Kansalaiset, medborgare

Kuva

Avasin sattumalta TV:n tänään iltapäivällä. Tarkoituksenani oli turruttaa aivoni jollain satunnaisella hömpällä, mutta toisin kävi. Juutuin katsomaan presidentti Obaman puhetta Osawatomiesta, Kansasista. Puheessa Obama käsitteli mm. taloutta ja USA:lle elintärkeän keskiluokan merkitystä.

Ja miten hän puhuikaan! 

Ymmärrettävästi! 

Innostavasti! 

Tunteisiin vetoavasti! 

Toivoa antavasti!

--- Oh yes!

En voi kuin vilpittömästi ihailla Obaman kykyä ottaa yleisönsä. Puhetta kuunnellessa tuntui kuin olisi ottanut osaa johonkin suureen historialliseen tapahtumaan, hetkeen jolloin koko maailma muuttuu paremmaksi.

Surullista vain että aika iso osa kansasta on niin pettynyt presidenttiinsä. Kauniit puheet eivät käänny teoiksi, eikä edeltäjienkään syntejä saa hetkessä tekemättömiksi. Talous laahaa, rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ja keskiluokkakin tuppaa kurjistumaan.

USA:n politiikka on jotain niin käsittämätöntä. En edes väitä ymmärtäväni sitä. Yksi asia on kuitenkin aika kirkas: raha.

57 kongressin 535 jäsenestä kuuluu kansakunnan varakkaimpaan 1%:iin. 11%:lla kongressin jäsenistä varakkuutta löytyy siis yli 9 miljoonan taalan edestä, parhaimmilla pätäkkää löytyy liki 450 miljoonaa taalaa. Että siinä sitten säästetään puolustusmenoista ja kiristetään varakkaiden veroja, jeh. Ei kun otetaan lisää lainaa! Ja säästetään vaikka opetusmenoista!

Lobbaamiseen ja siinä liikkuvaan kahisevaan en edes mene. Sen vain sanon että tuppeen sahatut laudat ja satunnaiset synttärikutsut ovat kuitenkin aika pientä ja viatonta.

Keskimäärin kansa on kuitenkin johtajansa ansainnut. Täällä nimittäin ymmärretään varsin huonosti Obaman ajamaa sosiaaliturvaa, saati muuta yhteistä hyvää (joka toisaalta onkin käsitteenä aikamoinen kompleksi). Kaikkinaista sosialismia kammotaan kuin kylmän sodan aikana konsanaan. Pelkkä ajatus siitä että yhteiskunta tukisi heikoimpia jäseniään nostaa niissä heikoissakin jäsenissä pelon maksumieheksi joutumisesta. Amerikkalaisessa unelmassa jokainen on oman onnensa seppä --- ja lonely rider. Ja verottaja on se devil, este tiellä iänkaikkiseen elämään. 

Mutta mitäpä minä purnaamaan. Omat ongelmat ne on Euroopassakin, saati Suomessa. Saavatko miehet tykätä miehistä ja naiset naisista. Ja tanssia.

Mutta mitä puheeseen ja puhuttelemiseen tulee ---
--- Suomalaiset poliitikot, ottakaapa mallia.


--- Ja hyvää itsenäisyyspäivää vain kaikille!

Hampaidenkiristelyä

Kävin tänään hammaslääkärissä.
Ja nyt kiristellään hampaita.
Kuten aina, hammaslääkärivierailujeni jälkeen.
Hammaslääkäri on muuten ehkä niitä viimeisiä paikkoja jossa kuvittelee tulevansa muilutetuksi, mutta --- kaikki on mahdollista.

Tässä yksilönvapauden ja yksityisen terveydenhoidon luvatussa maassa myös hammaslääkäri pitää valita itse. Valitsin viime vuonna omani, käyttäen perusteena hyvää sijaintia ja myönteisiä arvosteluja internetissä. Praktiikkaa pitää suunnilleen ikäiseni intialainen nainen muutaman mailin päässä kotoani. Täti tulee vielä oikein hammaslääkärisuvusta. Praktiikka on siisti ja henkilökunta ystävällistä eikä hoidossa sinänsä mitään vikaa ole, paitsi --- jos vaikka Amerikassa ei ole omia kuninkaallisia, tämä hammaslääkäri huolehtii että kruunut eivät maasta ihan kohta lopu. --- Halusi/tiesi asiakas niistä etukäteen saati ei. Ja minulla, luonnostaan hyvähampaisella, on tästä noin 2.5 kruunun kokemus.

Mutta tarinan alkuun.
Viime vuonna, ensimmäisellä kerralla, hampaani puhdistettiin, kuvattiin röntgenillä ja digikameralla ja muutenkin --- tutkittiin perusteellisesti. Todettiin että lapsuudessa paikattu takahammas on sen verran huonossa kunnossa että se pitää korjata. Kruunun laittaminen oli se ainut mahdollisuus pelastaa hampaani kauhealta tuholta. Koska en ole hammaslääketieteen asiantuntija, annoin tädin korjata hampaan tällä parhaaksi katsomallan tavalla. Kotona lähinnä vinkaistiin kun kerroin kruunusta. Kruunu kun on yhtä kuin kallis. Vakuutus kuitenkin korvasi hoidon, eikä omalle kontolle tullut kuin alle 90 taalaa kuluja koko vuodesta.

Loppukeväästä tänä vuonna tämä edellisenä kesänä huolella laitettu kruunu sitten lähti irti. Palasin samalle hammaslääkärille kruunua korjauttamaan. Kruunu korjattiin, hampaat puhdistettiin ja nyt toisen puolen takahampaasta löydettiin samanlaista vikaa. Hammas oli alkanut kuulemma jo ihan tummentua. "Hui!" sanoin minä ja annoin tädille luvan korjata hampaan, varsinkin kun täti lupasi yhdellä käyntikerralla saada kaiken kuntoon.

Mutta ei, tällä kertaa vaadittiinkin vahvistettu kruunu, joka piti tilata erikseen ulkopuolisesta laboratoriosta. Tämä minulle kerrottiin sen yhden käyntikerran lopussa kun luulin kaiken olevan kunnossa. Samalla minulle näytettiin kuinka pari vanhaa muovipaikkaa ovat jo kovin kutistuneet ja vaativat ihan vain pientä korjaamista. Filling, you know.

Rahastakin puhuttiin. Kaikki toimenpiteet mahtuisivat mainiosti vakuutuksemme piikkiin. Huonossakin tapauksessa maksettavakseni lankeaisi vain muutama kymppi. Filling ei kuulostanut pahalta, joten annoin luvan toimenpiteille. Filling kun ei ole crown, you know. Varasimme seuraavan hammaslääkäriajan  paikkaamista ja erikoisvahvistetun kruunun asentamista varten.

Tänään oli se aika. Hammaslääkäri alkoi topakasti poraamaan hammasta. Kuvittelin naama turvallisesti puuduksissa että kyseessä on ilman muuta väliaikaisen kruunun poisto-operaatio. Hämmästyin suuresti kun poraamisen lakattua huomasin väliaikaisen kruunun olevan paikoillaan ja sen viereisen hampaan olevan sananmukaisesti kuopalle porattu. Ja lääkäri vieressä valmistelee hampaaseen --- puolikruunua. Filling, anyone?

Tässä vaiheessa oli huono ryhtyä vinkumaan "mitä-sä-oikein-olet-mennyt-tekemään" vaan antaa hoitotoimenpiteen edetä. Hammaslääkärin tuolissa on tosin erittäin ikävä kiemurrella miettien "ja-mitä-ihmettä-se-aikoo-sitten-tästä-laskuttaa-ja-miksei-mulle-kerrottu-tästä-etukäteen-tää-kun-ei-ole-pieni-paikka". Yllätyksekseni kun puolikruunu oli laitettu ja toinen paikka korjattu kuten sovittu, sitten laitettiinkin pillit pussiin. Eli tässä vaiheessa minulle sitten suvaittiin kertoa että se pääoperaatio eli kruunun laitto ei tapahtuisikaan tänään, koska he eivät olleet vielä saaneet kruunuani hammaslabrasta. Oli ollut lomia ja kaikkea muuta höpöhöpöä. Pah!

Ja taas uutta aikaa buukkaamaan. Ja keskustelmaan. Rahasta.

Vastaanoton täti, miellyttävä mutta lipevä kuin märkä saippua, antoi hinta-arvion, aivan kuten viimeksikin. Laskeskeli ja laskeskeli ja sai ensiyrittämällä omasta pussista maksettavaksi osuudeksi reilut 1000 taalaa. Siis mitä?!? Max. mutmasta kympistä oli puhetta viimeksi.

Asiasta huomautettuani hän sai toisella yrittämällä laskettua omasta pussista maksettavaksi osuudeksi 550 taalaa. No, eipä tuokaan mene oikein sinne muutaman kympin haarukkaan. Vastaanoton täti huomautti kuinka hankala vakuutuksemme on, se kun määrittelee korvaussumman euroissa. Kaikki kun riippuu vaihtokurssista, jonka olin viimeksi sanonut olevan 1:2 (vale), kun tänään taasen sanoin sen olevan 1: 1,4. Lisäksi kun huomautin olevani enemmän kuin yllättynyt tänään saamastani puolikruunusta,  siitä kun ei oltu etukäteen minulle kerrottu, täti vastasi (mukamas) hämmentyneenä että "mehän teimme vain sen mitä oli suunniteltu".

Totesin siinä vaiheessa että olemme kai "all set" ja poistuin paikalta, enemmän kuin lievästi tuohtuneena.

Kotona avauduin asiasta perheemme pahalle poliisille eli miehelleni. Hammaslääkärin toimet eivät saaneet kovinkaan paljon ymmärtämystä osakseen. Niinpä mieheni hurautti paikan päälle hieman selvittelemään praktiikan toimintatapoja.

Ja toki vastaanoton täti lipevästi kaunisteli totuutta hänellekin.

Harmi vain että me emme ole kovin tyhmiä saati kieltä ja elämää ymmärtämättömiä. Vaikka emme olekaan hammaslääketieteen asiantuntijoita, tiedämme milloin meitä on vedätetty, ettei jopa --- huijattu??? No, ainakin kohdeltu hyvän ja eettisen, avoimen hoitotavan vastaisesti. Praktiikan salattu agenda, "ota rahat ja juokse", kun ei ole niin vaikea tajuta.

--- Ja jos sieltä hammaslääkäriltä tulee senttiäkään yli 200 taalan lasku kotiin sen jälkeen kun kaikki on kunnossa, he kuulevat meistä vielä.

Kaikki hammaspraktiikat eivät suinkaan ole tällaisia hämäräputiikkeja. Mieheni käy eri praktiikalla, lähellä työpaikkaansa. Hänen lääkärillään on täysin eri tapa lähestyä potilasta. Mitään ei tehdä ennen kuin potilas varmasti ymmärtää, ymmärtämys vielä vahvistetaan ja vasta sitten, potilaan annettua luvan --- porataan.

Aurinko armas

Aurinko.
Kohtuullisesti nautittuna se hellii mieltä ja vahvistaa luita.
Yliannostuksena se vanhentaa ennenaikaisesti tai jopa tappaa.

Auringonvalo valmistaa iholla D-vitamiinia. D-vitamiini taasen auttaa yhteen jos toiseen vaivaan, mm. luuston vahvistamiseen, onnellisuusvitamiiniksikin sitä kutsutaan. D-vitamiinitarpeen tyydyttämiseksi sopiva määrä auringonpaistetta on kolme kertaa viikossa, 15 minuuttia kerrallaan, suojaamattomalle iholle.

Kääntöpuolena on kuitenkin se --- syöpä. 90 prosenttia kaikista ihosyöpätapauksista johtuu altistumisesta auringon haitallisille UV-säteille. UV-säteiden vaikutus on kumulatiivinen. Jokainen suojaamaton auringonottokerta lisää ihosyöpäriskiä.

Mikä siis on se kultainen keskitie?
Nauti järkevästi, älä käristä itseäsi.

Asiantuntijat sanovat että aurinkoa tulisi vältellä sen paistaessa kuumimmillaan eli klo 10-16. Meidän perheen näkökulmasta tämä on kuitenkin se paras aika ulkoilla, uida ja pulikoida. Pyrimme siis käyttämään järkeä. Hyvissä ajoin ennen ulkoilua, rannalle tai altaalle menoa, suojaan pojat ja itseni aurinkovoitein. Ja suojakertoimissa ei säästellä.

Testattuja ja hyviksi havaittuja tuotteita. Ihotautilääkäri suositteli erityisesti tuota Avenon Mineralblockia.

Käytän pojilla ihotautilääkärin suosituksesta useimmiten sinkkipohjaista (mekaanista) suojaa, jossa SPF on 60. Spray-suojissa suojakertoimet ovat useimmiten 50 paremmalla puolella. Itselläni suojakertoimet ovat kesän myötä vain kasvaneet nekin. Vartalolle käytän nykyään samoja spray-suihkeita kuin pojat, mutta kasvoille olen alkanut lätkimään SPF110:tä. Tavallisesti suojaan pojilta erityisellä hartaudella kasvot, korvat, niskan ja käsivarret, uimapäivinä myös muun ylävartalon. Jalat jätän tavallisesti suojaamatta, D-vitamiinitehtaiksi. Akilleen kantapääni on pää --- varsinkaan Leo kun ei ole hellepäähineiden ystävä. Onneksi hiuksia kuitenkin riittää suojaksi asti.

Tällä sumealla suojautumislogiikalla olemme tämän kesän menneet ja tähän mennessä emme ole pahemmiten palaneet. Ja vallitsevasta iloisesta mielentilasta päätellen D-vitamiiniakin on saatu ihan kylliksi. (Tunnustetaan että olen kesän huumaamana jättänyt lasten vitamiinilisät antamatta, koska uskon että vitamiinitarve täyttyy ilmankin.)

Miten on sitten sen rusketuksen laita? Toukokuussa alkaneesta shortsikaudesta ja jatkuvasta ulkona asumisesta huolimatta emme ole muuttuneet kahvipavunruskeiksi. Olemme lähinnä kai kevyesti päivettyneitä, paitsi Leo, joka on yhäkin ihanan valkoinen :)

Mutta ennemmin terve olmi kuin sairas rusina.
Miten sinä nautit auringosta?

Samaan aikaan toisaalla

Tulin juuri kotiin hautajaisista.
Ja niiden jatkoilta

Ystäväni Deen puolisolla todettiin reilu kuukausi sitten pitkälle edennyt melanooma. Löydettäessä syöpä oli edennyt jo aivoihin, joten elinaikaa annettiin vain neljä viikkoa. Ja neljä viikkoa se oli. Herra Cee nukkui pois perjantaiaamuna.

Deen suru oli lohdutonta, riipaisevaa.
Rakas oli mennyt pois ainiaaksi.
Jäljelle jäi vain tyhjä asunto ja kissa.
Ja ikävä.

Päätimme naapurimme Nancyn kanssa antaa Deelle edes pari tuntia muuta ajateltavaa ja veimme hänet ulos syömään ja drinkille. Juttelemaan tyttöjen juttuja.

Lähtökohdista huolimatta meillä oli hauskaa.

Elämä jatkuu.

Lapsuuden pilaajan puheenvuoro

Lastenkasvatus --- tuo kaikista tehtävistä kiitollisin.

Joku muu tietää aina paremmin.
Olet liian ankara. Tai liian lepsu. Tai täysin hukassa.
Silti noista vilkkaista pikkuihmisistä pitäisi taivuttaa kunnon kansalaisia.

Kirjailija Robertson Davies on kyynisesti todennut: "Onnellinen lapsuus on pilannut monta lupaavaa elämää." Myönnetään että kuulumme mieheni kanssa tähän lapsuuden pilaajien koulukuntaan. Me emme ole lastemme kavereita, vaan äiti ja isä joilla on aina se viimeinen sana sanottavanaan. Ja pettymysten tuottaminen --- se on kuin toinen luontomme.

Tuoreimpien kasvatusoppien mukaan, onnellisuuden vaalimisen sijaan vanhempien tärkein tehtävä onkin tuottaa myös niitä pettymyksiä, opettaa jälkikasvulleen mikä on oikein ja väärin. Vanhempien tehtävä on siis --- kaikessa vaatimattomuudessaan --- luoda lapsen elämään emotionaalinen ja moraalinen pohja, kuten lastenpsykologi Richard Weissbourd julistaa kirjassaan "The Parents We Mean to Be, How Well-intentioned Adults Undermine Children's Moral and Emotional Development".

Luonnollisestikin mallioppiminen on se paras tapa opettaa ja oppia. Mutta --- vanhemmat ovat harvoin täydellisiä ja vielä harvemmin aina oikeassa. Ainakin meillä vanhemmat ovat välillä pahempia lapsia kuin lapset itse, kiukkukohtauksineen kaikkineen.

Lapsien on ehkä hyväkin nähdä, että myös vanhemmat voivat olla tyhmiä ja väärässä. Ja harvoin se äitikään saa kiukuttelemalla tahtoaan läpi. No, itku-potku-raivaria voisi ehkä vielä kokeilla.

Erityisen tärkeää olisi nähdä kuinka vanhemmat moiset tilanteet käsittelevät, aikuisesti ja oikein. --- Tjaa, ehkä täydellisessä maailmassa.

Kumma kyllä, kaikista pilaamisyrityksistämme huolimatta poikasemme ovat ihmeen onnellisia. Pitänee siis yrittää kovemmin.

Kirjoittaja on 35-vuotias 2 lapsen äiti ja kaikkien alojen erikoisasiantuntija, mutta usein myös tyhmä ja väärässä. Pettymys kai tämäkin.

Keitä ne on ne sankarit?

Kovia kokeneita kundeja, pystyssä ja makuulla.

Suomen jääkiekkomaajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen kommentoi joidenkin joukkueen jäsenten tukevasti humaltunutta esiintymistä mestaruusjuhlissa HS:n verkkosivujen mukaan seuraavasti:

Päävalmentaja kokee yleismaailmalliseksi sen, että suurissa urheilujuhlissa aikuisten ilonpitoon kuuluu myös alkoholi.

"Lapset ja nuoretkin varmaan ymmärtävät, että aikuiset ihmiset ovat joskus kännissä. Aika monen isä ja äiti ovat kuitenkin joskus olleet humalassa."

Hyvä herra Jalonen, toivottavasti purit edes kieleesi oheisen sammakon loikattua suustasi! Tiedäthän, jääkiekko on Suomessa elämää suurempi asia. Kultajoukkueen pelaajat ovat monen pienen pojan ja tytön esikuvia, todellisia urheilusankareita. Ihailun kohteena olo paitsi antaa myös velvoittaa --- käyttäytymään esikuvan lailla.

Joukkueen jäsenten käytös oli lyhytnäköistä ja itsekästä, turha sitä puolustelemaan. Ensin työ (johon myös edustaminen kuuluu), sitten huvi, sen tietää jo vanha sanontakin.

Herra Jalonen, tiesitkö että maailmalla osataan juhlia ja pitää hauskaa myös ilman alkoholia (ja urheilua)? Uudenvuoden ja heinäkuun neljännen ilotulitukset ilman harharaketteja ja örvellystä, saati paikallinen kyläjuhla ilman oluttelttaa ja kadunpesijöitä, ovat varsinkin lapsiperheen näkökulmasta olleet todella mukavia, turvallisia kokemuksia. Ihmiset ovat aidosti iloisia ja ystävällisiä ja kaikilla on kivaa --- ja kaikki tämä ilman viinaa, ajatella?

Julkinen humalassa esiintyminen koetaan monessa maassa häpeällisenä. Kaipaisin tätä häpeää lisää myös Suomeen, aloitetaan vaikka Teistä, herra Jalonen, myötähäpeäkin kelpaa. Känni ei tee syyntakeettomaksi. Jos kännissä mokaa (kaatuu), niin ei se oikeassa maailmassa siitä paremmaksi muutu, ei vaikka olisi kuinka pyörryksissä (kenkä rikki). Sitä vain mokaa ja häpeää kun mokaa. Ja ei selittele vaan pyytää anteeksi.

Mitä tulee alkoholiin osana suomalaista perhe-elämää, on surullista että niin moni lapsi joutuu näkemään kuinka isä tai/ja äiti juo. Lapset harvoin "ymmärtävät" humalatilaa. He kokevat aikuisten humalan usein pelottavana, kiusallisenakin --- asiana joka tuskin kuuluu onnelliseen lapsuuteen.

Herra Jalonen, Jukka Jalonen --- haluaisitko siis että lapsesi seuraisivat lätkäidoleitten esimerkkiä? Kiekko maaliin ja korkki auki, tai perjantaina ovi kiinni ja korkki auki? --- Minä en. En halua myöskään itse olla sellainen esikuva omille lapsilleni. Koska eivät omat vanhempanikaan olleet, josta heille iso kiitos ♥

Kirjoittaja on 35-vuotias onnellisen lapsuuden läpikäynyt soccer-mom, joka harrastaa tila-autoilua, ei puolla kanssasisartensa tavoin kaikkien Hooters-ravintoloiden sulkemista, mutta odottaa silti esikuvilta esikuvallista käytöstä. Sama keski-ikäinen teeskentelijä astuu opiskeluvuosien häpeästä toivuttuaan enää harvakseltaan korkin päälle, varoen tällöin muuttumasta seuraavana aamuna entisen mäkikotkan entiseksi vaimoksi.

Punkista asiaa

Leon takaraivosta löytyi tänä aamuna punkki, tiukasti ihoon kiinni pureutuneena. Punkin lähde on täysi mysteeri. Sateesta johtuen ulkoilua on päästy harjoittamaan hyvin rajoitetusti, lähinnä on ajeltu kuorma-autoilla etupihan asfaltilla tai käyty pikaisilla rataskävelyillä sadekuurojen välissä.

Kuva täältä.

Säikähdyksestä selvittyämme irroitimme elukan pinseteillä, desinfioimme puremakohdan alkoholilla ja pussitimme punkin, jonka jälkeen pesimme kädet huolellisesti. Ja tarkastimme Niilon pään sekä omat päämme, kuin apinavanhemmat konsanaan. Sitten soitimme lastenlääkärille ja kysyimme neuvoa jatkoa varten. Nyt vain odottelemme ilmaantuuko Lymen taudin (borrelioosi) oireita, eli lähinnä nuhan kaltaisia oireita (kuumetta, voimattomuutta, päänsärkyä, lihas- ja nivelkipuja), suurentuneita imusolmukkeita tai sitä ilmeisintä eli vaeltavaa punoitusta.

Uusi Englanti on yksi punkkien levittämän Lymen taudin riskialueita. Meidän perheessä tämä tiedetään enemmän kuin hyvin, sillä sairastin taudin viime kesänä. En ole koskaan eläissäni ollut niin kipeä kuin silloin.
 
En vieläkään pysty sanomaan milloin ja minne punkki minua pisti. Ensimmäinen oire oli suurentunut imusolmuke nivusissa. Muutama päivä tämän jälkeen minulle nousi äkillinen korkea kuume, joka sananmukaisesti kaatoi terveen naisen tunnissa täysin sängyn pohjalle kolmeksi-neljäksi päiväksi. Ja joka paikkaa särki ja kolotti, päätäkin, kuin ei koskaan ennen.

Paikallinen(kaan) lääkäri ei osannut yhdistää oireita tässä vaiheessa Lymen tautiin, vaan kirjoitti yleisiä antibiootteja ja passitti minut mm. CT-kuvauksiin sekä imusolmukkeiden ultraukseen. Kummassakaan tutkimuksissa minusta ei löytynyt mitään, joka on sinänsä ihan hyvä. Syöpää kun taisivat etsiä.

Rintaani ilmestyi myös punainen, rinkulamainen läntti, joka päivien mittaan kasvoi, eteni. Luulin että olin yliherkistynyt antibiooteille / särkylääkkeille, joten ilmoitin oireesta lääkärille. Hän määräsi uudet antibiootit, joita en kuitenkaan koskaan noutanut. Miksikö? En vain jaksanut, olin tuolloin viettämässä pitkää viikonloppua perheen kanssa Cape Codissa ja apteekin löytäminen ei tuntunut hauskalta lomaohjelmanumerolta.

Ensimmäisistä oireista oli kulunut parisen viikkoa. Tutkimusten mukaan olin terve, mutta olo oli kaikkea muuta kuin terve. Lopulta myös kasvoihini ilmestyi tykyttävä punainen rinkula, joka eteni sekin. Tartuin viimeisen kerran puhelimeen ja sainkin samaksi iltapäiväksi ajan hoitajalle (registered nurse). Hoitaja tiesi heti minut nähdessään mistä oli kyse:
- Teillä on Lymen tauti.
Pynoitus rinnassani samoin kuin kasvoissani oli vaeltavaa punoitusta eli häränsilmäihottumaa.

Hän kirjoitti uudet antibiootit ja parin viikon kuurin jälkeen olin taas terve. Ihottuma, selittämättömät kolotukset ja heikotus katosivat --- sain ilon ja elinvoimani takaisin.


Punkki on siis se katala käärme kesäparatiisissa. Punkkien kanssa tärkeintä on ennaltaehkäisy, eli säännölliset, päivittäin tapahtuvat punkkitarkastukset, varsinkin riskialueilla. Pahinta riskiaikaa, ainakin täällä Uudessa Englannissa, on juuri kevät ja alkukesä. Punkin saadakseen ei tarvitse mennä metsään vaeltamaan, vaan pihaleikitkin puoli-urbaanissa maastossa riittävät, riskialueella kun ollaan. Jo löydät punkin, älä hätäile (jep-jep). Poista se esim. pinseteillä ja putsaa puremakohta ennen ja jälkeen desinfiointiaineella. Tämänkään jälkeen, älä hätäile (juupa-juu), sillä punkki alkaa tartuttaa Lymen tautia vasta 24-48 tunnin kuluessa iholle kiinnittymisestään ja punkin täytyy oikeasti imeä verta jotta se tartuttaa tautia. Kaikki punkit eivät myöskään kanna Lymen tautia (ja pieni osa punkeista kantaa Kumlingen tautia, johon antibiootit eivät tehoa mutta jota vastaan on olemassa ymmärtääkseni rokote, mutta se onkin toinen tarina se).

Jos pahan onnen punkki kuitenkin puraisee, niin ---
Lymen tauti on inhoittava, inhoittava tauti, jota vastaan ei ole rokotetta. Sitä vastaan ei voi myöskään tulla immuuniksi sen kerran sairastettuaan. Taudin diagnosointi on haastavaa, koska oireet vaihtelevat ihmisestä riippuen, osa voi saada taudin jopa täysin ilman esioireita (nuhan kaltaiset oireet, kuten kuume, voimattomuus, päänsärky, lihas- ja nivelkivut, jäykkä niska, suurentuneet imusolmukkeet, ihottuma). Aikaisintaan kolmen viikon päästä puremasta tartunnan voi tosin havaita verikokeella.

Nopeus on Lymen taudin hoidossa valttia, mutta toisin kuin usein virheellisesti luullaan, tauti voidaan hoitaa antibiooteilla menestyksekkäästi pitkänkin ajan päästä tartunnasta, ainakin jenkkitiedon mukaan. Mitä pidempi aika tartunnasta, sen voimakkaampi / pidempi kuuri hoitoon tosin vaaditaan.

Lisätietoja löytyy netistä, esim.
http://www.lymediseaseblog.com/
http://punkki.net/

Nauttikaa siis kesästä, mutta pitäkää varanne. Niin mekin aiomme tehdä, äidin satunnaisista panikoimisista huolimatta.

Kirjoittaja on 35-vuotias kahden pojan kotiäiti. Tämän kirjoituksen aikana hän on lääkinnyt punkinpuremaa pikkumiestä rusinoilla, soittanut päivän toisen punkkipaniikkipuhelun lastenlääkärilleen sekä pessyt pikkuauton pesukoneeessa.