Vastikaan minulta kysyttiin neuvoa miten juoksemisessa paasee alkuun.
Hoh.
En mina tieda.
Askel askeleelta, luulisin.
Karsivallisesti, eika liian kovaa.
Silla tavalla kuin itsesta tuntuu hyvalta.
Netti on ohjeita pullollaan, juuri niita mita mina en ole koskaan seurannut ja siksi juossut liian kovaa, paamarattomasti, vaarin ja muutenkin miten sattuu. Siis vahan niin kuin Forrest Gump. Joka tapauksessa, esim. Niken sivuilta loytyy aloittelijoille mm. 12 viikon kavelysta juoksuun -ohjelma ja 12 viikossa 5 km kisakuntoon -ohjelma.
Mutta katsotaampa noita omia tossunjalkia, aina sielta juoksu-uran alusta alkaen.
Miten tahan on oikein kipitetty?
Kouluaikoina en ollut kovinkaan suuri juoksun ystava, enemmankin olin kavelija. Yleisurheilu kaikkinensa oli pakkopullaa, ikuista tihkusateessa karvistelemista. Juoksulajeista 60 metrin pikapyrahdykseen olin auttamatta liian kankea ja hidas, tonnivitonen jotenkin menetteli. Muistaakseni taitoin matkan suuresti harjoittelematta jonnekin 9 minuutin pintaan.
Opiskeluaikoina harrastin saannolisen epasaannollisesti juoksemista, ihan vain omaksi ilokseni. Laji oli halpa, helppo ja vaivaton. Parhaimmillaan paasin kunnon flow-tilaan ja jalat kantoivat ympari opiskelukaupunkiani Poria. Tama jalkojen kantamisen tunne kai se oli se juttu, se joka sai minut koukkuun.
Valmistumisen jalkeen tyoelama imaisi sisuksiinsa ja ensimmaiset viisi vuotta tein aivan liikaa toita. Kiitos vallitsevan sinkkuuden, tai ehkapa juuri siksi, ehdin toimistolla homehtumisen ja yoelamassa riekkumisen lisaksi myos pyorailla, jumpata ja juosta hullun lailla. Asuin paakaupunkiseudulla, sopivasti Keskuspuiston pohjoispaassa ja rakastin kotiovelta aukeavia Haltialan maastoja ja Keskuspuiston polkuja!
Ensimmaisen puolimaratonini juoksin vuonna 2004, Helsinki City Runin aikaan 2:07:03. Toinen puolikas taittui syksylla, muistaakseni kisa oli Paakaupunkijuoksu ja ennatys parani parilla minuutilla 2:05:johonkin (en loyda netista tuloksia tahan hataan).
Vuonna 2005 elamani mullistui, enimmakseen hyvalla tavalla. Menin kihloihin ja vaihdoin tyopaikkaa. Jos luulin ennen tehneeni kovasti toita niin vaarassa olin. Toimistolla homehtumisen lisaksi aloin lipattamaan tukka putkella ympari maailmaa, parhaimmillaan 60 matkapaivaa vuodessa. Osan matkoista kannoin lenkkikamoja mukana, muistan ainakin Madridissa kayneeni kivalla puistolenkilla. Ja Nizzassa ja Tokiossa kulutin hotellin juoksumattoa. Sitten mina vain lipesin, kayttaen tekosyyna kiiretta ja stressia. Survoin lenkkikamat kaapin peranurkkaan ja annoin periksi mukavuudenhalulle. --- Ja lihoin heti sen 5 kiloa.
Tammikuussa 2006 menin naimisiin ja kevaalla aloin odottaa esikoistamme. Joillekin odotusaika on energista ja ihanaa, mutta ei minulle. En jaksanut. En viitsinyt. Liikunta vaihtui pian lyllerrykseksi. Niilon syntyman jalkeen vuonna 2007 vaunulenkkeilin ahkerasti ja hurahdin astangajoogaan. Toihinpaluun jalkeen vuonna 2008 lenkkeilykin palasi jalleen ohjelmaan. Vuosi 2009 kului Leoa odotellessa --- niin, ja muutettiinhan me Amerikkaankin. Paletti oli siis jokseensakin taynna kaikkea, muuta paitsi juoksua.
Vuonna 2010 ymmarsin vaunulenkkeily lomassa, etta kahden lapsen kotiaitikin voi harrastaa. Hurahdin uudestaan joogaan. Toinen tarkoin valittu kotoa poistumisen muoto oli uiminen. Uima-altaamme mentya syyskuun alussa kiinni, siirryin juoksemaan.
--- Ja sita juoksua juoksen yhakin.
Miksi siis juoksen?
Itseni vuoksi. Kahden touhukkaan pojan aitina juokseminen on tehokas tapa pitaa paa kuosissa ja ajatus selkeana. Se on sita parasta mina-aikaa.
Milla motivoin itseni juokseman?
Tunnustetaan: ruualla! Juokseminen kuluttaa kivasti kaloreita, joten voin hyvalla omallatunnolla mussuttaa aika lailla kaikkea. Pitkaan olinkin meidan perheen suuriruokaisin :)
Ja onhan tama hyva kuntokin ihan jees kannuste.
Ja hyva meli :D
Ja se ranteessa oleva lelu :D
Ja ne monet ihanat kengat ja muut urheilutekstiilit :D
--- Pinnallisilla siis mennaan!
Mita teen jos ei juoksu huvita?
Jatkan vain, sinnikkaasti.
Tai jos oikein pahasti tokkii, lopetan ja pidan taukoa, juoksuttomia paivia.
Kesalla karsin usein 13. kilometrin kriisista. Turhautti ja tympasi. Vaatehulluna motivoin itseni jatkamaan miettimalla silloin *kohom* farkkuja. Nykyaan pelkka ajatus lenkin jalkeisesta hyvasta olosta auttaa. Tiedan myos, etta jos en paase lenkille pitkaan aikaan, minusta tulee karsimaton, lyhytpinnainen ja muutenkin ikava ihminen.
Juoksuviihdykkeet?
Hyva musiikki toimii aina, pikku-iPod ei siis valttamatta ole huono investointi. Juoksumatolla taasen TV on ehdoton. Parasta viihdyketta ovat juurikin ruokaohjelmat ja The Big Bang Theory.
Luonnossa juostessa viihdykkeita ei valttamatta kaipaa. Esim. aamulenkit herailevan luonnon aania kuunnellen ovat aivan parasta meditaatiota.
Pakko myontaa, etta rannelelu eli GPS-kello on sekin omanlaisensa juoksuviihdyke. Itsensa piiskaamisesta kun saa niin kivat kiksit ;) Josta tulikin mieleeni, etta nyt keskiviikkona tein uuden kympin enkan, 48:47!!!
Olenko siis juoksija?
Oh... no en mina nyt niinkaan sanoisi. Varsinkin pitkanmatkanjuoksija kuulostaa niin surulliselta, pieruverkkareilta ja tupsupipolta...
Sovitaan etta mina vain harrastan juoksua, OK?
Kirjoittaja on 36-vuotias tavoitteeton ja muutenkin epatieteellinen juoksunharrastaja. Talla viikolla han on juossut kolmesti, yhteensa 43,21 km. Saldona 2 rakkkoa varpaissa ja 2 isoa kupillista jaateloa kinuskikastikkeella ja kermavaahdolla, vatsassa.
