Kohtalon oma

Kävin juhannusaatonaattona työhaastattelussa.

Nyt vain odotellaan. 

Ollaan kohtalon omia.

Maassamuuttajien Suomi

Savolaista metsää --- ja puita.

Kun suomalainen muuttaa isolle kylälle, hän kiipeää takaisin puuhun.
Äidin opetukset tervehtimisestä, kiittämisestä, käytöstavoista,
ne unohtuvat sen siliän tien.
Pitää olla kova, totinen.
Tiedä mitä ne muut oikein ajattelee.
Ei siinä ehdi hymyilemään saati kättä heiluttelemaan.
Pitää keskittyä.
Etteivät maalaiseksi luule.
Katsomaan toisaalle.
Olemaan silleen tsadilaisesti.
Hiffailemaan kolmen sedän patsaalla.
Tiäks.

Kumma kyllä, natiivien kesken kaikki on toisin.
Niin idässä, lännessä, pohjoisessa kuin etelässä.

Mikä meitä maassamuuttajia oikein vaivaa?

Terveisin,
se heinähattu-naapurisi helvetistä joka sanoo hei.


Että miten niin minulla keitti tänään(kin)? 
--- Kas kun en ole keksinyt miten opettaa jälkikasvulle käytöstapoja, 
kuten tervehtimistä, 
muuten kuin oman esimerkin kautta.
Tyhmä minä.

The world is my oyster?

Kirjoitin taannoin kuinka Samuli on ihana.

Muailma ompi pikkane.

Viime viikonloppuna matkustimme maalle, ihanaan Etelä-Savoon, perhettäni tapaamaan. Perunanistutuksen lomassa veljeni vinkkasi: pari kilometriä meiltä kotoa on Vauramoiden kesämökki. Juuri niiden Vauramoiden.

Seuraavaksi avautui äitini. Hän ketoi kuinka isovanhempani ja Samulin iso-/ isoisovanhemmat olivat olleet hyviä tuttuja keskenään Tenjärvellä, rajantakaisessa Karjalassa.

Just. Ihan kuin sukulaispoikaa vonkaisi.

Olenko jo kertonut kuinka olen ollut samoissa häissä Jipun kanssa joskus 20 vuotta sitten? Jippu istui pöydän alla. Minä olin teini ja lähtökohtaisesti katselin nokanvarttani pitkin kaikkia ja kaikkea.

Onneksi en erityisemmin pidä hänen musiikistaan.

Vähän kuin julkkis

Kuva.

Jompi kumpi laadukas kotimainen iltapäivälehti julisti taannoin: Beyonce on kuihtunut silmissä! Laulajatar sai lapsen viisi kuukautta sitten, jonka jälkeen hän on treenannut hullun lailla ja syönyt vain salaattia karistaakseen vauvakilot ennen esiitymislavoille paluuta. Laulajatarhan ei aio pitää äitiyslomaa, koska omien sanojensa mukaan lapsen saaminen ei ole sairaus.

No, viime viikonloppuna hän teki sen suuren paluun ja esiintyi ensimmäisen kerran sitten Blue Ivy-tyttärensä syntymän. 27 kiloa kevyempänä!

Minäkin olen laihtunut 27 kiloa, Niilon syntymän jälkeen. Aikaa siihen meni 8 kuukautta. Minulla ei ollut personal traineria. En käynyt kertaakaan kuntosalilla saati ollut dieetillä. Minä kävelin päivät pääksytysten rattaita työntäen ja kun en kävellyt, pikkumies ryysti kiloja tisseistä pihalle.

Esikoisen jälkeisen neljän viikon comeback-keikan töihin tein muksun ollessa vajaa 9 kuukautta vanha. Mies oli silloin kotona isäkuukautta viettämässä. 11-kuukautisena poika meni sitten oikeasti päiväkotiin molempien vanhempien palatessa lavoille.

Kumpikaan laadukas iltapäivälehti ei tehnyt tästä juttua.
Edes paria riviä takasivulle.
Onneksi.

Kuva.

Pari viikkoa sitten taisi jopa itse Daily Mail uutisoida shokeeraavan uutisen: Britney Spears repii stressaantuneena kynsinauhojaan. Ja X Factorin tuomarointi stressasi, ihan kynsinauhoihin saakka. Ihmekös tuo. Itseäkin saattaisi itkettää epävireisen Baby One More Timen kuunteleminen, miljoonakorvauksista huolimatta.

Samassa uutisyhteydessä taidettiin muistella myös Britneyn muutama vuosi takaperin tapahtunutta romahdusta, joka päättyi siihen kuuluisaan omakätiseen hiustenajeluun ja isän houlhouksen alle joutumiseen. Avioero, röpöttely ja huono seura koitui turmioksi teinipopparille, jota Dr. Phil olisi kovasti halunnut ongelmissaan auttaa.

Minäkin revin stressaantuneena kynsinauhojani, kynsienpureskelun lomassa. Näin pari viikkoa muuton jälkeen stressihuippu alkaa olla takana ja kädetkin näyttävät jo miltei esittelykelpoisilta. Kunnon manikyyriä kaipaisivat.

Lyhyt hiusmuoti on tuttu sekin, noin vuodelta 1996. Kalju en ollut, mutta sellainen siilitukka kuitenkin. Romahduksesta ei voi kohdallani puhua, vaikka huonoa seuraa ja röpöttelyä opiskeluaikaan liittyikin. Kokeilu mennee siis tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

Niin, ja kampaajaa käytin.
Enkä suvereniteettiani menettänyt.

Melkein julkkis. Paitsi että minä en laula.

Lopputulema on kuitenkin se, että vaikka Sinead O'Connor näyttikin silloin Nothing Compares 2 U:n aikoihin todella vetävältä sänkitukalta, niin minulle saati Britneylle se ei sovi.

Toivottavasti tämäkään uutinen ei pääse laajemmalti otsikoihin.
Tai Tohtori Kiminkinen riennä apuun.

Never!-land

Kuva.

Mrs. Davies: "I'm afraid I've grown hopelessly lax in my discipline."
Mr. Barrie: "Nonsense. Young boys should never be sent to bed. They always wake up a day older, and then before you know it, they're grown."
Lainaus elokuvasta "Finding Neverland"


Tanaan oli rankka paiva.
Isi on matkoilla. Nuorin uhmaa tulvillaan. Aiti siita pareina.
--- Ja viikko on vasta alussa!

Kuten olen ehka aikaisemminkin vihjannut, nuorimmaisemme uhmaika on hyvin topakkaa laatua. Hyvat paivat ovat ihania, mutta ne muut... Vahvaa tahtoa loytyy enemman kuin aiti jaksaisi. Sana "ei" ei kuulu pojan suosikkeihin. Ruoka ei yhakaan maistuisi kuin aidin sylista ja aidin syottamana. Arvatenkin myos siirtymiset kotoa leikkipuistoon ja leikkipuistosta kotiin ovat usein vastahankaisia ja aanekkaita. Iltapesulla kayminen on myos jotain jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Ja paalle kun viela isovelikin kiusoittelee, pitaa sillekin raivota.

Uhmaika on nain vanhemmallekin kamala ika. Siina joutuu pakosta kohtaamaan ja kaymaan lapi myos omia tunteitaan. Epatoivosta raivoon. Turhautumisesta ymmartamykseen. Ja kaikkia silta valilta. Kaikki itsetutkiskelun loydokset eivat ole imartelevia, oikeastaan aika kauheita morkoja. Ovathan nuo lapsukaiset myos jotenkin... kuin peiliin katsoisi.

Ajatus siita, etta tata kestaa viela pahimmillaan muutama vuosi, saa kylla voimattomaksi.
Apua, Helina-keiju? Maija Poppanen? Nalle Puh? Anyone?

Silti, alun lainaukseen viitaten, parhaimmillaan he ovat nukkuessaan.
Niin viattomia ja --- hiljaa.
Kullannuput.
Aidin kasvattajat.
♥

Kantria?!?

Tähän on nyt tultu.

Ameriikan iskelmä eli kantri on salakavalasti saanut pikkusormeni.

Kohta alkavat varmaan chapsit ja stetsonit puhuttelemaan.

Ja Volvo vaihtuu isoimpaan avolavaan mitä löytyy.

Että howdy vain teillekin ;)

Iso perse ehkä

Jahans, helmikuu. 

Se olisi siis jokakeväisen sie-oot-just-hyvä-noin -postauksen aika.

Ja tuosta postaukselle taustamusiikkia.

Äly ja väläys sentään!

Olen tuosta biisivalinnasta niin ylpeä ;D

Voittaa sen ensin valitsemani brunomars-jollotuksen niin kuus-nolla!

Mutta asiaan ---

Näin kevään kynnyksellä lehtien kansissa laihdutetaan.
Pudotetaan kilvan paunoja ja kiloja.
Kiinteytetään ja hävitetään selluliitti.
Trimmataan kroppa siihen ultimate rantakuntoon.
Helposti ja vaivattomasti.

Myös Blogistaniassa laihdutetaan. Vähällä vaivalla löytää kymmeniä ja taas kymmeniä kevääksi/kesäksi/kanarianlomalle/loppuelämäksi kuntoon -projekteja. Projekteille on yhteistä tiukat tavoitteet yhdistettynä tiukkaan aikatauluuun. Hyväkarpataan ja syödään puhtaasti, kasviksia ja vähärasvaisia proteiineja. Pastat, leivät ja muut nopeat hiilarit että herkut ovat pannassa. Päivittäiset kalorimäärät pyörivät siinä 1000-1300 kcal paikkeilla, määrä josta ei tule kuin vihaiseksi. Ja bodypumppia, bodyrokkia, tracyanderrsonia, punttia, spinningiä, stepperiä ja lenkkiä väännetään verenmaku suussa. Ja sitten kun paino ei putoakaan edes sitä 500 grammaa viikossa, dieetti ei pidä, tai sohva kutsuu salia kovemmalla äänellä, itseruoskinnalla ei ole rajoja. Kun ei se olekaan niin helppoa. Ei, vaikka lehden kannessa niin sanottiin.

Silti.
On pakko pitäytyä suunnitelmassa.
Pakko laihtua.
Pakko mahtua niihin farkkuihin.
Ja pikku-pikku bikineihin.
Pakko!
Koska vain silloin voi olla onnellinen.
Vaikka olisi vasta 18 ja koko elämä edessä!

Siskot: ei näin!

Tunnustetaan. Olen itsekin hukannut elämääni ja kuluttanut aika monta kevättä. Miettimällä ja tuskailemalla. En elämän tarkoitusta vaan takapuolta ja reisiä. Olen laskenut suupaloja ja manannut olematonta itsekuria. Hassua sikäli, koska olen aina ollut enemmän tai vähemän normaali. 170 cm pitkä, noin 64 kiloinen ämmä.

Mitä nyt tuoreena vaimona, työstressin ollessa pahimmillaan ja matkapäiviä yli 60 vuodessa, paino puhkaisi hetkellisesti 70 kilon maagisen rajan. Niin, ja esikoista odottaessa onnistuin turpoamaan yli 90 kiloiseksi. Ja nimenomaan turpoamaan, kun olisinkin karkkia ja suklaata syönyt!

Sitten vain lakkasin huolehtimasta. Ei vain ollut enää aikaa, kun oli elämääkin elettävänä. Lopputulemana olen pienempi kuin koskaan. Ämmästä on siis tullut ihan ässä, vahingossa. Loukkaannun silti verisesti, jos joku sanoo minun olleet lihava tai edes lihavampi. Hassua. Joskus en ymmärrä itsekään tätä naisen mieltä.

Olenko nyt siis onnellisempi tai parempi ihminen.?
Kyllä ja en. Ei se ole se koko vaan asenne, joka ratkaisee.
Ja sitä on just niin hyvä kun itse päättää.
Täydellinen. 

Ja tutkimusten mukaan alle 5-vuotiaiden lasten äitien kalorinkulutus on 400 kcal suurempi kuin lapsettomien kanssasisartensa. Että ihan huoletta voi heittää hetulaan ne iltapäiväpullat ;D

Ottakaa siis iisisti, blogisiskot.
Älkääkä näännyttäkö itseänne.
Elämässä on lupa myös herkutella, vaikka joka päivä, vähäsen.
Ja jumppaamisen voi aloittaa vaikka joraamalla taustamusiikin tavoin  ;D

Punainen viiva

Kävin taasen lauantaipäivän ratoksi perheen kanssa Bostonissa, äänestämässä.

Miltei jätin tämän äänestyskierroksen väliin.
Miksikö?
Kannattajien vuoksi.

Toisella puolella olivat avoimesti ennakkoluuloiset fanaatikot, jotka vertasivat omaa ehdokastaan Kekkoseen. Toisella taasen näennäisen suvaitsevaiset fanaatikot, jotka vertasivat omaa ehdokastaan pyhimykseen.

Että valitse siinä sitten, kenen joukoissa seisot.

Avauduin kriisistäni viisaalle isoveljelleni, joka huomautti kuivan asiallisesti:
- Vaaleissa äänestetään ehdokasta, ei kannattajia.
Niinpä tietenkin.

Miten ollakaan, viisaan veljeni etunimi on Pekka.

Hyvät, pahat ja rumat

Suomessa tunnelma tiivistyy ja suuri (?) vaalipäivä lähestyy. Saapa nähdä kuinka ehdokkaiden pakka pysyy kasassa, siihen katkeraan loppuun saakka. Pientä hermostuneisuutta on jo ilmassa, kiitos kiikkerien galluppien.
--- No, Vennamoa lainatakseni, loppupelissä kyllä kansa tietää.


Omat äänemme luikautimme jo viime lauantaina kuponkiin, olipahan hyvä tekosyy ajella kolmisenkymmentä mailia Bostoniin lounaalle. Lounaspaikkaa etsiessä törmäsin suuren maailman vaalitaistoon, johon verrattuna suomalainen mediapeli on aika näpertelyä.

Kadun varressa seisoi pari siistiä nuorta miestä, LaRouchen kannattajia, pitämässä pystyssä Barack Obamaa vastustavaa kioskia. Että miksikö kiinnitin heihin huomiota?

Tämän takia.

Viikset nähtyäni oli aika lähellä, että olisin mennyt kirkumaan heille muutamia valittuja ja valikoimattomia solvauksia. Koska olen kuitenkin pohjimmiltani nössö ja oli nuo lapset mukana, niin jäi sitten vain aikomukseksi. Onneksi joku on asialle jo jotain tehnytkin.

Kuka tämä LaRouche sitten on? Wikipedian mukaan vähintäänkin epäilyttävä henkilö. Sananvapauden nimissä tämäkin rikkaruoho saa silti kukkia.


Tällä hetkellä politiikassa päällimmäisenä kukkivat republikaanien esivaalit. Mitt Romney, entinen Massachusettsin kuvernööri, näyttäisi olevan aika vahvoilla. Miestä on syytetty hajuttomuudesta ja värittömyydestä, mutta ihan turha tapaus hän ei ole. Kuvernöörikaudellaan hän mm. allekirjoitti osavaltion terveydenhuoltoa uudistaneen lain, Romneycaren, joka mahdollisti entistä useammalle kuulumisen joko vakuutuksen tai ilmaisen terveydenhuollon piiriin. 

Obama on sittemmin yrittänyt tehdä samaa koko liitovaltion mittakaavassa, joka on nostanut varsinkin republikaanien niskavillat pystyyn. Esimerkkinä republikaanien sosialisminvastaisesta propagandasta tutun natiivin FB-sivuilta napattu opettavainen tarina:

An economics professor at a local college made a statement that he had never failed a single student before, but had recently failed an entire class. That class had insisted that Obama's socialism worked and that no one would be poor and no one would be rich, a great equalizer.

The professor then said, "OK, we will have an experiment in this class on Obama's plan". All grades will be averaged and everyone will receive the same grade so no one will fail and no one will receive an A.... (substituting grades for dollars - something closer to home and more readily understood by all).

After the first test, the grades were averaged and everyone got a B. The students who studied hard were upset and the students who studied little were happy. As the second test rolled around, the students who studied little had studied even less and the ones who studied hard decided they wanted a free ride too so they studied little.

The second test average was a D! No one was happy. When the 3rd test rolled around, the average was an F. As the tests proceeded, the scores never increased as bickering, blame and name-calling all resulted in hard feelings and no one would study for the benefit of anyone else. To their great surprise, ALL FAILED and the professor told them that socialism would also ultimately fail because when the reward is great, the effort to succeed is great, but when government takes all the reward away, no one will try or want to succeed. It could not be any simpler than that.

Remember, there IS a test coming up. The 2012 elections.

These are possibly the 5 best sentences you'll ever read and all applicable to this experiment:

1. You cannot legislate the poor into prosperity by legislating the wealthy out of prosperity.

2. What one person receives without working for, another person must work for without receiving.

3. The government cannot give to anybody anything that the government does not first take from somebody else.

4. You cannot multiply wealth by dividing it!

5. When half of the people get the idea that they do not have to work because the other half is going to take care of them, and when the other half gets the idea that it does no good to work because somebody else is going to get what they work for, that is the beginning of the end of any nation.

Vaikka en republikaanien oppeja täysin allekirjoitakaan, tämän kaltainen keskustelu työn ja hyvinvoinnin jakautumisesta ei olisi yhtään pahitteeksi Suomessakaan --- ja vielä yllä olevan kaltaisilla ymmärrettävillä termeillä.


Viime aikoina Mitt Romney on ollut otsikoissa epäisänmaallisen käytöksensä takia. Mies kun on tallettanut miljoonia Caymansaarten veroparatiisiin. Eikä miehen huolellisella verosuunnittelulla saavutettu tavallista kuolevaista huomattavasti alhaisempi ansiotulojen verotuskaan oikein kilauta oikeita kelloja.

--- Että se niistä tuppeen sahatuista laudoista.

Kerjäläisiä

Marraskuussa, Bostonin Financial Districtin kulmilla. Mies seisoi kadunkulmassa. Hän oli siististi pukeutunut, ikänsä puolesta jo isoisä. Mutta hän oli erilainen. Hän piti pahvista kylttiä kädessään:

"... Homeless. Sober. Please help out..."

"... Koditon. Selvä. Auta, ole hyvä..."

Tänään, ajaessamme Bostonista ulos:
"... Hard times. Unemployment. Family man. Wife and kids. Anything helps..."
"... Vaikeita aikoja. Työttömyyttä. Perheellinen mies. Vaimo ja lapset. Mikä tahansa auttaa..."

--- Mikä heitä auttaa?
Auttaako kun laittaa silmät kiinni?
Sanoo kuten paikalliset,
"Menkää töihin, senkin pummit"?

Pekkaa pahempia

2012 on vallan vaihtumisen vuosi. Presidentinvaalit ovat edessä niin Suomessa kuin USA:ssa. Valitettavasti voin äänestää vain niissä toisissa vaaleissa. En kuitenkaan niissä, joissa minulla olisi jo hyvä ehdokaskin katsottuna.



Olen etsinyt pulmaani ratkaisua vaalikoneista. Kysymykset NATO-jäsenyydestä, rauhanturvatehtävistä Afganistanissa, Karjalan palauttamisesta ja parveketupakoinnista eivät vain puhuttele. Lisäksi ihmettelen kuinka ihmisiä vieläkin kiinnostaa mitä muiden makuuhuoneessa tapahtuu, elämme sentään vuotta 2012. Jumalan siunausta vain itse kullekin!

Missä ovat ne oikeat, arkipäiväiset asiat, sellaiset joilla on oikeasti merkitystä? Käsitelläänkö niitä vaalipaneleissa (joita en näe) tai jaaritellaan maakunnassa torikahveilla? Presidenttihän on kaiketi myös jonkinmoinen arvojohtaja (tai siis nykyinen ei moisen muottiin ainakaan omien sanojensa mukaan taipunut), joka voisi olla oikeista asioista jopa jotain mieltä. Enkä nyt puhu Jumalan siunauksista.

Mutta asiaan ---
Arvatkaa vain mitä nämä rupuiset vaalikoneet suosittelivat allekirjoittaneen ehdokkaaksi?!? Hesarin tarjoama kolmen suora oli Lipponen-Arhinmäki-Biaudet, Ylellä taasen Niinistö-Lipponen-Haavisto. Mielipiteettömyydessänikin voin olla siis niin väärässä, varsinkin kun kysytään vääriä mielipiteitä!

No, koska poliittinen retoriikka ei sytytä saati tuota haluamaani tulosta, täytynee valita vaihtoehtoinen lähestymistapa sen oikean ehdokkaan löytämiseksi: sloganit. Kampanjan tunnukseenhan on kaiken järjen mukaan tiivistetty se ehdokkkaasta olennaisin.

Numero 2 - Pekka Haavisto. "Kokoaan suurempi Suomi."
Numero 3 - Timo Soini. "Suomen Soini presidentiksi."
Numero 4 - Paavo Väyrynen. "Koko kansan Paavo."
Numero 5 - Paavo Lipponen. "Pehmeiden arvojen luja johtaja."
Numero 6 - Sauli Niinistö. "Suomella töissä."
Numero 7 - Sari Essayah. "Askeleen edellä."
Numero 8 - Eva Biaudet. "Suomi uskaltaa ola avoin, rohkea ja tasa-arvoinen."
Numero 9 - Paavo Arhinmäki. "Vapaus, tasa-arvo ja kestävä kehitys."

• Ehdokkaat 3 ja 4 ovat rehellisiä: he eivät edusta kansaa vaan itseään.
• Numero 9 on taustalleen uskollinen, mutta tuo viittaus Ranskan vallankumoukseen --- hei oikeasti!
• Numero 8 ei osaa tiivistää ja pysyä asiassa. Jo pelkkä ajatus uudenvuodenpuheesta pelottaa.
• Numero 5 yrittää aivan liikaa. Olla vähän niin kuin kaikkien kanssa, vaikkei olisikaan, kuin nahkurin orsilla. (Sori, oli vain pakko :)
  

Kisassa kolmannen sijan vie ehdokas numero 7 - Sari Essayah.
Essayahin slogan on yllättävän toimiva, mutta se ei kerro mistä hän on askeleen edellä? Vai tarkoittaako tuo sitä, että Sari ei ole koskaan myöhässä? (Samaahan ei voi sanoa minusta, usein kun on ajoituskin vielä ihan pielessä.)

Kakkoskorokkeelle nousee ehdokas numero 6 - Sauli Niinistö.
Jep jep. Just another day in the office.

Voiton vie siis ehdokas numero 2 - Pekka Haavisto.
Luotan että tässä tapauksessa suurella Suomella ei tarkoiteta rajan taakse jääneitä alueita, vaan enemmän sitä henkistä puolta. Suomi todella kaipaa suurta sydäntä, muulloinkin kuin lätkän MM-kisoissa. Ja elimenä maksa on jo niin passé.

Kai tämän ehdottoman analyyttisen päätelmäketjun tuloksena pitää sitten, hieman itsellenikin yllätyksenä, äänestää sitä omaa ehdokasta.
--- Vaikka ennemmin taitaa se kaikkein alin kerta jäätyä kuin Pekasta tulee pressa :(

Mutta mitä tulee niihin toisiin vaaleihin ---
Palataan asiaan tuonnempana.

Ihan äksänä

Keskiviikkona klo 16:43 mieleeni muistui kuinka mukavaa onkaan ulkoilla lasten kanssa talvisen kirpeässä pakkassäässä.

Olin lupaillut Niilolle metsäretkeä. Hotellin takaa kun lähtee lyhyt metsäpolku isin toimistolle. Matkan varrelle osuu vielä Joe-sedän rakentama hieno silta, jota myöten ojan ylitys on retken ehdoton kohokohta.

Puolen tunnin äänekkään pukemisen jälkeen molemmat nassikat olivat valmiina ja asianmukaisesti asustettuna kylmää ja viimaa vastaan. Avain oli taskussa ja huoneemme ovi kolahti takanamme kiinni. Seikkailu oli valmis alkamaan.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi äksäksi hotellin käytävälle.

Otin Leon syliini ja kannoin ulko-ovelle.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi äksäksi hotellin ulkorapulle.

Kannoin Leon parkkipaikan poikki, metsäpolun alkuun, Niilon kirmatessa jo kaukana edessäpäin.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi parkkipaikan laitaan.

Kannoin Leon sylissäni metsän laitaan.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.

Kannoin Leon sylissäni metsäpolun puoliväliin.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.

Kannoin Leon sillan yli.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.

Kannoin Leon polun loppuun, mieheni työpaikan takapihalle.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.

Kannoin Leon mieheni työpaikan etuovelle. Vinnie tuli avaamaan oven.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi.

Lapset nauttivat isin toimistossa eväät, vettä ja myslipatukat. Itse keskityin nieleskelemään kiukkuani.

Kotimatka sujui menomatkan kaltaisissa tunnelmissa.
- Äääääääää!
Leo heittäytyi heti maahan laskettuani äksäksi, joka ainut kerta.

Polun puolivälissä reisiä alkoi poltella. Tuntui että lonkat irtoavat lantiosta ja kädet olkapäistä. Vajaa kilometri maastossa 15 kiloa sylissä menettelee tälläkin kunnolla ja kokemuksella aikamoisesta treenistä.

Pääsimme kuin pääsimmekin kotiin, Niilo iloisesti kirmaten ja me muut ---

Istuin retken jälkeen 20 minuuttia sohvalla ihan hiljaa.

Kirjoittaja on 35-vuotias kahden lapset äiti, jonka kaksivuotias vihaa talvea ja toppavaatteita, ennen kaikkea niitä rukkasia.

Mona Lisa

Mieheni on valitettavan tarkkanäköinen. Keskustelimme tässä eräänä pävänä hänen havainnostaan kuinka vaimon purkkikasa kylppärissä on kasvanut ja kasvanut. Ja kasvanut. Iän ja ryppyjen funktiona.

Samalla myös naaman retusointiin ja yleiseen laittautumiseen kuluva aika on kasvanut kasvamistaan. Enää ei vain pestä ja mennä. Ovesta ei yksinkertaisesti pääse ulos ennen kuin aamumomsteri on häivytetty (paitsi jos on jo myöhässä esikoulusta).

Ainakin ne silmäpussit pitää sutia peittoon.
Ihan vain lähimmäisenrakkaudesta.

Naamaa pitää pestä ja puunata, kuoria ja kaapia. Ravita illalla tehotipoin ja yövoitein. Aamulla päivävoitein ja silmänympärysgeelein. Tasoitella primereilla, peitevoiteilla ja meikkivoiteilla. Puuteroida. Rajata. Sutia. Nyppiä. Taivuttaa. Sutia lisää. Ja pikkaisen tupsutella.

Hiuksetkin pitäisi ehkä föönata. Tai edes kammata.
No, onneksi on hätäponnari.

Muutaman telanvedon jälkeen peilistä katsoo itse Mona Lisa. 
--- Jonka tukka on pystyssä ja posket kiukkukukkasilla viimeistään juniorille rukkasia käteen pujottaessa.

Ovesta ulos ehtiessä Mona Lisan vaatteilla on usein joko kaurapuuroa tai räkää.
Because I'm worth it ♥

Tyhjännauraja

Seurasin joulun alla hetken ostoshurmosta pienen etelä-savolaisen pitäjän S-kaupan pihalla.

Kaupan pihaan ajaa jurruutti henkilöauto, ratissa keski-ikäinen mies, pelkääjän paikalla keski-ikäinen nainen. Aviopari, päättelin. Mies oli mietteissään. Parkkipaikka pitäisi löytää. Oven eteen ei nyt päässyt, vapaata paikkaa piti oikein etsiä. Nainen istui vieressä käsilaukku sylissään, suupielet niin alaspäin kääntyneinä, että en tiennyt sen olevan edes mahdollista. Ei hän varmaan vihainen ollut, saati surullinen. Hän ei vain nauranut turhia.

Tällaisia me helposti olemme.
Suu mutkalla.
Totisia.
Minä en vain ymmärrä miksi.
Vaikka usein itsekin mökötän.
Tahtomattani ja vahingossa.

Hymy on se helpoin tapa näyttää kauniilta. Pieni suupielten nosto piristää kummasti omaa mieltä, saati kanssaihmisten. Ja kunnon jenkkihymyssä näkyvät sitten myös hampaat, sen naapurimme meille opetti.

Kaikkein pahimmalta minusta tuntuu silloin kun lapsi ei hymyile.
Lapsen elämän tulisi olla iloista, huoletonta.
Hymyilevää.

Hymyssä on se ihana piirre, että se tarttuu. Niinpä minä hymyilin. En tosin tälle savolaistädille, koska hän ei minua pimeältä nähnyt. Hymyilin liikennevaloissa, viereisessä autossa olevalle pienelle tytölle. Hän hämmästyi, mutta hymyili takaisin.

Se oli kaunis hymy.
Oikea hyväntuulinen virnistys.

Uskon että meidän molempien päivästä tuli tällä hymyllä piirun verran aurinkoisempi. Vaikka olikin surkea joulukuinen sadepäivä.

Vieläkö siis se räkänokka vie voiton tyhjännaurajasta?

Laiska

Olen varsin monta kertaa päässyt vastaamaan samaan kysymykseen:
- Ei, en käy töissä. Olen kotona lasten kanssa. Ja ei, en edes opiskele mitään.
Kysyjänä on AINA ollut suomalainen nainen.

Usein olen saanut vastata vielä jatkokysymykseen:
- Noh, hoidan lapsia ja kotia.
Jotten vaikuta aivan ääliöltä, lisään vielä:
- Lastenhoito täällä maksaa useita tuhansia kuussa, joten kotona oleminen on taloudellisestikin perusteltua.

En parhaalla tahdollakaan ole mikään ninamikkonen, mutta antakaa mulle nyt se uraputkikatko. Tykkään vetää siivoamisen, kokkaamisen, pyykkäämisen, lasten piiskaamisen ja muun nalkuttamisen välissä välillä ihan lonkkaakin. Ja shoppailla. Ja lakata kynsiä.

Poljenko minä nyt naisten oikeuksia, laiskuuttani?

Läski

Tapasin joulun alla tätini. Tämä ikinuorekas 70+ rouva taputti tavatessamme takapuoltani sanoen:
- Sinä se Päivi olet pistänyt läskit liikkeelle.

Niin.
Kohteliaisuuden kuullessani mieleni teki sekä huutaa, lyödä että kirota.
Pitäydyin kuitenkin vaivautuneessa hymyssä. Vanhoja ihmisiä kun tulee ymmärtää.

Tuleekohan meistä kaikista vanhemmiten annikkeja?