Ankkakävelyä ja asemetallia

Viime viikkoinen loma sai aikaan jämähtämisen, nimittäin reisilihasten jämähtämisen.

Kaikki alkoi sunnuntaiaamuna, kun Niilo sai päähänsä kiivetä tänne...

... Mt. Greylockin huipulla olevan monumentin (Veterans War Memorial Tower) huipulle. Tornin sisällä kiersivät ehdat korkeanpaikankammoisen (*gulp*) unelmat, metalliset kierreportaat. Sanomattakin on selvää, että 4,5-vuotiaamme ei vertigosta juuri kärsinyt vaan loikki ylös ja alas kuin vuorigaselli. Samaa ei voi sanoa äidistä...

Ylhäältä avautuivat --- maisemat. Kauneus jäi tällä kertaa mielikuvituksen varaan, koska alhaalla oleva laakso oli sankan sumun vallassa. Mielenkiintoista sinänsä että olimme vain 3491 jalan eli vähän reilun kilometrin korkeudessa. Keli oli siis melkoisen kuuma ja kostea.

Aikani ulos- ja sisäänpäin hikoiltuani sain ryömittyä tornista alas ja näpsäistyä aidon turistipönötyskuvan. Siinä ne taas on, meidän perheen miehet. Komeita poikia :)

Mutta ne reidet. Maatalousnäyttelyn kautta kotiin päädyttyämme totesin niiden olevan valmista kauraa. Jämähtäneinä. Jumissa. 1900 mailin istumisesta ja yhden vaivaisen tornin kiipeämisestä.

Maanantaina verryttelin paikkoja kevyellä (pah!) 16 kilometrin lenkillä. Alunperin ajattelin hölkätä matalalla sykkeellä ja verkkaisella vauhdilla. Noh, +30 kraatia kosteaa kuumuutta nosti sykkeet aivan omalle tasolleen ja ehkä se vauhtikin hieman jäi siitä verkkaisesta --- kutosella mentiin kuuden puolen sijaan.

Ja arvatkaa vain, reidet olivat lenkinkin jälkeen ihan jumissa. Ankkakävelyjumissa.

Nyt, kaksi päivää tornista ja päivä lenkistä, jumitus alkaa helpottaa. Ja jos oikein kovasti puree hammasta, niin pääsen portaat alas ilman että tarvitsee tepsutella jokaisella askelmalla.

Huomenna voisi ehkä taas käydä lenkillä.

Ja sitten kauneusvinkki kaikille pitkänmatkanjuoksijoille. --- Ja varoituksen sana kaikille heikkohermoisille: alla olevissa kappaleissa on vähemmän kauniita paljastuksia juoksijoiden jaloista.

Ainakin minulla ja ystävättärelläni juoksuharrastus näkyy ikävästi varpaankynsissä. Yli 15 kilometrin lenkit kummasti mustuttavat, huonolla tuurilla jopa irrottavat niitä. Ja ei, ei se satu. Se vain näyttää ikävältä.

Tässä vaiheessa kautta kilometrit ovat runnelleet varvasparkoja jo niin paljon, että hempeä vaalenpunainen ei enää riitä. Jos peittävä kirkkaanpunainen tuntuu liian keski-ikäiseltä rouvalta, suosittelen kokeilemaan --- metallinharmaata.

Kuva täältä.

Suosittelen siis lämpimästi esim. Sally Hansenin Xtreme Wear-lakkaa sävyssä "gunmetal". Se peittää täydellisesti kaiken ja näyttää sopivasti punkrockilta. Me like!