosteana lauantai-iltapäivänä oli unenomaisen kaunis, eikä vähiten taustalla soineesta kirkonkellokonsertista johtuen.

Albany on siis ehdottomasti piipahtamisen arvoinen paikka. Paikka josta monella suomalaisella arkkitehdillä olisi oppimista.


Northampton / MA, USA
Viimeinen etappimme, Mt. Greylockille kiipeämisen jälkeen, ennen kotia, oli 3 County Fair Northamptonissa, Massachusettsin osavaltion puolella. Kyseessä on USA:n vanhin, vuosittain järjestettävä maatalousnäyttely. Tänä vuonna tuo näyttely järjestettiin 194. kerran. Miksikö moiseen näyttelyyn eksyimme? Selitykseksi riittänee kaksi traktorihullua poikaa ja niiden isä. Ja tietenkin monsteriautot. Ja kivaa meillä olikin, muiden punaniskojen ja heinähattujen joukossa :) 


Matkakuvat (linkitetty aiempiin postauksiin) ja mielipiteet omia.
Faktat matkoilla opittua ja netistä kaiveltua.
Erehtyminen inhimillistä.

Käs'veska

Sain eilen puhelun veljeltäni Suomesta. Hän kertoi kuinka äitini ainut (!!!), nyt jo edesmenneeltä kummitädiltäni saama käsilaukku oli tullut tiensä päähän. Tilalle pitäisi löytää uusi veska. Musta ja mielellään nahkainen.

Vaikka veljessäni onkin kaikkien alojen erikoisasiantuntijan vikaa, käsilaukkuja hän ei tunnustanut osaavansa. Niinpä pikkusisko ja äidin ainut tytär valjastettiin asialle.

Ja minähän tartuin heti toimeen. Äiti todellakin ansaitsee jotain kaunista ja tyylikästä, arjen pientä luksusta, vaikka vain Osuuskaupassa käymiseen.

Alla tämänhetkinen kolmen kärki. Mikä miellyttää teidän silmäänne eniten, siis jos veska keikkuu pahvitalolaisille rakkaan mummon käsivarrella?



Kuvat: eBay, Shopbop.