Tuntematon lähimmäinen

Astuin tänään tukevasti oman mukavuusalueeeni ulkopuolelle.
En ehkä tehnyt mitään suurta, mutta olin läsnä.
Siitä tuli hyvä mieli.

---
Tällä viikolla vietetään vanhustenviikkoa. Viikon teemana on "yhdessä vahvempia" viitaten EU:n aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuoteen. Minä kannoin korteni kekoon tässä solidaarisuustaistossa. Heitettyäni lapset aamulla päiväkotiin, suuntasin Itä-Vantaalle erääseen vanhusten palvelukeskukseen. Tehtävänä oli ulkoiluttaa asiakkaita yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa.

Osa palvelukeskuksen vanhuksista oli fyysisesti hyväkuntoisia ja henkisestikin virkeässä tikissä, mutta esim. muistihäiriöiden tai heikentyneiden aistitoimintojen takia he asuvat yhteisössä omissa asunnoissaan tuetusti. He tarvitsevat myös ulkoiluun tukea, koska muuten he saattavat helposti vaikkapa eksyä.

Varsinaisessa vanhainkodissa asui lisäksi nelisenkymmentä enemmän tai vähemmän vuode-/ rullatuolipotilasta. Vanhoja setiä ja tätejä, jotka eivät käytännössä pääse ikinä ulos ilman omaisten ja vapaaehtoisten apua, henkilökunnalla kun ei ole siihen aikaa eikä resursseja.

---
Tapaamani vanhus oli minulle vieras, jo yli 90-vuotias täti. Mukava ja puhelias. Ehkä hieman yksinäinen ja ei enää ihan täällä eikä tässä hetkessä. Puimme hänet ulos yhdessä hoitajien kanssa ja lähdimme vapaaehtoisparini kanssa kolmestaan pyörätuolilenkille kirpeään syysilmaan. Hoidimme lehmiä, kaipasimme kuollutta koiraa, edesmennyttä ukkoa. Reippaan lenkin jälkeen toimme hänen sisälle, riisuimme ulkovatteet ja hyvästelimme. Ehkä ensi kerralla syömme sitä kakkua sukutilan isossa salissa. Ehkä. Ensi kerralla.

---
Vanhustyö kaipaa myös meitä nuoria vapaaehtoisiksi.
Annetaan omaa aikaamme.
Ollaan lähimmäisiä.

Voikukkia

Harva kukka herättää niin voimakkaita tunteita kuin voikukka.

Minusta se on ihana. Ehkä yksi hauskimmista ikinä.
Kaunis katsoa.
Kiva poimia.
Aivan mahtava puhallella.
Lasten kanssa ja ilman.

Kuvatessani huhtikuussa voikukkapeltoa USA:ssa, ohikulkeva pariskunta pysähtyi.
- En ole ikinä nähnyt kenenkään kuvaavan voikukkia, mies sanoi, jatkaen:
- Mutta yhden roska voi olla toisen aarre.
Näinhän se on. Kauneus on katsojan silmässä.

Tällä viikolla, kuvatessani poikia läheisellä voikukkapellolla, kukaan ei pysähtynyt.

Mutta jos nyt jotain ---
Ensi kerralla en laita valkoisia tennareita voikukkaretkelle.

Kukkia kauniille neidille

Jo 5-vuotias sen tietaa.

Itse poimitut kukkaset ovat niita kaikkein parhaita kukkasia. Respan tati oli taannoin aika otettu, kun Niilo vei hanelle tuliaiseksi kimpun poimimiaan voikukkia.

5 minuutin draama

Elama kahden vilkkaan pikkumiehen aitina on mielenkiintoista ja jannaa. 

Joskus saisi olla vahemmankin jannaa. 

Kuten tanaan.

Olimme kolmestaan, pojat ja mina, suuressa kaupassa vaippaostoksilla. Ilman rattaita, ilman ostoskarryja. Ostettavaa kun oli vain se vaivainen vaippapaketti. Tavallisesti kuvio toimii vallan mainiosti, pojat uskovat puhetta ja kukaan ei karkaa eika katoa. Niilo menna viilettaa edella, mina keskella ja Leo hannanhuippuna, aina nakoetaisyydella.

Tanaan oli toisin.

Nappasin vaipat kainaloon ja ohjasin laumani kohti lastenvaatehyllyja. Halusin vain nopeasti vilkaista millaisia t-paitoja pojille on tarjolla.

Sitten kaansin selkani. 

Hetkeksi.

Seuraavaksi tajuan, etta Leo ei olekaan selkani takana.

Koska poikaa ei nay lahettyvilla, kayn vilkaisemassa kaytavan toiselta puolelta, sielta missa Leo oli viimeksi napeloinyt muovimukeja. Ei jalkeakaan. Poika on hukassa!

- Gulps!

Palaan Niilon luo, annan hanelle vaippapaketin ja kasilaukkuni ja kasken pysya tasan niilla sijoillaan. Sitten palaan uudelleen katsomaan joka hyllyvalin kaytavan toiselta puolelta. Huutelemaan Leoa. Katsomaan kaikki oman puoleni lastenvaatehyllyvalit. Katsomaan liukuportaiden luo. Ei vilaustakaan.

- Gulps!

Palaan Niilon luo kysymaan onko han nahnyt Leoa. 

Ei ollut. 

- Gulps!

Kaupan henkilokuntaan kuuluva nuori mies tulee kaytavalla vastaan. Kysyy loydanko kaiken tarvitsemani. Vastaan kieltavasi ja hataantyneena kerron, etta olen hukannut 2.5 vuotiaan poikani. 

- Han katosi alle 5 minuuttia sitten. Olen hanta kovasti joka puolelta etsinyt ja huhuillut, mutta hanta ei vain loydy! 

Myyja pahoittelee ettei ole nahnyt pienta poikaani, mutta jatkaa kohta:

- Hetkonen, onko pojallanne vihrea paita. Han nakyy olevan tuolla.

Kiittaen ryntaan miehen osoittamaan suuntaan. Kassalle, jossa Leo on toisen kaupan tyontekijan sylissa, tyytyvaisena. Vieressa seisoo perhe, joka on loytanyt Leon haapuilemasta kaupasta ulos, parkkipaikalle. 

- Siis mita?!?

Nappaan Leon syliini ja kiitan vuolassanaisesti myyjaa ja Leon loytaneita ja palauttaneita ihmisia. He katsovat varsin hitaasti ja hiljaa, sellaisella huono aiti -katseella.

Koko draama alusta loppuun kesti sen 5 minuuttia, tahanastisen elamani pisimmat. En osaa sanoa miten ja miksi kaikki oikein tapahtui. Miten Leo katosi? Haihtui ilmaan silmanrapayksessa? Mika sai hanet karkaamaan ensimmaisen kerran ikina? Ja viela ihan yksin? Miten ja miksi han paatyi parkkipaikan ovelle, josta emme edes tulleet sisalle? Emme kayneet edes lahellakaan kyseista ovea! 

Onneksi karkulainen Leo siis loytyi, ehjana ja kaikin puolin kunnossa. Niilokin loytyi tasan tasan sielta, mihin olin hanet jattanyt. Kotimatkalla nipistelin itseani miettien oliko kaikki tapahtunut sittenkaan totta. Molemmat lapset olivat kuitenkin tallessa takapenkilla, sovussa ja tyytyvaisina.

Tamankin paivan jalkeen, 

olen kiitollinen etta maailmassa on hyvia ihmisia,  

rehellisia ja kiltteja. 

Sellaisia, 

jotka pelastavat tallaisten huonojen aitien karkailevia lapsia.  

- Kiitos teille!

Leikitaanko?

Lapset ovat mainioita otuksia. 

Hei eivat erottele leikkikavereita ihonvarin perusteella. 

Eivat sukupuolen perusteella. 

Eivat kielen tai murteen perusteella. 

Eivat uskonnon perusteella. 

Eivat sen perusteella tykkaako joku autoista vai ninjoista. 

--- Tai ehka vahan, sen viimeisen perusteella. 

Leikki yhdistaa.

Leikin kieli on kaikille sama.

Mutkaton niin englanniksi, suomeksi, hindiksi kuin venajaksi.

Keinutaan. Kiipeillaan. Pelotellaan tyttoja.

Ehka maailmassa on liian vahan leikkia.

Liikaa sita aikuisuutta.

Joka tekee eroa.

Eika ymmarra.

Loppujen lopuksi kun me kaikki olemme samanlaisia.

Lapsia, isompia ja pienempia.

Aina jonkun poikia tai tyttoja.

Etsimassa leikkikaveria.

- Leikitaanko vahan, yhdessa?

Mitä tein tänään

Klo 8:10 Herääminen
Herään 8 tunnin kauneusuniltani Leon tassutellessa makuuhuoneeseen. Niilo availee myös silmiään vieressäni. Napsautan makuuhuoneen TV:n päälle ja Curious Georgen seikkailut saavat pojat oitis pauloihinsa. Cat in the Hatin aikana saan itseni ja jälkikasvun pukeisiin ja on seuraavan etapin aika.

Klo 9:00 Päivän tärkein ateria
Ihanaa taas jälleen kerran istua valmiiseen pöytään. Arjen luksusta! Niilo haluaa aamupalaksi munakokkelia ja paahtoleipää, Leo taas mutustelee fruit loopseja ja munakokkelia äidin lautaselta, molemmat juovat aamupalan kanssa maitoa. Itse otan munakokkelin lisäksi eggmcmuffinin, kaurapuuroa mustikoilla ja mansikoilla sekä appelsiinin. Ja vettä. Ja kahvia. Ilman sitä ei päivä käynnisty.

Klo 9:30 Epämääräistä järjestäytymistä päivän agendaan
Aamupalan jälkeen lapsilla on nk. vapaan leikin aika. Molemmat tosin jumittuvat katsomaan Disney Juniorilta lastenohjelmia autoleikkiensä lomassa. Itse hoidan aamupäiväsurffailut netissä, tarkistan sään ja metsäretken reitin, juttelen Suomessa työmatkalla olevan mieheni kanssa puhelimessa ja tyhjennän astianpesukoneen.

Klo 11:00 Raitista ulkoilmaelämää.
Aika lähteä ylös, ulos ja metsään! Päivittäisen leikkikentällä notkumisen sijaan ulkoiluohjelmasssa on metsäretki Kennedy Pondille. Niilo luonnollisesti protestoi vastaan, kukapa 5-vuotias ei niin tekisi. Saan kuitenkin itseni ja pojat pukeisiin ja autoon ilman suurta draamaa. Matkalla käymme vielä postissa lähettämässä pari kirjettä.

Metsäretken ensimmäiset 5 minuuttia sujuvat todella mukavasti. Niilo juoksee innoissaan edellä ja Leo seuraa touhukkaana perässä. Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Sitten tulee ensimmäinen koiranulkoiluttaja vastaan. Vaikka koirat ovat kiinni ja muutenkin kilttejä, Leo pelkää ja takertuu jalkaani. Vaihdan koiranulkoiluttajan kanssa asiaankuuluvat kohteliaisuudet. Kerron että Leo on pelännyt koiria marraskuusta saakka. Tapasimme silloin iloisenriehakkaan pentukoiran, joka kielloista huolimatta hyppi meitä vanhempia vasten.

Niin ikävää kuin eläinpelko onkin, se kuuluu toki Leon ikäkauteen. Ja on myös tervettä. Minuahan on koira purrut oikein kunnolla pakaraan. Olin silloin 3-vuotias. En silti osaa vieläkään pelätä koiria.

Hyvästelemme ja koirat jatkavat omistajansa kanssa matkaa.

Sittenhän se saapuukin. Pienen miehen iso-pieni maailmanloppu.
- Matkaa pitäisi jatkaa! Byäääää! Kä-vel-len! Byääää! Mutta minä en tahdo! Byäääää! Tahtoo syliin! Byäääää! Pois! Byääää! Ihan minne vain muualle! Byäääää! Paitsi tänne! Byäääääää!
(Huudon tekstitys äidiltä.)
Leo poraa kuin katupora.
Ja kierii maassa kuin keila.

Niilon kanssa ihmettelemme mikä pikkuveljelle nyt tuli. Kumpikaan meistä kun ei ole unohtanut sitä edellistä kertaa. Ja on niitä kertoja ollut muutama tässä välissäkin. Yritettyäni ensin itse turhaan, pyysin Niiloa kertomaan maassa kaarena karjuvalle veljelleen, että matkaa pitäisi nyt jatkaa ihan omin jaloin. Seikkailu kun on vielä edessä päin.

No, Niilo kävi juttelemassa veljelleen.
Tuloksetta.
Ihan samalla tavalla Leo karjui takaisin hänelle kuin äidilleenkin.

Lopulta kaappasin Leon syliini ja istuimme polun syrjään. Poika karjumaan keuhkojaan pihalle. Minä odottamaan että ne kehkot tulisivat pihalle ja huuto loppuisi.

Siinä muutaman minuutin ihmetellessämme, paikalle tuli koiranulkoiluttaja numero kaksi. Vaihdoimme taas asiaankuuluvat kohteliaisuudet.

- Hei. Mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin?
- Hei! Kaikki on hyvin. Mitä nyt juniori tässä sai raivarin kävelemisestä (got a complete melt down about taking a walk), vastasin
- No, ehkä hän vain tarvitsi taukoa, koirarouva totesi sopuisasti.

Ihastelimme kaunista päivää ja kauhistelimme huomiseksi luvattua lumimyrskyä. Kehuin rouvan komeita koiria ja Niilo kertoi hänelle toisesta tapaamastamme koiranulkoiluttajasta. Rouva kertoi kuika Kennedy Pondilla on ankkoja ja muita lintuja, kuin keväällä. Toivotimme hyvää loppupäivää ja hän jatkoi koirineen matkaansa. Koirat kun olivat metsäleikkien jäljiltä päiväunien tarpeessa.

Leo oli ihan hiljaa. Kaivoin hänelle tarkustani pikkumarengin (jep, äidillä on toki herkut mukana) ja annoin toisen Niilolle. Sen jälkeen jatkoimme matkaa. Niilo juoksi edellä ja Leo seurasi touhukkaana perässä. Keräämme kivia ja käpyjä, sekä hienoja keppejä. Pojat syövät Kennedy Pondin rannassa keksin puoliksi. Paluumatkalla pojat rakentavat männynneulasista valtavan puun juurenmutkaan keon. Niilon sanojen mukaan majan. Heittelemme kiviä puiden katveessa olevan metsälammen jäälle.

Retki on alun dramatiikan jälkeen suuri menestys. Pojat nauttivat minivaelluksestamme ja niin nautin minäkin. 

Klo 13:15 Lounas, päiväunet ja 3 koneellista pyykkiä
Poissaollessamme siivoojat ovat käyneet petaamassa sängyt, vaihtamassa pyyhkeet ja muutenkin siistimässä paikat. Ihana saapua puhtaaseen kotiin. Joka päivä. Todellista luksusta! Pojat syövät hyvällä ruokahalulla lounaaksi kotitekoisen lasagnen jämät, itse tyydytän nälkäni kivikeitolla. Kyytipoikana maitoa ja näkkäriä, kurkkua ja paprikaa. Siitä on hyvät lounaat tehty.

Lounaan jälkeen laitan Leon päiväunille. Sitten lajittelen pyykit ja lähden Niilon kanssa pesutuvalle niitä pesemään. Niilo kun on toivonut jo päiviä pääsevänsä kanssani pyykkäämään! Operaatio likapyykki puhtaaksi sujuu jouhevasti: 3 konetta pyykkää vaatteitamme vajaat puoli tuntia, jonka jälkeen pari rumpua kuivaa niitä reilun tunnin. Reilussa kahdessa tunnissa kaikki pyykit ovat siis viikattuina takaisin kaapeissa.

Aitona multitaskaajana ehdin toki pyykinpesun lomassa myös sipaista iltapäiväkahvit, jumpata päivän jumpat (oma advanced/intermediate mix = puoli tuntia hikeä ja punnerruksiakin vähintään riittävästi), käydä suihkussa sekä toivotella hyvät yöt työmatkalaiselle.

Niilo ei enää nuku säännöllisiä päiväunia, mutta viettää kuitenkin iltapäivällä lepohetken omassa sägyssään. Tällä kertaa viihdykkeenä oli pikkuautoja ja --- tunnustetaan --- Disney Channel. 

16:30 Välipala ja uimaan!
Leo herää päiväuniltaan ennen neljää ja liittyy veljensä seuraan TV:tä katsomaan. Itse viimeistelen pyykkishown ja valmistan pojille välipalan. Niilon toiveesta pojat saavat paahtoleipää juustolla ja kalkkunalla, maitoa sekä omenaa. Omenaa Niilo ei kylläkään toivo.

Hetken päämäärättömän lööbailun jälkeen kerään lauman taas kasaan ja lähdemme uimaan. Uimme puolisen tuntia poikien kanssa isossa altaassa. Sitten siirrymme porealtaaseen lämmittelemään. Luksusta! Pojat pinkaisevat vielä toiselle kierrokselle isoon altaaseen, itse en enää tarkene. Ihanaa kun molemmat osaavat jo jollain tapaa uida. Valvoahan heitä silti pitää, silmä kovana, mutta Leoakaan ei enää tarvitse varsinaisesti uittaa --- hän menee itse! 

18:15 Pyjamabileet
Uinnin jälkeen pojille koittaa kylpyaika. Kylvetän pojat joka ilta, molemmat yhtä aikaa samassa ammeessa. Pojat leikkivät tänäkin iltana kiltisti yhdessä kylpylelujensa kanssa. Niilo haluaa pestä itsensä jo ihan itse, hiuksia myöten. Leo taas vihaa hiustenpesua.

Illallinen kodikkaassa hotellin ravintolassamme on tälläkertaa poikien osalta siis dresscode: pyjamaparty. Ruokalista mukaan illallisella piti olla lihamureketta ja perunamuussia, mutta mutta ---

--- Rehellisen lohturuuan sijaan kokki olikin pyöräyttänyt esille kattavan herkkukattauksen, social hourin hengessä. Pojat saivat siis eteensä ehkä vähemmän tervellisen, mutta silti maistuvan kattauksen sämpylää, juustoa, voileipäkeksejä ja tortillalastuja, pikkuporkkanoita ja vesimelonia. Ja sen päivittäisen kolajuomatölkin kahteen pekkaan. Itse kasasin lautaselle flatbreadia (rieskaa), prosciuttoa, salamia, brietä, oliiveja, marinoituja tomaatteja --- siis vähän kaikkea mitä ei pitäisi syödä ;) Ja lasiin hulahti kokin suosituksesta kotona tehtyä cucumber lemonadea, joka oli muuten törkeän hyvää. Jälkiruuan nappasimme poikien kanssa huoneeseen, jossa nautimme siis minimuffinsseista maidon (ja äiti kahvin) kanssa. 

19:15 Puuhakasta illanviettoa aina unentuloon asti
Pojat leikkivät illallisen jälkeen autoillaan. Tein Niilolle eväät huomista esikoulupäivää varten ja patistin poikaa valitsemaan show'n tell -lelun. Huomenna Niilo kertoo esikoululla kavereilleen isän aiemmalta työmatkalta tuomasta monsteriautosta :) Lisäksi piirsimme, pelasimme tietokoneella apinanpudotuspeliä ja luimme. Leo on jumissa Truck Driver Tomissa, kirjastohelmessään, jonka osaan jo miltei ulkoa. Niilon kanssa harjoittelimme kengännauhakirjaa, koska äiti niin halusi! Iltajugurtin jälkeen luimme vielä viimeiset rivit, ennen kuin hammaspesun ja muiden iltatointen jälkeen Leo kellahti sänkyyn. Kello oli 20:58.

Niilo hoiti iltatoimensa omatoimisesti sillä aikaa kun peittelin Leoa. Luin hänen kanssaan vielä hetken On the Farm -kirjaa. Tavasimme yhdessä sanoja ja harjoittelimme lukemista. Poika on oppinut esikoulussa, TV:stä ja pelatessaan englanninkieliset aakkoset. Tällöin päätin, että en sekoita poikaa vielä suomalaisilla aakkosilla. Nyt lukemaan opetellessa on siis luontevaa jatkaa englanniksi, vaikka se tuntuukin välillä aika hassulta. Sammutin valot ja toivotin hyvät yöt pojalle kello 21.12.

Sitten alkoi hiljaisuus.
Se äidin oma aika.

Takana on siis tavallinen, hyvä päivä ♥
Kirjoitan vielä kauppalistan huomista varten ja poistun itsekin.
Unten maille.

Mitä sinun päivääsi kuului?

Satunnaisia

Pojat saivat tässä viikolla joulukalenterin, ihanan suklaa-sellaisen. 

--- Mutta keneltä?

Kuva.

Hän asuu tässä hotellissa. Näemme hänet aamiaisilla ja illallisilla. Hän on harmaapäinen, vanhempi rouva. Hiukset ovat siististi kammatut, latvat aina säntillisesti kiharrettu. Päällä hänellä on poikkeuksetta puolihame, neuletakki ja polvisukat. Luonnollisesti tervehdimme tavatessamme, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi sanoa oikeasti tuntevani häntä.

Maanantaina, illallisen jälkeen, hän kuitenkin antoi pojille todella mieluisen yllätyksen, suklaakalenterin. Ja seuraavana iltana hän antoi vielä lisää suklaata, jotta joulunodotus sujuu oikein makoisasti.

Tällaiset satunnaiset tapaamiset, satunnaiset ystävälliset teot, ne tekevät maailmasta paremman paikan. Aina ei kuitenkaan tarvita suklaata. Hymy ja kauniit sanat ovat monesti suklaatakin makoisampia. Kokeilkaapa, kaupan kassalla, aamulla bussissa tai vaikkapa ihan kotona, omalle puolisolle tai lapselle.

- Kiitos!
- Hauskaa päivää!
- Olet paras!
- Kiva kun olet olemassa!
- Ja hyvää joulua!

Pahvitalo pakkaa nyt kimpsunsa ja kampsunsa ja siirtyy loppukuun ajaksi halailemaan maailmaa vanhan mantereen puolelle. Lupsakkoo joulunaikoo ja olekeehan ihmisiksi!

Minuuttimiehiä

Kävimme alkuviikosta poikasten kanssa pitkästä aikaa lempipuistossani, Minuteman National Historical Parkissa. Puisto sijaitsee kätevästi meiltä vain vajaan vartin ajomatkan päässä. Sen lisäksi että puistossa pääsee kävelemään rauhassa hyvinhoidettuja hiekkateitä pitkin halki vehmaan maalaismaiseman, siellä pääsee myös tutustumaan Yhdysvaltain vapaussodan huhtikuussa 1775 käydyn aloitustaistelun taistelukenttään.

Itse asiassa, myös meidän asuinpaikkamme on hyvinkin liki vapausodan maisemia, Minuuttimiesten taistelulinjan varrella. Tästä johtuen aina huhtikuun kolmantena maanantaina, kello viisi aamulla, heräämme parinsadan metrin päästä kajahtaviin muskettien laukauksiin. Patriots' Dayn paraati alkaa siitä meidän kulmilta päätyäkseen päivän mittaan Minutemanin puistoon.

Puistovierailu ei ollut pettymys tälläkään kertaa. Se oli elämys. 

Sen lisäksi että aurinko paistoi ja lämmintä oli reilut 25 astetta...

 

... Kohtasimme Hartwell Tawernin kulmilla pari aitoa Minuuttimiestä, kuin suoraan vuodesta 1775. 

  

Pääsimme jopa seuraamaan heidän ampumaharjoitustaan. 

   

Kapteeni William Smithin talon lähellä oli hyvä poimia kukkia.

Paul Reveren vangitsemispaikan muistomerkillä oli aitiopaikat ihastella ohi ajavia autoja. 

Retken ehdoton kohokohta, siis. 

Sitten äiti onneksi pisti kameran piiloon ja kaivoi eväät esiin.

Reippailun jälkeen kotona maistui lounas ja päiväunet. Kaikille kolmelle seikkailijalle.

Ameriikan Pauli

Meidän naapurissamme asuu Ameriikan Pauli.

Pauli ajaa vanhalla, ruosteisella Jeepillä ja tekee työkseen kaikkea pientä ja isompaa remonttia. Onpa hän joskus ollut korjaamassa meidänkin kylpyhuonettamme, sukulaistyttönsä kanssa. Pauli on laatuisa mies, aina iloinen ja pihalla nähdessämme käsi pystyssä. Ja ne tarinat ---

---
Paulin äiti on ollut kolme kertaa naimisissa. Vaihtanut aina rikkaasta vielä rikkaampaan.
- Asiani ovat järjestyneet aika hyvin, hän itsekin myöntää.
Ja kaikki nauravat.

---
Paulin Cape Codissa asuva isäpuoli kuoli tänä kesänä. Mies oli joutunut lievän sydänkohtauksen takia sairaalaan, jossa hänellä todettiin laajalle levinnyt syöpä. Ei mitään tehtävissä. 4 viikkoa elinaikaa.

Eräänä iltana Pauli oli ollut isäpuolensa luona drinkeillä.
Isäpuoli oli nauranut, martinilasi kädessään:
- Sopiikohan tämä yhteen lääkitykseni kanssa?
- Mitä sillä on väliä, kuolethan joka tapauksessa.
Eikä hän siihen drinkkiin kuollut.

Isäpuolen kuollessa Paulin suurin huoli oli mitä tuhkille tehdään. Hänen sisarpuolensa huoli oli perinnöksi saatu suuri jätevesialan yritys.

---
Paulin isä asuu Arizonassa. Sodan jälkeen tämä opettajamies oli kaverinsa yllyttämänä sijoittanut viimeiset rahansa ja ostanut maata. 4000 taalaa. Maata keskeltä ei mitään. Lisäksi isäukko oli perustanut kodinkoneliikkeen. Myynyt ilmastointikoneita aavikolla.

Kodinkoneilla pysyi mukavasti leivän syrjässä kiinni, vaurastuikin. Mutta sijoitus maahan osoittautui vuosien saatossa enemmän kuin onnistuneeksi. Paulin isä kun omistaa ison pläntin Scottsdalea. Maan arvon noustessa mies on tehnyt miljoonaomaisuuden, myynyt tontin sieltä, toisen tuolta. Kantritähdille, näyttelijöille ja muille silmäätekeville. Rakentanut omaksi huvikseen huviloita, joita nykyään pitää enimmäkseen tyhjillään. Vuokralaisista kun on vain riesaa.

85-vuotias isäpappa myöntää olleensa vain onnekas. Hyvin onnekas. Viimeiset pari-kolmekymmentä vuotta hän kun on voinut vain olla. Nauttia elämästä. Ja jos aika tulee pitkäksi, aina voi nikkaroida jotain. Käydä rautakaupassa. Ostaa vaneria. Ja sitoa se vanerilevy suoraan narulla loisto-Mersun katolle. Koska se on vain auto. Vaikkakin satojen tuhansien sellainen.

---
Isäpapan naapurissa Arizonassa asuu teksasilainen öljymiljonääri. Se, jonka maalta Shell pumppaa öljyä. Huonossa kuussa Shellin shekki on vain 80,000 taalaa, parhaana yli 500,000.

Kun Paulin siskon tytär sai opintonsa päätökseen, hän meni tapaamaan isoisäänsä Arizonaan. Hän viihtyi siellä viikkoja, kuukausia. Kukapa ei olisi. Naapurin öljymiljonääri piti tytöstä, hänestä joka korjasi meidänkin kylpyhuonetta enonsa kanssa. Lainasi tytölle Lamborginiaan.
- Ota se nyt käyttöösi kun nyt kerran täällä olet. Aja sillä. Nauti nuoruudestasi.

Tällä hetkellä tyttö oleilee San Fransiscossa. Nauttii melomisesta, elämästä. Houkuttelee enoaan kylään.

---
Entäpä se eno sitten, Ameriikan Pauli? Pauli remppaa ja remontoi. Yrittää lopettaa työntekoa nostamalla koko ajan hintojaan. Mutta kun niitä asiakkaita riittää silti. 4000 taalaa terassin rakentamisesta, miehen mielestä hullu summa parin päivän työstä. Silti hänet palkattiin heti.

Ja entä se neuroottinen nainen joka palkkasi hänet tekemään kylpyhuoneremonttia? Hah! Nainen jättää joka ilta täyteen kirjoitettuja post-it lappuja ympäri remonttityömaata. Pyytää oikaisemaan millin vinoon menneen vessapaperitelineen. Kirjoittaa niin paljon ja pientä että Pauli ei saa edes kaikesta selvää, varsinkaan ilman laseja. Vastineeksi Pauli alkoi jättää naiselle lappuja. Keittiön kaappiin. Eteisen laatikkoon.

"Hui! Se oli lähellä!"
"Et saa minua kiinni."
"Järjestä nämä."

---
Oikeasti Pauli haluaisi vain olla. Hän on jo aikoja sitten myynyt talonsa tällä seudulla. Muuttanut vuokralle. Hän haaveilee tyttökaverinsa kanssa Arizonaan muuttamisesta. Arizonassa Paulilla on talo ja kaikki, hän asuukin siellä talven kylmimmät kuukaudet. Paitsi viime talvena, kun Pauli kompastui kengännauhoihinsa ja satutti polvensa. Oli pahimman talven lentokiellossa veritulppavaaran takia.

Tyttökaverikaan ei vain suostu lopettamaan töitään. Vaikka työ enimmäkseen vanhusten sairaanhoitajana raskasta onkin. Sen sijaan tyttöystävä kyllä heittää kaiken Paulin ostaman valkoisen leivän ja rasvaisen ja suolaisen ruuan roskiin. Väittää epäterveelliseksi moisia.

---
Aina silloin tällöin kiusaan Paulia. Kysyn häneltä milloin hän aikoon tehdä tyttöystävästään kunniallisen naisen. Pauli vain nauraa ja sanoo:
- Kuuntele nyt mitä sinä oikein sanot: kunniallinen nainen!
Sitten me nauramme.

---
Mukava mies tuo Ameriikan Pauli.
Viisikymppinen herrasmies.
Jolla on 15 yhteisen vuoden jälkeenkin se tyttöystävä.

Keinu

Pari viikkoa sitten, olin koko perheen voimin puistossa.
Tuulenpuuskan tavoin hän ilmaantui viereeni olessani keinuttamassa Leoa.

- Olen aina halunnut kokeilla näitä keinuja. Oi, niin on mukava. Minä pidän keinumisesta. Minulla on omalla kuistillanikin keinu. Siinä keinumisessa on vain niksinsä. On varottava että lasi pysyy pystyssä eikä juoma loisku syliin.

Hän oli ehkä viisikymppinen nainen. Boheemisti mutta muuten siististi pukeutunut. Ehkä hieman --- tiedättehän. Mutta iloinen. Avoin. Juttelimme niitä näitä, keinuttaessa, keinuessa, keinumisesta ---

- Pidin  lapsena myös kovin uimisesta. Kuumana kesäpäivänä se oli parasta mitä tiesin. Virginiassa, kotona, siellä meillä oli oma uima-allas. Mutta äiti ei pitänyt vedestä. Äiti pelkäsi että me lapset hukumme. Äiti kun ei osannut uida, maatalon tytär Mainesta.

- Siskoni aina nauroivat minulle kun kerroin haluavani isona perustaa orpokodin. "Mitä? Sinäkö orpokodin pitäjäksi? Ei ikinä!" he sanoivat. Sanoivat että haaveilin liikaa.

Nainen kertoi miten hän oli aikoinaan työskennellyt suomalaiselle naiselle. Hän oli nähnyt kuvia että Suomessa on kaunista. Kuullut että siellä on rauhallista. Ja hän niin piti rauhallisesta.
- Haluaisin kovin matkustaa Eurooppaan. Mutta pitäisi hankkia passi ja kaikki. Ja kukapa minun kanssani matkaan lähtisi, en uskalla mennä yksin.

Sitten tulikin aika meidän lähteä kotiin.
Rouva jäi vielä keinumaan.
Hämärtyvään sunnuntai-iltaan.

Älyllisesti riittämätön puoliso

Päiväunien jälkeen vein pojat leikkipuistoon leikkimään.

Leikkipuistossa minä tapasin miehen. 38-vuotiaan, syntyjään kanadalaisen, kahden lapsen isän. Miehen, joka oli parhaillaan läpikäymässä vaikeaa eroa lastensa äidistä. 12 vuoden jälkeen. Koska nainen oli rakastunut toiseen mieheen.

Tiedättekö mitä hänen vaimonsa oli kertonut hänelle?
- Sinä et ole älyllisesti riittävän stimuloiva minulle.
Voiko toista enää pahemmin loukata?

Mies oli mainostoimistossa työskentelevä AD. Nainen kansainvälistä uraa tekevä insinööri. Ja ei, mies ei todellakaan ollut mikään eye sore, päinvastoin. Keskustelumme perusteella hän ei myöskään ollut tyhmä. Vain niin surullinen. Leikkimässä 4-vuotiaan tyttärensä kanssa, odottamassa 8-vuotiasta poikaansa urheilutreeneistä.

En tiedä nimeä, en tunne häntä.
Toivon --- ei, minä tiedän --- elämä jatkuu.
Ja tämän minä kerroin hänelle.
Toivottaessani hyvää jatkoa.

Samaan aikaan toisaalla

Tulin juuri kotiin hautajaisista.
Ja niiden jatkoilta

Ystäväni Deen puolisolla todettiin reilu kuukausi sitten pitkälle edennyt melanooma. Löydettäessä syöpä oli edennyt jo aivoihin, joten elinaikaa annettiin vain neljä viikkoa. Ja neljä viikkoa se oli. Herra Cee nukkui pois perjantaiaamuna.

Deen suru oli lohdutonta, riipaisevaa.
Rakas oli mennyt pois ainiaaksi.
Jäljelle jäi vain tyhjä asunto ja kissa.
Ja ikävä.

Päätimme naapurimme Nancyn kanssa antaa Deelle edes pari tuntia muuta ajateltavaa ja veimme hänet ulos syömään ja drinkille. Juttelemaan tyttöjen juttuja.

Lähtökohdista huolimatta meillä oli hauskaa.

Elämä jatkuu.

Seksikäs Skellefteåsta

Uima-altaalla, tuolla modernin maailman kaivolla, kuulee jutun jos toisenkin.

Kuva täältä.

Kuulee kuinka naapurimme, ruotsalainen perusinsinööri napapiiriltä, muutti yhdeksän vuotta sitten USA:han ja meni naimisiin "amerikkalaisen naisensa" kanssa. Vaimo oli suuren lääkejätin tutkimusjohtaja, kovapalkkainen ammattilainen. Onnea kesti muutaman vuoden, sitten tuli ero. Eron jälkeen miehemme skellefteåsta haki ja sai kansalaisuuden. Nykyään 57-vuotias mies työskentelee yksityisyrittäjänä ja seurustelee Katyn kanssa, joka on sairaanhoitaja. Ruotsissa hänellä on kolme aikuista lasta. Ja sisko joka asuu Tukholmassa.

Parin kesän jälkeen tiedämme ex-vaimosta yhtä sun toista, veroprosentista lähtien.
Niin hartaasti häntä muistellaan.
Päivää paistatellessa uima-altaalla.
Aina ilman paitaa.

Samoin kuin muistellaan sitä Ruotsin mestaruustason uimari ex-tyttöystävää, joka on nyttemmin poliisi.

Mitä luulette, janottaako vanha suola?

Tyylikäs vihreäkenkäinen eurooppalainen

Käväisin päivänä muutamana lasten kanssa paikallisessa kirjastossa täydentämässä kaivinkone- ja kuorma-autokirjavalikoimaamme.

Keskustelu lainatiskin tädin kanssa:
- Anteeksi, mutta minun täytyy kysyä oletteko te Euroopasta?
- Kyllä, itse asiassa olemme, tulemme Suomesta.
- Minä arvasin sen noista vihreistä kengistä. Te eurooppalaiset olette aina niin tyylikkäitä. Me amerikkalaiset olemme liian mukavuudenhaluisia.
- Um, kiitos!

Ja näillä sanoilla bad hair daysta tulikin aivan mainio päivä.

Tyylikkäät vihreät kengät by Vialis, kapealahkeiset utilitypantsit by Joes Jeans.