Sunday, April 8, 2012

5 minuutin draama

Elama kahden vilkkaan pikkumiehen aitina on mielenkiintoista ja jannaa. 
Joskus saisi olla vahemmankin jannaa. 
Kuten tanaan.

Olimme kolmestaan, pojat ja mina, suuressa kaupassa vaippaostoksilla. Ilman rattaita, ilman ostoskarryja. Ostettavaa kun oli vain se vaivainen vaippapaketti. Tavallisesti kuvio toimii vallan mainiosti, pojat uskovat puhetta ja kukaan ei karkaa eika katoa. Niilo menna viilettaa edella, mina keskella ja Leo hannanhuippuna, aina nakoetaisyydella.

Tanaan oli toisin.

Nappasin vaipat kainaloon ja ohjasin laumani kohti lastenvaatehyllyja. Halusin vain nopeasti vilkaista millaisia t-paitoja pojille on tarjolla.

Sitten kaansin selkani. 
Hetkeksi.
Seuraavaksi tajuan, etta Leo ei olekaan selkani takana.

Koska poikaa ei nay lahettyvilla, kayn vilkaisemassa kaytavan toiselta puolelta, sielta missa Leo oli viimeksi napeloinyt muovimukeja. Ei jalkeakaan. Poika on hukassa!

- Gulps!

Palaan Niilon luo, annan hanelle vaippapaketin ja kasilaukkuni ja kasken pysya tasan niilla sijoillaan. Sitten palaan uudelleen katsomaan joka hyllyvalin kaytavan toiselta puolelta. Huutelemaan Leoa. Katsomaan kaikki oman puoleni lastenvaatehyllyvalit. Katsomaan liukuportaiden luo. Ei vilaustakaan.

- Gulps!

Palaan Niilon luo kysymaan onko han nahnyt Leoa. 
Ei ollut. 

- Gulps!

Kaupan henkilokuntaan kuuluva nuori mies tulee kaytavalla vastaan. Kysyy loydanko kaiken tarvitsemani. Vastaan kieltavasi ja hataantyneena kerron, etta olen hukannut 2.5 vuotiaan poikani. 
- Han katosi alle 5 minuuttia sitten. Olen hanta kovasti joka puolelta etsinyt ja huhuillut, mutta hanta ei vain loydy! 
Myyja pahoittelee ettei ole nahnyt pienta poikaani, mutta jatkaa kohta:
- Hetkonen, onko pojallanne vihrea paita. Han nakyy olevan tuolla.

Kiittaen ryntaan miehen osoittamaan suuntaan. Kassalle, jossa Leo on toisen kaupan tyontekijan sylissa, tyytyvaisena. Vieressa seisoo perhe, joka on loytanyt Leon haapuilemasta kaupasta ulos, parkkipaikalle. 

- Siis mita?!?

Nappaan Leon syliini ja kiitan vuolassanaisesti myyjaa ja Leon loytaneita ja palauttaneita ihmisia. He katsovat varsin hitaasti ja hiljaa, sellaisella huono aiti -katseella.

Koko draama alusta loppuun kesti sen 5 minuuttia, tahanastisen elamani pisimmat. En osaa sanoa miten ja miksi kaikki oikein tapahtui. Miten Leo katosi? Haihtui ilmaan silmanrapayksessa? Mika sai hanet karkaamaan ensimmaisen kerran ikina? Ja viela ihan yksin? Miten ja miksi han paatyi parkkipaikan ovelle, josta emme edes tulleet sisalle? Emme kayneet edes lahellakaan kyseista ovea! 

Onneksi karkulainen Leo siis loytyi, ehjana ja kaikin puolin kunnossa. Niilokin loytyi tasan tasan sielta, mihin olin hanet jattanyt. Kotimatkalla nipistelin itseani miettien oliko kaikki tapahtunut sittenkaan totta. Molemmat lapset olivat kuitenkin tallessa takapenkilla, sovussa ja tyytyvaisina.

Tamankin paivan jalkeen, 
olen kiitollinen etta maailmassa on hyvia ihmisia,  
rehellisia ja kiltteja. 
Sellaisia, 
jotka pelastavat tallaisten huonojen aitien karkailevia lapsia.  
- Kiitos teille!

3 comments:

Terhi said...

Apua! Vedet tuli silmiin tuota lukiessa. Loppu hyvin kaikki hyvin. Itse olen aivan liian luottavainen siihen, että lapset eivät mihinkään karkaa. Pelästyit varmasti aika kiitettävästi!

Päivi said...

Onni onnettomuudessa, mutta olo oli kylla hyvin ontto tapahtuneen jalkeen. Toisaalta, hyva etta muistutti arvaamattomuudestaan nyt eika viikon paasta New Yorkissa, siella voisi oikeasti itku paasta jos lapsen hukkaa...

SuMi said...

Tuo on ihan jarkyttavaa, kun muksu ottaa jalat alleen.
Mulla on vastaava tapahtunut vaatekaupassa Portlandissa. Nykyaan otan aina karryt ja nakkaan ainakin kaksi ipanaa karryihin, muilla alkaa olla jo jarkea sen verran, etteivat karkaa. Olen ihan hysteerinen lastenvahti taalla isossa maailmassa :)

Onneksi kaikki paattyi hyvin ja poju paasin aitin luokse, vai toisin pain ?