Tyhjännauraja

Seurasin joulun alla hetken ostoshurmosta pienen etelä-savolaisen pitäjän S-kaupan pihalla.

Kaupan pihaan ajaa jurruutti henkilöauto, ratissa keski-ikäinen mies, pelkääjän paikalla keski-ikäinen nainen. Aviopari, päättelin. Mies oli mietteissään. Parkkipaikka pitäisi löytää. Oven eteen ei nyt päässyt, vapaata paikkaa piti oikein etsiä. Nainen istui vieressä käsilaukku sylissään, suupielet niin alaspäin kääntyneinä, että en tiennyt sen olevan edes mahdollista. Ei hän varmaan vihainen ollut, saati surullinen. Hän ei vain nauranut turhia.

Tällaisia me helposti olemme.
Suu mutkalla.
Totisia.
Minä en vain ymmärrä miksi.
Vaikka usein itsekin mökötän.
Tahtomattani ja vahingossa.

Hymy on se helpoin tapa näyttää kauniilta. Pieni suupielten nosto piristää kummasti omaa mieltä, saati kanssaihmisten. Ja kunnon jenkkihymyssä näkyvät sitten myös hampaat, sen naapurimme meille opetti.

Kaikkein pahimmalta minusta tuntuu silloin kun lapsi ei hymyile.
Lapsen elämän tulisi olla iloista, huoletonta.
Hymyilevää.

Hymyssä on se ihana piirre, että se tarttuu. Niinpä minä hymyilin. En tosin tälle savolaistädille, koska hän ei minua pimeältä nähnyt. Hymyilin liikennevaloissa, viereisessä autossa olevalle pienelle tytölle. Hän hämmästyi, mutta hymyili takaisin.

Se oli kaunis hymy.
Oikea hyväntuulinen virnistys.

Uskon että meidän molempien päivästä tuli tällä hymyllä piirun verran aurinkoisempi. Vaikka olikin surkea joulukuinen sadepäivä.

Vieläkö siis se räkänokka vie voiton tyhjännaurajasta?