Never!-land

Kuva.

Mrs. Davies: "I'm afraid I've grown hopelessly lax in my discipline."
Mr. Barrie: "Nonsense. Young boys should never be sent to bed. They always wake up a day older, and then before you know it, they're grown."
Lainaus elokuvasta "Finding Neverland"


Tanaan oli rankka paiva.
Isi on matkoilla. Nuorin uhmaa tulvillaan. Aiti siita pareina.
--- Ja viikko on vasta alussa!

Kuten olen ehka aikaisemminkin vihjannut, nuorimmaisemme uhmaika on hyvin topakkaa laatua. Hyvat paivat ovat ihania, mutta ne muut... Vahvaa tahtoa loytyy enemman kuin aiti jaksaisi. Sana "ei" ei kuulu pojan suosikkeihin. Ruoka ei yhakaan maistuisi kuin aidin sylista ja aidin syottamana. Arvatenkin myos siirtymiset kotoa leikkipuistoon ja leikkipuistosta kotiin ovat usein vastahankaisia ja aanekkaita. Iltapesulla kayminen on myos jotain jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Ja paalle kun viela isovelikin kiusoittelee, pitaa sillekin raivota.

Uhmaika on nain vanhemmallekin kamala ika. Siina joutuu pakosta kohtaamaan ja kaymaan lapi myos omia tunteitaan. Epatoivosta raivoon. Turhautumisesta ymmartamykseen. Ja kaikkia silta valilta. Kaikki itsetutkiskelun loydokset eivat ole imartelevia, oikeastaan aika kauheita morkoja. Ovathan nuo lapsukaiset myos jotenkin... kuin peiliin katsoisi.

Ajatus siita, etta tata kestaa viela pahimmillaan muutama vuosi, saa kylla voimattomaksi.
Apua, Helina-keiju? Maija Poppanen? Nalle Puh? Anyone?

Silti, alun lainaukseen viitaten, parhaimmillaan he ovat nukkuessaan.
Niin viattomia ja --- hiljaa.
Kullannuput.
Aidin kasvattajat.
♥

5 minuutin draama

Elama kahden vilkkaan pikkumiehen aitina on mielenkiintoista ja jannaa. 

Joskus saisi olla vahemmankin jannaa. 

Kuten tanaan.

Olimme kolmestaan, pojat ja mina, suuressa kaupassa vaippaostoksilla. Ilman rattaita, ilman ostoskarryja. Ostettavaa kun oli vain se vaivainen vaippapaketti. Tavallisesti kuvio toimii vallan mainiosti, pojat uskovat puhetta ja kukaan ei karkaa eika katoa. Niilo menna viilettaa edella, mina keskella ja Leo hannanhuippuna, aina nakoetaisyydella.

Tanaan oli toisin.

Nappasin vaipat kainaloon ja ohjasin laumani kohti lastenvaatehyllyja. Halusin vain nopeasti vilkaista millaisia t-paitoja pojille on tarjolla.

Sitten kaansin selkani. 

Hetkeksi.

Seuraavaksi tajuan, etta Leo ei olekaan selkani takana.

Koska poikaa ei nay lahettyvilla, kayn vilkaisemassa kaytavan toiselta puolelta, sielta missa Leo oli viimeksi napeloinyt muovimukeja. Ei jalkeakaan. Poika on hukassa!

- Gulps!

Palaan Niilon luo, annan hanelle vaippapaketin ja kasilaukkuni ja kasken pysya tasan niilla sijoillaan. Sitten palaan uudelleen katsomaan joka hyllyvalin kaytavan toiselta puolelta. Huutelemaan Leoa. Katsomaan kaikki oman puoleni lastenvaatehyllyvalit. Katsomaan liukuportaiden luo. Ei vilaustakaan.

- Gulps!

Palaan Niilon luo kysymaan onko han nahnyt Leoa. 

Ei ollut. 

- Gulps!

Kaupan henkilokuntaan kuuluva nuori mies tulee kaytavalla vastaan. Kysyy loydanko kaiken tarvitsemani. Vastaan kieltavasi ja hataantyneena kerron, etta olen hukannut 2.5 vuotiaan poikani. 

- Han katosi alle 5 minuuttia sitten. Olen hanta kovasti joka puolelta etsinyt ja huhuillut, mutta hanta ei vain loydy! 

Myyja pahoittelee ettei ole nahnyt pienta poikaani, mutta jatkaa kohta:

- Hetkonen, onko pojallanne vihrea paita. Han nakyy olevan tuolla.

Kiittaen ryntaan miehen osoittamaan suuntaan. Kassalle, jossa Leo on toisen kaupan tyontekijan sylissa, tyytyvaisena. Vieressa seisoo perhe, joka on loytanyt Leon haapuilemasta kaupasta ulos, parkkipaikalle. 

- Siis mita?!?

Nappaan Leon syliini ja kiitan vuolassanaisesti myyjaa ja Leon loytaneita ja palauttaneita ihmisia. He katsovat varsin hitaasti ja hiljaa, sellaisella huono aiti -katseella.

Koko draama alusta loppuun kesti sen 5 minuuttia, tahanastisen elamani pisimmat. En osaa sanoa miten ja miksi kaikki oikein tapahtui. Miten Leo katosi? Haihtui ilmaan silmanrapayksessa? Mika sai hanet karkaamaan ensimmaisen kerran ikina? Ja viela ihan yksin? Miten ja miksi han paatyi parkkipaikan ovelle, josta emme edes tulleet sisalle? Emme kayneet edes lahellakaan kyseista ovea! 

Onneksi karkulainen Leo siis loytyi, ehjana ja kaikin puolin kunnossa. Niilokin loytyi tasan tasan sielta, mihin olin hanet jattanyt. Kotimatkalla nipistelin itseani miettien oliko kaikki tapahtunut sittenkaan totta. Molemmat lapset olivat kuitenkin tallessa takapenkilla, sovussa ja tyytyvaisina.

Tamankin paivan jalkeen, 

olen kiitollinen etta maailmassa on hyvia ihmisia,  

rehellisia ja kiltteja. 

Sellaisia, 

jotka pelastavat tallaisten huonojen aitien karkailevia lapsia.  

- Kiitos teille!

Traktorimies

Ei oikein vitsi irtoa.

Olimme maanantaina Niilon kanssa 5-vuotis lääkärintarkastuksessa. Muuten kaikki meni hyvin, ellei jopa loistavasti. Pojalla todettiin rytmihäiriö. Joka 4. lyönti levossa tulee epätahtiin.

Tänään aamulla Niilo kävi hakemassa isänsä kanssa lähisairaalan sydänosastolta laitteet 24 tunnin EKG-mittausta varten.

Päätin olla selaamatta internettiä. Googlaamatta itselleni lisää pahaa oloa. Päätin olla ylipäätään huolehtimatta etukäteen asioista, joista en tiedä tai joille en mitään voi.
On muuten aika vaikea päätös.
--- Mutta oikea.

Niilo sen sijaan otti ilon irti elämästä, vaikka sitten elektrodit rinnassa. Ravintolan tädillekin esitteli niitä polleana.
- Mulla olisi tänään tällaiset. (Nosti paitaa.)
- Ensi kerralla näytän sinulle uuden traktorikirjani. Sillä minä pidän traktoreista. Paljon.

Myrskyn jälkeen on poutasää?

Halusimme tai emme, viikonlopun lumimyräkkä vaikuttaa konkreettisesti myös Pahvitalon elämään ja muuttoon.

Hotellissa, johon meidän piti mennä tulevaksi yöksi, ei ole sähköjä. Ylipäätään aika harva hotelli on auki sähkökatkojen takia. Ja koska 600 000 taloutta on ilman sähköjä yksin tässä osavaltiossa ja yöt ovat kylmiä, harvassa ovat ne avoinna olevat hotellit, joissa on vapaita huoneita. Parin-kolmen tunnin aamuisen soittelurumban jälkeen löysimme itsellemme huoneen. Onneksi.

Niilolla piti olla tänään esikoulua ja esikoulussa vieläpä Halloweenin kunniaksi oikein sadonkorjuujuhlat, karkki-tai-kepposteluineen. No, ei sähköjä, ei koulua eikä juhlia. Itse asiassa koko kaupungin Halloween-juhlinnat trick-or-treateineen on peruttu. Ulkoistettujen huvitusten sijaan pyörimme siis koko perheen voimin täällä kotosalla, muuttomiesten riemuna. Sohvaa tuossa juuri pistävät pakettiin. TV ja internet ovat vielä hetken jäljellä.

Tarkoituksenamme oli viedä lasti ruoktavaroita, talvivaatteita ja muuta Vegasissa tarpeetonta mieheni toimistolle säilytykseen. Mutta arvaatteko mitä? Toimistolla on sähkölukot, mutta ei sähköjä. Näin ollen toimisto on lukossa ja pysyy, koska miehelläni ei ole sinne oikeaa avainta. Onneksi naapurimme suostui ottamaan tavaraläjämme kellariinsa säilytykseen. Kaikkien hätämajoitettujen sukulaistensa ja ystäviensä lisäksi.

Asioilla on tapana järjestyä ja kyllähän ne järjestyvät nytkin. Eivät vain välttämättä sen helpoimman kautta. Onneksi on kuitenkin ystäviä, niitä joita hädässäkin tunnetaan.

Loma kaiken tämän jälkeen tulee todellakin tarpeeseen.

Kasipuoli

- Mitään en ole ottanut ilman lupaa, vakuutti Niilo pontevasti, suu täynnä jotain vaalenapunaista.

Olin yläkerrassa Leoa hoitamassa kun äitiyden mukanaan tuoma kuudes aisti varoitti. Kokemuksen mukaan alakerran äkillinen hiljaisuus kun tarkoittaa noin 60% todennäköisyydellä jotain vähemmän fiksua toimintaa. Niilo ei vastannut huhuiluuni, joten menin paikan päälle tarkistamaan tilanteen. Ja pettymyksekseni vaisto ei ollut väärässä.

Tuo "mitään-en-ole-ottanut" oli tällä kertaa lasten pureskeltavia, mansikan ja banaanin makuisia D-vitamiinitabletteja. Keittiöjakkaran avulla keittiön yläkaapin toiselta hyllyltä kiivettynä. Ja kaikki tämä hipihiljaa yhden vaivaisen vaipanvaihdon aikana.

Ensimmäisellä tivaamisella syöty määrä oli Niilon omin sormin laskemana viisi. Toisella kertaa kuusi. Purkkia punnitsemalla oikea määrä lienee kuitenkin lähempänä kahtakymmentä, ehkä jopa enemmän. Ja se suositeltu päivittäinen annos on tasan yksi tabletti.

*Syvä huokaus* ja töpinäksi:

1. Niilo portaisiin istumaan.
2. Puhelin korvalle ja soitto lastenlääkäriaseman hoitajalle.
3. Hoitaja antoi numeron myrkytystietokeskukseen, joten soitto sinne.
4. Odottaessa pujotetaan vaippa ja housut alasti kirmaavalle Leolle.
5. Helpotuksekseni myrkytystietokeskuksesta vastataan että tapahtunut vahinko on suht' vaaraton. D-vitamiinimyrkytystä ei saa kerta-annoksesta, vaan se vaatii pidemmän, viikon-parin jatkuvan yliannostuksen. Muutamaan päivään pojalle ei tarvitse kuitenkaan tabletteja antaa.
6. Tiukkasanainen puhuttelu pojalle ja helpottunut rutistus päälle. Ei ikinä enää --- mitä nyt seuraavalla kerralla.

4 ja puoli vuotta. Luovuudella ja uteliaisuudella ei ole rajoja. Heinäkuuussa suolaa ja nyt tätä. Ja välissä on pesty, hipihiljaa aamutuimaan, varovasti ettei isi ja äiti herää, vessanpytyn kansi kylpyhuoneen peilikaapista kiivetyllä kynsilakanpoistoaineella. Ja äiti oli onnellinen että sitä ei juotu. Lapsiturvakorkit lienevät enää vain hidaste, ylähyllyt vain ylimääräinen haaste.

---
Illalla Leo saa äitinsä kiinni rysän päältä. Pojan molemmat rakkaat, sekä herra Apina että herra Kirahvi, ovat livahtaneet pesukoneeseen samaan aikaan.

Protesti on kovaääninen. Ja pitkä.

---
Muuten päivä on ollut ihan hyvä, kokonaisuutena arvioituna hyvinkin kasipuolikkaan arvoinen. Syksyn ensimäinen päivä.

Aamulla viedessäni Niilon esikouluun, Leo lauloi takapenkillä yllä olevaa Hot Chelle Raen biisiä.
- Laa-laa-la, laa-laa-la!
:)

Rullaluistimia vai pikkuautoja?

Tämä viikko on huono viikko, erittäin huono viikko.

Yhdelle nämä ovat rullaluistimia. Toisille pikkuautoja.

Menin tänään jälleen puolen päivän aikoihin uima-altaalle lasten kanssa. Altaalla oli miltei ruuhkaa. Altaanreunalla aurinkoa palvomassa olivat jo seinänaapurimme herra N ja toinen naapurimme pihan toiselta puolelta, rouva S. --- Sekä Asemalle Jäänyt Rouva.

Juttelin niitä näitä sulassa sovussa naapureitteni kanssa ja uitin samalla lapsiani. Aikansa uituaan lapset kaivoivat rattaiden korista puhtaat, muoviset ja altaassa hyvin kelluvat pikkuautot. He leikkivät niillä altaan päässä, kaukana laidalta. Eivät mitenkään meluten, mutta ---

Yht'äkkiä Asemalle Jäänyt Rouva nousi aurinkotuolillaan istumaan ja ilmoitti:
- Tämä ei nyt käy päinsä. Lapset eivät saa leikkiä moisilla rullaluistimilla täällä altaan reunalla. Heidän pitää mennä pois täältä.

Rouva S totesi Asemalle Jäänelle Rouvalle että kyseessä ei todellakaan ole rullaluistimet, vaan lapset leikkivät sulassa sovussa leluautoilla. Itse pyysin lapsiani tulemaan pois Asemalle Jääneen Rouvan lähettyviltä, kun olivat lähimmillään noin 5 m päässä naisesta.

Kohta nainen kuitenkin kahahti puhkuen ja puhisten altaalta kohti kotiaan, puuskuttaen:
- Asia ei todellakaan jää tähän. Lapset eivät saa moisilla rullaluistimilla altaalla leikkiä.

*PUUH*

Nainen kävi hakemassa puhelimen ja jonnekinhan hän soitti.
Sääliksi kävi soiton vastaanottajaa.

Kerroin rouva S:lle maanantain välikohtauksesta, poliisilla uhkaamisineen kaikkineen.
Kerroin myös tiistain episodista:

Olin lasten kanssa uimassa kun pihan poikki kulki vanhempi aasialaistaustainen mies pyörää taluttaen. Asemalle Jäänyt Rouva kahahti heti parvekkeelle kysymään millä asioilla mies liikkui, asuiko hän tällä ja tulihan sieltä se poliisin soittaminenkin samassa syssyssä. Mies-raukka ei saanut hämmennykseltään sanaa suustaan. Miltei huusin miehelle pahoitteluni.

Rouva S kertoi että kaikkinensa kyseessä ei ole mikään uusi asia. Asemalle Jäänyt Rouva on haastanut riitaa käytännöllisesti katsoen kaikkien lapsiperheiden kanssa, mukaanlukien sekä naapurimme herra N että hän itse. Lisäksi, kiitos Asemalle Jääneen Rouvan,  heidän omasta taloyhtiössäänkin on muuttanut lapsiperhe pois kyllästyneenä rouvan terrorisointiin. Esimerkkinä perheen kiusaamisesta S kertoi kuinka jos he jättivät märällä kelillä kenkänsä oman oven pieleen kuivumaan --- siististi järjestyksessä ja ei todellakaan kenenkään tielle --- Asemalle Jäänyt Rouva oli tullut hakkaamaan ovea ja huutamaan kuinka kengät pitää heti ottaa sisälle, kengät ovat paloturvallisuusriski. Kaikken siis puututtiin kunnes kamelin selkä katkesi.

Olin välikohtauksesta poissa tolaltani ja Rouva S yritti lohduttaa, sanoa että naisen hyökkäyksiä ei pitäisi ottaa henkilökohtaisesti. Vaikeaa se silti on, sen hän itsekin myönsi, puhui omakohtaisesta kokemuksesta. Surullista kuinka Asemalle Jäänyt Rouva tuhlaa elämäänsä olemalla kaikille ilkeä, totesimme. --- Paha ja ilkeä. Kaikille.

Altaalta kotiin tultuani itkin lohduttomasti. Jopa niin että Niilo kävi hakemassa paloautokirjan ja ryhtyi sitä minulle lohdutukseksi lukemaan. Joskus tämä kaikki on vain niin --- liikaa. Joutua lapsien kanssa ventovieraan kiusaamaksi. Ainoastaan siitä syystä että on lapsinensa olemassa ---

Eikä tässä vielä kaikki surkeus tälle päivälle.
Eilinen hampaidenkiristys ei onnistunut itse hoidonkaan osalta kovin mairittelevasti. Paikka/kruunu jätettiin liian korkeaksi ja kiillotus myös puolitiehen. Ennen oireeton hammas siis vaivaa, jopa yöllä. Ei siis muuta kuin uutta aikaa tilaamaan ja uudestaan suden suuhun :(

Kuva: Tonka

Hampaidenkiristelyä

Kävin tänään hammaslääkärissä.
Ja nyt kiristellään hampaita.
Kuten aina, hammaslääkärivierailujeni jälkeen.
Hammaslääkäri on muuten ehkä niitä viimeisiä paikkoja jossa kuvittelee tulevansa muilutetuksi, mutta --- kaikki on mahdollista.

Tässä yksilönvapauden ja yksityisen terveydenhoidon luvatussa maassa myös hammaslääkäri pitää valita itse. Valitsin viime vuonna omani, käyttäen perusteena hyvää sijaintia ja myönteisiä arvosteluja internetissä. Praktiikkaa pitää suunnilleen ikäiseni intialainen nainen muutaman mailin päässä kotoani. Täti tulee vielä oikein hammaslääkärisuvusta. Praktiikka on siisti ja henkilökunta ystävällistä eikä hoidossa sinänsä mitään vikaa ole, paitsi --- jos vaikka Amerikassa ei ole omia kuninkaallisia, tämä hammaslääkäri huolehtii että kruunut eivät maasta ihan kohta lopu. --- Halusi/tiesi asiakas niistä etukäteen saati ei. Ja minulla, luonnostaan hyvähampaisella, on tästä noin 2.5 kruunun kokemus.

Mutta tarinan alkuun.
Viime vuonna, ensimmäisellä kerralla, hampaani puhdistettiin, kuvattiin röntgenillä ja digikameralla ja muutenkin --- tutkittiin perusteellisesti. Todettiin että lapsuudessa paikattu takahammas on sen verran huonossa kunnossa että se pitää korjata. Kruunun laittaminen oli se ainut mahdollisuus pelastaa hampaani kauhealta tuholta. Koska en ole hammaslääketieteen asiantuntija, annoin tädin korjata hampaan tällä parhaaksi katsomallan tavalla. Kotona lähinnä vinkaistiin kun kerroin kruunusta. Kruunu kun on yhtä kuin kallis. Vakuutus kuitenkin korvasi hoidon, eikä omalle kontolle tullut kuin alle 90 taalaa kuluja koko vuodesta.

Loppukeväästä tänä vuonna tämä edellisenä kesänä huolella laitettu kruunu sitten lähti irti. Palasin samalle hammaslääkärille kruunua korjauttamaan. Kruunu korjattiin, hampaat puhdistettiin ja nyt toisen puolen takahampaasta löydettiin samanlaista vikaa. Hammas oli alkanut kuulemma jo ihan tummentua. "Hui!" sanoin minä ja annoin tädille luvan korjata hampaan, varsinkin kun täti lupasi yhdellä käyntikerralla saada kaiken kuntoon.

Mutta ei, tällä kertaa vaadittiinkin vahvistettu kruunu, joka piti tilata erikseen ulkopuolisesta laboratoriosta. Tämä minulle kerrottiin sen yhden käyntikerran lopussa kun luulin kaiken olevan kunnossa. Samalla minulle näytettiin kuinka pari vanhaa muovipaikkaa ovat jo kovin kutistuneet ja vaativat ihan vain pientä korjaamista. Filling, you know.

Rahastakin puhuttiin. Kaikki toimenpiteet mahtuisivat mainiosti vakuutuksemme piikkiin. Huonossakin tapauksessa maksettavakseni lankeaisi vain muutama kymppi. Filling ei kuulostanut pahalta, joten annoin luvan toimenpiteille. Filling kun ei ole crown, you know. Varasimme seuraavan hammaslääkäriajan  paikkaamista ja erikoisvahvistetun kruunun asentamista varten.

Tänään oli se aika. Hammaslääkäri alkoi topakasti poraamaan hammasta. Kuvittelin naama turvallisesti puuduksissa että kyseessä on ilman muuta väliaikaisen kruunun poisto-operaatio. Hämmästyin suuresti kun poraamisen lakattua huomasin väliaikaisen kruunun olevan paikoillaan ja sen viereisen hampaan olevan sananmukaisesti kuopalle porattu. Ja lääkäri vieressä valmistelee hampaaseen --- puolikruunua. Filling, anyone?

Tässä vaiheessa oli huono ryhtyä vinkumaan "mitä-sä-oikein-olet-mennyt-tekemään" vaan antaa hoitotoimenpiteen edetä. Hammaslääkärin tuolissa on tosin erittäin ikävä kiemurrella miettien "ja-mitä-ihmettä-se-aikoo-sitten-tästä-laskuttaa-ja-miksei-mulle-kerrottu-tästä-etukäteen-tää-kun-ei-ole-pieni-paikka". Yllätyksekseni kun puolikruunu oli laitettu ja toinen paikka korjattu kuten sovittu, sitten laitettiinkin pillit pussiin. Eli tässä vaiheessa minulle sitten suvaittiin kertoa että se pääoperaatio eli kruunun laitto ei tapahtuisikaan tänään, koska he eivät olleet vielä saaneet kruunuani hammaslabrasta. Oli ollut lomia ja kaikkea muuta höpöhöpöä. Pah!

Ja taas uutta aikaa buukkaamaan. Ja keskustelmaan. Rahasta.

Vastaanoton täti, miellyttävä mutta lipevä kuin märkä saippua, antoi hinta-arvion, aivan kuten viimeksikin. Laskeskeli ja laskeskeli ja sai ensiyrittämällä omasta pussista maksettavaksi osuudeksi reilut 1000 taalaa. Siis mitä?!? Max. mutmasta kympistä oli puhetta viimeksi.

Asiasta huomautettuani hän sai toisella yrittämällä laskettua omasta pussista maksettavaksi osuudeksi 550 taalaa. No, eipä tuokaan mene oikein sinne muutaman kympin haarukkaan. Vastaanoton täti huomautti kuinka hankala vakuutuksemme on, se kun määrittelee korvaussumman euroissa. Kaikki kun riippuu vaihtokurssista, jonka olin viimeksi sanonut olevan 1:2 (vale), kun tänään taasen sanoin sen olevan 1: 1,4. Lisäksi kun huomautin olevani enemmän kuin yllättynyt tänään saamastani puolikruunusta,  siitä kun ei oltu etukäteen minulle kerrottu, täti vastasi (mukamas) hämmentyneenä että "mehän teimme vain sen mitä oli suunniteltu".

Totesin siinä vaiheessa että olemme kai "all set" ja poistuin paikalta, enemmän kuin lievästi tuohtuneena.

Kotona avauduin asiasta perheemme pahalle poliisille eli miehelleni. Hammaslääkärin toimet eivät saaneet kovinkaan paljon ymmärtämystä osakseen. Niinpä mieheni hurautti paikan päälle hieman selvittelemään praktiikan toimintatapoja.

Ja toki vastaanoton täti lipevästi kaunisteli totuutta hänellekin.

Harmi vain että me emme ole kovin tyhmiä saati kieltä ja elämää ymmärtämättömiä. Vaikka emme olekaan hammaslääketieteen asiantuntijoita, tiedämme milloin meitä on vedätetty, ettei jopa --- huijattu??? No, ainakin kohdeltu hyvän ja eettisen, avoimen hoitotavan vastaisesti. Praktiikan salattu agenda, "ota rahat ja juokse", kun ei ole niin vaikea tajuta.

--- Ja jos sieltä hammaslääkäriltä tulee senttiäkään yli 200 taalan lasku kotiin sen jälkeen kun kaikki on kunnossa, he kuulevat meistä vielä.

Kaikki hammaspraktiikat eivät suinkaan ole tällaisia hämäräputiikkeja. Mieheni käy eri praktiikalla, lähellä työpaikkaansa. Hänen lääkärillään on täysin eri tapa lähestyä potilasta. Mitään ei tehdä ennen kuin potilas varmasti ymmärtää, ymmärtämys vielä vahvistetaan ja vasta sitten, potilaan annettua luvan --- porataan.