Viime aikoina olen virtuaalimaailman päivittelyn sijaan joutunut päivittelemään ihan reaalimaailmassa. Oh boy sentään!
Työn, lumitöiden ja perheen yhdistäminen käy ihan työstä. Kolaamisen lisäksi parisuhde pysyy mukavan tuoreena sillä, että mies ja vaimo käyvät vuoron perään yksin pikkujouluisssa ja ulkomailla. Siis työasioilla. Perheen keskinäinen saldo sitten marraskuun alun on Turkki, Kanada, Tanska ja Turkki. Kai sen Ilmajoenkin voi miltei ulkomaiksi laskea. Ja Porin, Loimaasta, Savosta ja Tampereesta puhumattakaan.
Lenkkikautta on vielä 24 km jäljellä, mutta jooga siirtyi jo joulutauolle. Kuun vaihteessa käväisin viikon intensiivisellä aamuastangakurssilla. Treenit alkoivat klo 6:15, jonka jälkeen ehtikin sopivasti töihin miltei kahdeksaksi. Kurssin yllättävä sivuvaikutus ei-niin-yllättävän loppuviikkoisen kuolemanväsymyksen lisäksi oli se, että sillä viikolla minua ei juuri v... hatuttanut mikään. Se oli pelottavaa. Onneksi tilanne on sittemmin palautunut normaaliksi. Sunnuntaina tuiskussa ja semiumpihangessa heitetty kympin lenkki tosin harmitti olosuhteisiin nähden yllättävän vähän. Ehkä edellisen illan kreisi(?)bailaus, yöllä kotiutuessa nautitut irtsarit ja pitsanjämät (massakausi here I come) vaativat ko. inkvisitiohenkistä katumusharjoitusta.
 |
| "Mä haluan sit t-r-a-k-t-o-r-i-n, niinku Valtran tai Massikan." |
Joulu, sekin vielä, on tulossa. Pukkiin on törmätty jo kahdesti. Tonttuja löytyy valitettavasti etsimättäkin, vuodet läpeensä.
Kunnianhimoisiin joulusuunnitelmiini kuuluvat anopin luona syöminen, kotona nukkuminen ja ehkä varovainen laduilla hiihto. Soittaa voisi myös, puhelimella --- äidille, sukulaisille, ystäville ja tuttaville --- kaikille teille, joille en ole soittanut takaisin. Kun aina kello on kymmenen tai puoli yksitoista. Ja ei vain kehtaa.
