Pyörällä

- Kato äiti, ilman appareita!!!
- Niin, ja ilman kypärää, huomaan...

Äitenpäivän kunniaksi Leo oppi ajamaan polkupyörällä. Ilman apupyöriä. Pari päivää tästä eteenpäin muutuin  vielä enemmän tarpeettomaksi. Poika tajusi miten lähdetään liikkeelle ja pysähdytään. Ihan itse. Ilman äidin apua.

Viime viikot meillä on siis pyöräilty.
Paljon.
Onni on taloyhtiön iso piha!

Tänään pihakiintiö oli nähtävästi nautittu täyteen ja kääpiöt keksivät omasta mielestään aivan mahtavan idean: he halusivat lähteä pyörillä lähikauppaan.
- Valtsuun! kuului metrinmittaisten käsky.
Matkaahan sinne on toki vain kilometri, mutta matkalla sinne on --- oikeaa liikennettä.

No, koska Niilo tarvitsi päiväkodin eväsretkelle pillimehua ja Leo kevätjuhliinsa pikkuporkkanoita, lähdimme matkaan. Kakisteluistani huolimatta. Matka meni yllättävänkin hyvin. Nautimme kaupan portailla jätskit, jonka rippeet ja roiskeet pyyhittiin paidanhelmaan (vasta 6 v 3 kk 9 pv äitiyttä takana, joten kuka sitä paperia muistaa mukanaan kannella). Lisäksi Leo sai lakisääteiset x-raivarit kaupan pihassa ja ajoi vähän ennen kotia sinne koko kaupunginosan syvimpään ojaan nokkospuskien keskelle.

Kotona laitettiin vähän kortisonivoidetta ja elämä jatkuu.

Totuuden kuulee lapsen suusta?

Söimme yhdessä illallista, pojat ja minä. Hetken harkitsin näyttäväni todellisen luonteeni ja syventyväni ylentävän keskustelun sijaan tuoreeseen MeNaisiin ja Maria Jungerin aviokriisiin. Valitsin kuitenkin sen, keskustelun.

Aloitimme maantieteellä.

Leo näytti missä on Japanin lippu. Etelä-Afrikkakin löydettiin. Algeria, USA, Kanada ja Suomi löytyivät nekin ilman arpomista.

Seuraavaksi siirryimme kansainväliseen politiikkaan.

- Minä tykkään tosta (Obama), tosta (Bush Sr,) tosta (Roosevelt) ja tosta (Nixon). Ja tosta (Reagan).
Niilon näkemys oli varma. Clinton ei kelvannut, koska oli harmaantunut. Bush Jr. ei sytyttänyt muuten vain. Se että Bush Jr. on Bush Sr.:n poika herätti totta kai lisäkysymyksiä. Mietimme kuka on Lyndon B. Jonhsonin isä.

Tämän alkulämmittelyn jälkeen päästiinkin itse asiaan: rasismiin.

- Tiedätkö äiti miksi minä pidän päiväkodissa eniten Mrs. P:stä?
- No kerro?
- Koska Mrs. P on vaalea. Minä en pidä Mrs. N:stä enkä Mrs. J:stä, koska he ovat ruskeita. Minä en pidä ruskeasta.
- ...

Niin, asiaa tuntemattomille selvennykseksi että Niilon ryhmässä on kolme opettajaa: suomalainen, intialainen ja filippiiniläinen.

- Niilo, eikös Mrs. N ole kiva kun hän pitää joogatunteja?
- Joo, minä tykkään joogasta ja jumpasta!
- Ja Mrs. J on kiva kun hän on niin aurinkoinen ja hymyilee koko ajan?
- Joo, mutta minä pidän eniten vaaleista, sellaisista kuin Leo, sinä ja isi.
- Öh...

Uusi yritys:
- Ketkäs ovat sinun parhaita kavereitasi päiväkodissa?
- A, E ja D.
- Minkäs värisiä he ovat?
- A on vähän ruskea, E on vaalea ja D on vaalea. Kaksi vaaleaa ja ruskea.
- Niin, huomaathan, ruskeatkin ovat kivoja. Ja jotkut vaaleat voi olla tosi inhoja. Ulkonäkö, ihon-, hiusten- tai silmienväri ei määrittele ihmistä. Ihmiset ovat erilaisia ja erilaiset ihmiset voivat olla joko kivoja tai mälsiä, ulkonäöstä riippumatta.
- Joo. Öööö...
- Ja sinähän tykkäsit, että Barack-setä (Obama) tuossa on kiva.
- Joo.
- Tykkäätkö sinä Jonh-sedästä (Kennedy).
- Joo, kuka sen isä on?

Jess! Selvillä vesillä.

Ensi kerralla luen kyllä sitä lehteä.
Tai kehoitan olemaan hiljaa ja syömään.

Kuvat: http://www.painlesslearning.com. 
Lippujen ja pressojen lisäksi ruokapöytäämme koristaa mm. maailmankartta ja Linnunrata. 

Siistii!

Jommassa kummassa laadukkaassa iltapäivälehdessä julistettiin kuinka euron kriisi on vienyt kesäkelitkin Suomesta. Aika kauanhan siinä meni ennen kuin joku tämän analogian keksi.

Kolmen kuulemma hienon pois Suomesta vietetyn kesän jälkeen tämän kesän ilmasto tuntuu taivaalliselta middle fingeriltä. Ehkä ymmärrän vinkin vähemmälläkin. Että we have this thing called reilu meininki.

Niin tai näin, itse kyllä kaipailisin jo hieman UMTS-kauppoja. Kai nimittäin muistatte sen kuuman ja aurinkoisen kesän kun Sonera osti muutamalla miljardilla ilmaa Saksasta? Ei se mitään. Minä muistan.

Muutenkin kesä on kulunut leppoisasti to-del-la siisteissä merkeissä. Junioria on siisteyskasvatettu ja mamma on juossut kuin heikkopäinen, aamulenkkejä siis. Pissaa, kakkaa ja rakkoja --- voiko ihminen enempää elämältä pyytää!

Vieläköhän keksisin jotain kursivoitavaa?

Puutarhurointi kohottaaa verenpainetta

Yo! Ihan itse laitoin lipankin vinoon!

Kävin alkuviikosta lapsosten kanssa puutarhaliikkeessä. Pohtiessani alppiruusu vai atsalea? jaloruusuja vaiko ryhmäruusuja? vaiko molempia ja vielä köynnösruusu? rhodomultaa ja ruusumultaa? mutta tavitaanko vielä kanankakkaa? -arvoituksia Niilon kanssa, Leo päätti toteuttaa itseään.

Hän löysi kuralätäkön, jossa pomppia tasajalkaa. Sen jälkeen hän löysi kasteluletkun, jolla hoitui kätevästi viimeistely. Tuloksena oli kiirestä kantapäähän kurainen ja litimärkä pikkumies. Kaikki tämä vain parissa minuutissa. Ja ihan äidin selän takana. 

Tässä vaiheessa minun oli pakko lopettaa arpominen, lastata puskat ja pussit kärryihin sen suuremmin miettimättä, napata kiljuva poika kainaloon ja suunnata juoksujalkaa kassalle. Ja kotiin. Niska ihan aavistuksen verran punoittaen.

Nyt alppiruusu on istutettu takapihalle olemassaolleiden, jäniksensyömien atsaleoiden keskelle. Samalla jaoin ja siirsin Savosta tuomani kuuliljat ja värimintun uuteen penkkiin, särkyneensydämen ja ukonhattujen viereen.  Ruusupenkki on paikkaistutettu, perattu villiintyneistä juurakoista ja kunnostettu kesää varten. Niin, ja hyttysiäkin on syötetty. Leon kuraiset vaatteet ja kengät on pesty ja lopulta ehkä verenpainekin on laskenut säälliselle tasolle.

Kaikki paitsi puutarhan hoito on turhaa.

Eikä sekään kovin tärkeää.

Mandariinipellolla

- Minä tiedän että tällä pellolla on ajanut traktori!

- Se on kylvänyt tälle pellolle siemeniä, joista kasvaa mandariineja.

- Ne kasvaa ja kasvaa ja sitten niitä saa ostaa kaupasta.

Köh.

Meidän perheen tulevalla maanviljelijällä on homma hanskassa. 

Mitä nyt hanskat hitusen verran hukassa ;)

Leolla on aika hyvä nilkan ojennus. Balettitanssija-ainesta?

Kiire

- Äiti, miksi noilla hämähäkeillä on noin kiire?
- Ne on muurahaisia, kultaseni.
- No miksi noilla muurahaisilla on noin kiire?
- Niillä vain on.
- Mutta MIHIN?!?

Pikkuihmiset osaavat kysyä kiperiä kysymyksiä.
Oikeita kysymyksiä.
Sellaisia, joita pitää kysyä.

Miksi sinulla on kiire?
Ja MIHIN?

Retkellä

 

Kesäinen retki, hiekkatietä pitkin.

Halki vihreän vehreän luonnon.

Pellonsivua pitkin Pitkäkosken ulkoilumajalle.

Viime viikolla tuoreet, leivontälämpimät munkit veivät kielen mennessään. 

Tänään nautittiin maailman makoisinta jäätelöä.

Huomasin että voikukkien aika on ohi.

Tilalle on tullut koiranputkiviidakko.

Hetki leikkipaikalla ja sitten kotiin.

Makaronilaatikkoa ja unta.

Uusista retkistä.

Auringosta ja pilvenhattaroista.

Pojat leikkii ja tytot kiljuu

Kuva.

Sadepaivan kunniaksi taraytimme paivana muutamana lounaalle rytmiravintola MC Donaldsille. Ihan vain siksi, kun heilla sattuu olemaan myos sisaleikkipaikka. Ja kananugetteja tai jotain sen sukuisia lapsille. Kassalla minulta kysyttiin tulevatko ostamani lastenateriat pojille vai tytoille. Luonnollisesti sama kysyttiin myos ystavattareltani, kaksostyttojen aidilta.

Miksiko?

Tietenkin siksi, etta pojat saivat aterian kylkeen oikeastaan aika hupaisat agenttikellot, jotka ampuvat muovipoletteja. Vahan niin kuin Q:n tekeleet James Bondista.

Tytot taasen saivat pinkit minisoittimet, jotka soittavat teinipoppia. Ja jotka ystavattareni takavarikoi omilta nelivuotiailtaan kuunneltuaan hittibiisin kerran lapi. Oh-my-freakin-outit sun muut kun ehtii opetella myohemminkin. Vaikka kymmennen vuoden paasta. Tai viidentoista.

Onko tama nyt sitten jotenkin MC:n tutkima fakta, etta tytot ei tykkaa leikkia, edes agenttikeikkeja? Samassa tutkimuksessa on varmaan myos todettu, etta kaikki tytot haluavat pukeutua pinkkiin? Ja halloweenina joko prinsessaksi tai keijukaiseksi?

Toinen kaksosista oli menneena halloweenina kaavaan piristava poikkeus. Han pukeutui Tuomas Veturiksi :D

Muuten MC:n sisaleikkipaikka oli kylla toimiva. Jalkikasvu viihtyi siella miltei kolme tuntia, posket punaisena kiipeillen ja liukumakea laskien. Tytot ja pojat, sulassa sovussa. Sina aikana me aiditkin saimme parannettua ne maailman suurimmat epakohdat. Ja latkittua kupin jos toisenkin taalan luomukahvia.

Pikku taiteilija

Tana kevaana on tapahtuut jotain hyvin merkittavaa. 

Pojastamme on tullut pelkan piirtelijan sijaan ehta taiteilija.

Kaikki alkoi siita, kun Niilo pyysi saako han piirtaa. Han kysyi maanantaina, tiistaina, keskiviikkona --- aivan joka paiva. Seuraavaksi huomasin, etta Niilo osasi varittaa taitavasti, rajoja myoten. Han siis piirsi kuvion ja varitti sen, tarkasti. Sitten huomasin pojan loytaneen sen oman kadenjalkensa, oman uniikin tapansa tehda taidetta.

Kuviot ovat kehtovia. Varit vallottavia. Voimakkaita ja elamanmyonteisia. Vahan kuin Niilo itse. Ja taidetta syntyy, vahintaan samaan tahtiin kuin Juhani Palmulta latoja parhaina paivinaan.

Taiteilijan aitina olen naista Niilon teoksista aika tohkeissani. Mutta nama tohkeilut nyt tiedetaan. Niilon ollessa vahan toisella vuodella paivakodissa, pojan ryhma teki sormi-/varvasvareilla suuren ja varikkaan ryhmapiirustuksen. Se koostui pikkuisten kaden- ja jalanjaljista, Niilon muiden mukana. Pyysin taideplajayksen lopulta itselleni, ostin Ikeasta kehykset ja ripustin koko hoskan meidan aulaan.

Oikea aika

Kuva.

Tasta on jo aikaa, kuukausi jos toinenkin, kun eraassa blogissa sivuttiin aihetta milloin hankkia lapsia. Blogin kirjoittaja, alle kolmikymppinen nainen, oli kauhuissaan, koska laakari oli terveystarkastuksessa kannustanut lisaantymaan pikaisesti kun se on viela helppoa. Nainen ei vain ollut viela valmis. Han halusi ensin tehda uraa ja kerata sen taydellisen vaatekaapin taynna kenkia, laukkuja ja muita asusteita. Sitten vasta, sitten kun han ja vaatekaappi on valmis, sitten on lasten aika.

Miten taman nyt sanoisin ---

Se oikea aika ei ole koskaan. Ja silti se voi olla juuri nyt.

Laakari oli siina aivan oikeassa, etta biologinen kello tikittaa. Raskaaksi on helpointa tulla parikymppisena, kolmenkympin jalkeen homma on jo hitusen vaikeampaa. 35 vuoden rajapyykin jalkeen hedelmallisyys suorastaan romahtaa. Aina edes hedelmallisyyshoidot eivat auta.

Biologisesta nakokulmasta naisen on myos vaikeaa saada lasta ilman miesta ja painvastoin. Nain koeputkien aikana ei aivan mahdotonta, mutta vaikeaa kuitenkin. Satunnaisen vastakkaisen sukupuolen edustajan loytaminen rajatusti vain itse lisaantymistapahtumaan on toki mahdollista, mutta suosittelen tutustumaan tulevan lapsen geeniperimaan hieman pitempaan kuin sen yhden illan. Itsellani on kokemusta nk. elamankumppani-ratkaisusta, josta olen tykannyt kovasti. Puolisosta kun on oikeasti iloa ja ylimaaraisista kasista lastenhoidossa hyotya. Tassa kohtaa isoksi ongelmaksi voi nousta mista ja miten loytaa tallainen elamankumppani naina aikoina. Ja kuulkaas, siskot ja veljet, mina en tieda. Vahingossa tuo omakin loytyi.

Eika tama kromosomimyrsky tahan lopu. Ajoitus on kokonaan oma ongelmakenttansa. Milloin on siis oikea hetki kertoa tuolle valitulle elamankumppanille, etta on aika lisaantya ja perustaa perhe? --- Kun silta tuntuu. Loputomiin ei kuitenkaan kannata odottaa. Jos kotileikkien ehdottelu terminoi koko parisuhteen, leikki pitaa aloittaa alusta. Itse olin onnekas. Minulle vastattiin heti ensimmaisella kerralla niin kai sitten.  

Uran puolesta oikeaa aikaa lapsille ei ole. Toisaalta, nainen ei taida koskaan olla siina taysin oikeassa uraiassa tyonantajien mielesta. Koko hedelmallisen ian toissa pelataan raskautta ja aitiyslomaa ja oooamgee-kolmen-vuoden-hoitovapaata. Etta terveisia vain toimistolle! Neljankympin jalkeen nainen taas alkaa olla liian vanha esittamaan paaosaa. Viisikymppisena viimeistaan olet ikaloppu ja paaset vain avustajaksi tai korkeintaan TV-elokuvien sivuosiin, paitsi jos olet Meryl Streep.

Lopuksi, jos mietitaan henkista kypsyytta, kayttaen esimerkkina --- yllatys yllatys --- itseani, parikymppisena aitina olisin ollut keskenkasvuinen ja aivan hukassa. Ei minulla ollut taydellista vaatekaappia, mutta se oli puutteistani pienin. Minulta puuttui monta oppituntia elamasta ja itsestani. Taitoni eivat olisi riittaneet aitiyteen saati parisuhteeseen. Kolmekymppisena takana oli enemman elamaa, virheita ja viisautta. Takkiin oli tarttunut noyryytta ottaa pieni elama vastaan ja selkarankaa kestaa se pystypain. Koska oikea puolisokin oli jostain rinnalle loytynyt ja jaanyt, sain ensimmaisen lapseni 30-vuotiaana. Se oli minulle oikea aika.

Ja mita tulee lasten tekemiseen ---

Pojillani on keskenaan 2,5 vuotta ikaeroa, tahdostamme riippumatta. Valissa tapahtui jotain tavallista, sellaista josta usein vaietaan. Lapsia ei siis tehda. Niita saadaan.

Hyvaa aitienpaivaa kaikille, aivan kaikille aideille!

Aly ja valays

Joskus taannoin --- ollessani viela nuori, natti ja maailman viisain --- mietimme ystavani kanssa mika olisi pahinta mita meille voisi ikina tapahtua. Paadyimme oluttuoppien aarella molemmat samaan, fiksuun ja alykkyydessaan tyrmaavaan lopputulokseen:

Kaikkein pahinta olisi saada tyhma lapsi.

Onneksi emme ikina lisaantyneet keskenamme, vaan loysimme molemmat rinnallemme oikeasti paremmat puoliskot.

Mutta asiaan, keskustelin tassa paivana eraana puistossa tutun venalaisen rouvan kanssa. Hanella on noin Leon ikainen tytar ja Niiloa vuotta vanhempi poika. Rouva kertoi opettavansa lapsiaan lukemaan. Ensin tietenkin opetellaan kyrilliset aakkoset ja siita sitten vahitellen, kohti Sotaa ja rauhaa alkuperaiskielella. Tai jotain.

Rouva kertoi myos, kuinka pettynyt han on poikansa kouluun. Kaikki on liian helppoa ja leikkimielista. Kindergardenissa kun ei opetella edes laskemaan. No, edellisena kesana han oli pistanyt poikansa paikallisen venalaisen matematiikkakoulun kesakurssille, ihan vain kokeilumielessa. Nuorimmat kurssille osallistuneet olivat 4-vuotiaita intialaisia lapsia. Nuorena se on vitsa vaannettava --- tai sitten ei.

Keskustelun aikana muistelin alussa kertomaani alynvalaysta. Minua puistatti. Nyt, 15 vuotta myohemmin ja kahden lapsen aitina olen sen verran selvinnyt, etta moiset ajatukset tyhmasta lapsesta ovat menettaneet merkityksensa. En sano, etta lapseni ovat tyhmia, monessa asiassa he lienevat aitiaan viisaampia. Minulla ei vain ole kunnianhimoa saati tarvetta ponkittaa omaa itseani lasten kautta. Lukemista ja laskemista tarkeampaa on se, etta he ovat onnellisia ja terveita, muut huomioon ottavia, leikkivia lapsia.

Itse opin 4-vuotiaana lukemaan, kenenkaan sen kummemmin opettamatta. Niilo ei osaa lukea, vaikka on jo 5-vuotias. Sen sijaan han osaa sujuvasti kahta kielta, suomea ja englantia. 4-vuotiaana mina osasin vain savoa. Touché, sanoisin.

Lukemaan opettaminen on muutenkin hieman kimurantti juttu. Olemme suomenkielinen perhe, mutta asumme englanninkielisessa maassa. Molemmat pojat oppivat aakkoset ja numerot omin pain englanniksi, kiitos peliensa ja Super Why:n, esikoulun ja kirjaston. Kun huomasin aikoinaan Niilon taitavan aakkoset, paatin etta en ala sotkemaan hanta suomalaisilla aakkosilla, ne ehtii oppia viela ihan hyvin koulussakin. Leon kohdalla en ole asiaa edes miettinyt. Vaikka meilla on paljon suomalaisia lastenkirjoja, olemme olleet myos ahkeria kirjaston kayttajia. Alussa jaksoin simultaanitulkata sadut suomeksi, mutta sitten luovutin. Nykyaan luen sadut Leollekin sujuvasti englanniksi. Laiskuuttani.

Entapa se liikunnallinen kunnianhimo? Monessa postauksessani on tullut esille, kuinka tarkeaa minulle on lasten liikkuminen: ajan viettaminen leikkipuistoissa, metsaseikkailut, leikkimieliset pallopelit, pyoraily, potkulautailu, uima-altaassa pulikoiminen, puissa kiipeily --- leikki. Loppupelissa ajan siis takaa raitista ilmaa, iloa, tervetta ruokahalua ja hyvaa unta. Mina en halua pakottaa poikia mihinkaan, vakavamielinen kilpaurheilu, esimerkiksi jaakiekko, olisi minulle kauhistus. Tietenkin asia on toinen, jos he itse sita haluavat.
--- Paitsi jaakiekon kohdalla.

Voisin lisata tahan loppuun jotain Super-Marjosta, mutta se olisi epareilua, koska en ole ko. sarjaa nahnyt. Loptetaan nyt kuitenkin vauhdikkaasti toteamalla, etta nykyaan jokainen on alykas ;)
--- 15 vuotta sitten oli ehka toisin.

Never!-land

Kuva.

Mrs. Davies: "I'm afraid I've grown hopelessly lax in my discipline."
Mr. Barrie: "Nonsense. Young boys should never be sent to bed. They always wake up a day older, and then before you know it, they're grown."
Lainaus elokuvasta "Finding Neverland"


Tanaan oli rankka paiva.
Isi on matkoilla. Nuorin uhmaa tulvillaan. Aiti siita pareina.
--- Ja viikko on vasta alussa!

Kuten olen ehka aikaisemminkin vihjannut, nuorimmaisemme uhmaika on hyvin topakkaa laatua. Hyvat paivat ovat ihania, mutta ne muut... Vahvaa tahtoa loytyy enemman kuin aiti jaksaisi. Sana "ei" ei kuulu pojan suosikkeihin. Ruoka ei yhakaan maistuisi kuin aidin sylista ja aidin syottamana. Arvatenkin myos siirtymiset kotoa leikkipuistoon ja leikkipuistosta kotiin ovat usein vastahankaisia ja aanekkaita. Iltapesulla kayminen on myos jotain jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Ja paalle kun viela isovelikin kiusoittelee, pitaa sillekin raivota.

Uhmaika on nain vanhemmallekin kamala ika. Siina joutuu pakosta kohtaamaan ja kaymaan lapi myos omia tunteitaan. Epatoivosta raivoon. Turhautumisesta ymmartamykseen. Ja kaikkia silta valilta. Kaikki itsetutkiskelun loydokset eivat ole imartelevia, oikeastaan aika kauheita morkoja. Ovathan nuo lapsukaiset myos jotenkin... kuin peiliin katsoisi.

Ajatus siita, etta tata kestaa viela pahimmillaan muutama vuosi, saa kylla voimattomaksi.
Apua, Helina-keiju? Maija Poppanen? Nalle Puh? Anyone?

Silti, alun lainaukseen viitaten, parhaimmillaan he ovat nukkuessaan.
Niin viattomia ja --- hiljaa.
Kullannuput.
Aidin kasvattajat.
♥

5 minuutin draama

Elama kahden vilkkaan pikkumiehen aitina on mielenkiintoista ja jannaa. 

Joskus saisi olla vahemmankin jannaa. 

Kuten tanaan.

Olimme kolmestaan, pojat ja mina, suuressa kaupassa vaippaostoksilla. Ilman rattaita, ilman ostoskarryja. Ostettavaa kun oli vain se vaivainen vaippapaketti. Tavallisesti kuvio toimii vallan mainiosti, pojat uskovat puhetta ja kukaan ei karkaa eika katoa. Niilo menna viilettaa edella, mina keskella ja Leo hannanhuippuna, aina nakoetaisyydella.

Tanaan oli toisin.

Nappasin vaipat kainaloon ja ohjasin laumani kohti lastenvaatehyllyja. Halusin vain nopeasti vilkaista millaisia t-paitoja pojille on tarjolla.

Sitten kaansin selkani. 

Hetkeksi.

Seuraavaksi tajuan, etta Leo ei olekaan selkani takana.

Koska poikaa ei nay lahettyvilla, kayn vilkaisemassa kaytavan toiselta puolelta, sielta missa Leo oli viimeksi napeloinyt muovimukeja. Ei jalkeakaan. Poika on hukassa!

- Gulps!

Palaan Niilon luo, annan hanelle vaippapaketin ja kasilaukkuni ja kasken pysya tasan niilla sijoillaan. Sitten palaan uudelleen katsomaan joka hyllyvalin kaytavan toiselta puolelta. Huutelemaan Leoa. Katsomaan kaikki oman puoleni lastenvaatehyllyvalit. Katsomaan liukuportaiden luo. Ei vilaustakaan.

- Gulps!

Palaan Niilon luo kysymaan onko han nahnyt Leoa. 

Ei ollut. 

- Gulps!

Kaupan henkilokuntaan kuuluva nuori mies tulee kaytavalla vastaan. Kysyy loydanko kaiken tarvitsemani. Vastaan kieltavasi ja hataantyneena kerron, etta olen hukannut 2.5 vuotiaan poikani. 

- Han katosi alle 5 minuuttia sitten. Olen hanta kovasti joka puolelta etsinyt ja huhuillut, mutta hanta ei vain loydy! 

Myyja pahoittelee ettei ole nahnyt pienta poikaani, mutta jatkaa kohta:

- Hetkonen, onko pojallanne vihrea paita. Han nakyy olevan tuolla.

Kiittaen ryntaan miehen osoittamaan suuntaan. Kassalle, jossa Leo on toisen kaupan tyontekijan sylissa, tyytyvaisena. Vieressa seisoo perhe, joka on loytanyt Leon haapuilemasta kaupasta ulos, parkkipaikalle. 

- Siis mita?!?

Nappaan Leon syliini ja kiitan vuolassanaisesti myyjaa ja Leon loytaneita ja palauttaneita ihmisia. He katsovat varsin hitaasti ja hiljaa, sellaisella huono aiti -katseella.

Koko draama alusta loppuun kesti sen 5 minuuttia, tahanastisen elamani pisimmat. En osaa sanoa miten ja miksi kaikki oikein tapahtui. Miten Leo katosi? Haihtui ilmaan silmanrapayksessa? Mika sai hanet karkaamaan ensimmaisen kerran ikina? Ja viela ihan yksin? Miten ja miksi han paatyi parkkipaikan ovelle, josta emme edes tulleet sisalle? Emme kayneet edes lahellakaan kyseista ovea! 

Onneksi karkulainen Leo siis loytyi, ehjana ja kaikin puolin kunnossa. Niilokin loytyi tasan tasan sielta, mihin olin hanet jattanyt. Kotimatkalla nipistelin itseani miettien oliko kaikki tapahtunut sittenkaan totta. Molemmat lapset olivat kuitenkin tallessa takapenkilla, sovussa ja tyytyvaisina.

Tamankin paivan jalkeen, 

olen kiitollinen etta maailmassa on hyvia ihmisia,  

rehellisia ja kiltteja. 

Sellaisia, 

jotka pelastavat tallaisten huonojen aitien karkailevia lapsia.  

- Kiitos teille!

Terve!

Ihana aurinko. Lempea lampo.

Alkuviikosta meita todella hemmoteltiin.

Yli 20 asteen kivunneet lampotilat tayttivat puistot leikkijoista.

Me olimme tietysti joukon jatkona.

Me keinuimme, kiipeilimme, ajoimme autoilla, kaivoimme koneilla.

--- Ja taiteilimme.

 

 

  Viikon parhaan uutisen saimme tiistaina.

Niilo on terve, vaikka sydan lyokin, omiaan.

Pahoittelut puuttuvista pilkuista kirjainten paalta.

Mitä syötin tänään

Maailmanlopunkorjaussarja.

Aamupalalla muroja ja munakokkelia.
- Itse söi hieman muroja ja joi maitoa.

Lounaalla perunamuussia ja jauhelihaa.
- Itse söi näkkileipää ja paprikaa. Ja sen maitosuklaavanukkaan suurimpaan tuskaan. Äiti kun kaatoi syliin maitoa.

Välipalalla paahtoleipää maapähkinävoilla ja appelsiinimarmeladilla.
- Itse söi pensasmustikoita ja hörppäsi maitoa.

Illallisella leipää, perunamuussia ja lihamureketta.
- Itse joi kolajuomaa ja jälkiruuaksi keksin maidon kanssa.

Iltapalalla syötin jugurtin.

----
Muistan kuinka edesmennyt enoni vannotti minua valvomaan, että äitini ei paapo ja passaa isoveljeäni piloille. Kuten karjalaisäideillä on tapana. En ole ihan varma onnistuinko tehtävässä.

Omalla kohdallani taas --- suunta näyttää pahalta. Leo on perinyt molempien vanhempiensa puolelta ne parhaimmat karjalaiset passuutusgeenit. Poika poimii lusikan tai haarukan käteensä, kaapaisee siihen hieman ruokaa ja katsoo kysyv... vaativasti äitiään alkaen samalla vikistä. Vikinän äänenvoimakkuus kasvaa ajan funktiona muuttuen lopulta karjumiseksi. Ja äiti syöttää. Onhan äidin geeneissä se sisäänrakennettu pelko, että lapsi nääntyy nälkään jollei nyt tällä sekunnilla saa sitä huttua naamaansa. Karjalasta lähtöisin kai sekin.

Tätä äitiä vaan ärsyttää, päivä päivältä enemmän.
Asiaan pitää saada muutos.
Koska poika, sunnuntaina 2,5-vuotias, osaa ihan mainiosti itsekin syödä.
Ei vain jaksa saati viitsi.
--- Paitsi sitä suklaavanukasta.

Mitä tein tänään

Klo 8:10 Herääminen
Herään 8 tunnin kauneusuniltani Leon tassutellessa makuuhuoneeseen. Niilo availee myös silmiään vieressäni. Napsautan makuuhuoneen TV:n päälle ja Curious Georgen seikkailut saavat pojat oitis pauloihinsa. Cat in the Hatin aikana saan itseni ja jälkikasvun pukeisiin ja on seuraavan etapin aika.

Klo 9:00 Päivän tärkein ateria
Ihanaa taas jälleen kerran istua valmiiseen pöytään. Arjen luksusta! Niilo haluaa aamupalaksi munakokkelia ja paahtoleipää, Leo taas mutustelee fruit loopseja ja munakokkelia äidin lautaselta, molemmat juovat aamupalan kanssa maitoa. Itse otan munakokkelin lisäksi eggmcmuffinin, kaurapuuroa mustikoilla ja mansikoilla sekä appelsiinin. Ja vettä. Ja kahvia. Ilman sitä ei päivä käynnisty.

Klo 9:30 Epämääräistä järjestäytymistä päivän agendaan
Aamupalan jälkeen lapsilla on nk. vapaan leikin aika. Molemmat tosin jumittuvat katsomaan Disney Juniorilta lastenohjelmia autoleikkiensä lomassa. Itse hoidan aamupäiväsurffailut netissä, tarkistan sään ja metsäretken reitin, juttelen Suomessa työmatkalla olevan mieheni kanssa puhelimessa ja tyhjennän astianpesukoneen.

Klo 11:00 Raitista ulkoilmaelämää.
Aika lähteä ylös, ulos ja metsään! Päivittäisen leikkikentällä notkumisen sijaan ulkoiluohjelmasssa on metsäretki Kennedy Pondille. Niilo luonnollisesti protestoi vastaan, kukapa 5-vuotias ei niin tekisi. Saan kuitenkin itseni ja pojat pukeisiin ja autoon ilman suurta draamaa. Matkalla käymme vielä postissa lähettämässä pari kirjettä.

Metsäretken ensimmäiset 5 minuuttia sujuvat todella mukavasti. Niilo juoksee innoissaan edellä ja Leo seuraa touhukkaana perässä. Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Sitten tulee ensimmäinen koiranulkoiluttaja vastaan. Vaikka koirat ovat kiinni ja muutenkin kilttejä, Leo pelkää ja takertuu jalkaani. Vaihdan koiranulkoiluttajan kanssa asiaankuuluvat kohteliaisuudet. Kerron että Leo on pelännyt koiria marraskuusta saakka. Tapasimme silloin iloisenriehakkaan pentukoiran, joka kielloista huolimatta hyppi meitä vanhempia vasten.

Niin ikävää kuin eläinpelko onkin, se kuuluu toki Leon ikäkauteen. Ja on myös tervettä. Minuahan on koira purrut oikein kunnolla pakaraan. Olin silloin 3-vuotias. En silti osaa vieläkään pelätä koiria.

Hyvästelemme ja koirat jatkavat omistajansa kanssa matkaa.

Sittenhän se saapuukin. Pienen miehen iso-pieni maailmanloppu.
- Matkaa pitäisi jatkaa! Byäääää! Kä-vel-len! Byääää! Mutta minä en tahdo! Byäääää! Tahtoo syliin! Byäääää! Pois! Byääää! Ihan minne vain muualle! Byäääää! Paitsi tänne! Byäääääää!
(Huudon tekstitys äidiltä.)
Leo poraa kuin katupora.
Ja kierii maassa kuin keila.

Niilon kanssa ihmettelemme mikä pikkuveljelle nyt tuli. Kumpikaan meistä kun ei ole unohtanut sitä edellistä kertaa. Ja on niitä kertoja ollut muutama tässä välissäkin. Yritettyäni ensin itse turhaan, pyysin Niiloa kertomaan maassa kaarena karjuvalle veljelleen, että matkaa pitäisi nyt jatkaa ihan omin jaloin. Seikkailu kun on vielä edessä päin.

No, Niilo kävi juttelemassa veljelleen.
Tuloksetta.
Ihan samalla tavalla Leo karjui takaisin hänelle kuin äidilleenkin.

Lopulta kaappasin Leon syliini ja istuimme polun syrjään. Poika karjumaan keuhkojaan pihalle. Minä odottamaan että ne kehkot tulisivat pihalle ja huuto loppuisi.

Siinä muutaman minuutin ihmetellessämme, paikalle tuli koiranulkoiluttaja numero kaksi. Vaihdoimme taas asiaankuuluvat kohteliaisuudet.

- Hei. Mitä kuuluu? Onko kaikki hyvin?
- Hei! Kaikki on hyvin. Mitä nyt juniori tässä sai raivarin kävelemisestä (got a complete melt down about taking a walk), vastasin
- No, ehkä hän vain tarvitsi taukoa, koirarouva totesi sopuisasti.

Ihastelimme kaunista päivää ja kauhistelimme huomiseksi luvattua lumimyrskyä. Kehuin rouvan komeita koiria ja Niilo kertoi hänelle toisesta tapaamastamme koiranulkoiluttajasta. Rouva kertoi kuika Kennedy Pondilla on ankkoja ja muita lintuja, kuin keväällä. Toivotimme hyvää loppupäivää ja hän jatkoi koirineen matkaansa. Koirat kun olivat metsäleikkien jäljiltä päiväunien tarpeessa.

Leo oli ihan hiljaa. Kaivoin hänelle tarkustani pikkumarengin (jep, äidillä on toki herkut mukana) ja annoin toisen Niilolle. Sen jälkeen jatkoimme matkaa. Niilo juoksi edellä ja Leo seurasi touhukkaana perässä. Keräämme kivia ja käpyjä, sekä hienoja keppejä. Pojat syövät Kennedy Pondin rannassa keksin puoliksi. Paluumatkalla pojat rakentavat männynneulasista valtavan puun juurenmutkaan keon. Niilon sanojen mukaan majan. Heittelemme kiviä puiden katveessa olevan metsälammen jäälle.

Retki on alun dramatiikan jälkeen suuri menestys. Pojat nauttivat minivaelluksestamme ja niin nautin minäkin. 

Klo 13:15 Lounas, päiväunet ja 3 koneellista pyykkiä
Poissaollessamme siivoojat ovat käyneet petaamassa sängyt, vaihtamassa pyyhkeet ja muutenkin siistimässä paikat. Ihana saapua puhtaaseen kotiin. Joka päivä. Todellista luksusta! Pojat syövät hyvällä ruokahalulla lounaaksi kotitekoisen lasagnen jämät, itse tyydytän nälkäni kivikeitolla. Kyytipoikana maitoa ja näkkäriä, kurkkua ja paprikaa. Siitä on hyvät lounaat tehty.

Lounaan jälkeen laitan Leon päiväunille. Sitten lajittelen pyykit ja lähden Niilon kanssa pesutuvalle niitä pesemään. Niilo kun on toivonut jo päiviä pääsevänsä kanssani pyykkäämään! Operaatio likapyykki puhtaaksi sujuu jouhevasti: 3 konetta pyykkää vaatteitamme vajaat puoli tuntia, jonka jälkeen pari rumpua kuivaa niitä reilun tunnin. Reilussa kahdessa tunnissa kaikki pyykit ovat siis viikattuina takaisin kaapeissa.

Aitona multitaskaajana ehdin toki pyykinpesun lomassa myös sipaista iltapäiväkahvit, jumpata päivän jumpat (oma advanced/intermediate mix = puoli tuntia hikeä ja punnerruksiakin vähintään riittävästi), käydä suihkussa sekä toivotella hyvät yöt työmatkalaiselle.

Niilo ei enää nuku säännöllisiä päiväunia, mutta viettää kuitenkin iltapäivällä lepohetken omassa sägyssään. Tällä kertaa viihdykkeenä oli pikkuautoja ja --- tunnustetaan --- Disney Channel. 

16:30 Välipala ja uimaan!
Leo herää päiväuniltaan ennen neljää ja liittyy veljensä seuraan TV:tä katsomaan. Itse viimeistelen pyykkishown ja valmistan pojille välipalan. Niilon toiveesta pojat saavat paahtoleipää juustolla ja kalkkunalla, maitoa sekä omenaa. Omenaa Niilo ei kylläkään toivo.

Hetken päämäärättömän lööbailun jälkeen kerään lauman taas kasaan ja lähdemme uimaan. Uimme puolisen tuntia poikien kanssa isossa altaassa. Sitten siirrymme porealtaaseen lämmittelemään. Luksusta! Pojat pinkaisevat vielä toiselle kierrokselle isoon altaaseen, itse en enää tarkene. Ihanaa kun molemmat osaavat jo jollain tapaa uida. Valvoahan heitä silti pitää, silmä kovana, mutta Leoakaan ei enää tarvitse varsinaisesti uittaa --- hän menee itse! 

18:15 Pyjamabileet
Uinnin jälkeen pojille koittaa kylpyaika. Kylvetän pojat joka ilta, molemmat yhtä aikaa samassa ammeessa. Pojat leikkivät tänäkin iltana kiltisti yhdessä kylpylelujensa kanssa. Niilo haluaa pestä itsensä jo ihan itse, hiuksia myöten. Leo taas vihaa hiustenpesua.

Illallinen kodikkaassa hotellin ravintolassamme on tälläkertaa poikien osalta siis dresscode: pyjamaparty. Ruokalista mukaan illallisella piti olla lihamureketta ja perunamuussia, mutta mutta ---

--- Rehellisen lohturuuan sijaan kokki olikin pyöräyttänyt esille kattavan herkkukattauksen, social hourin hengessä. Pojat saivat siis eteensä ehkä vähemmän tervellisen, mutta silti maistuvan kattauksen sämpylää, juustoa, voileipäkeksejä ja tortillalastuja, pikkuporkkanoita ja vesimelonia. Ja sen päivittäisen kolajuomatölkin kahteen pekkaan. Itse kasasin lautaselle flatbreadia (rieskaa), prosciuttoa, salamia, brietä, oliiveja, marinoituja tomaatteja --- siis vähän kaikkea mitä ei pitäisi syödä ;) Ja lasiin hulahti kokin suosituksesta kotona tehtyä cucumber lemonadea, joka oli muuten törkeän hyvää. Jälkiruuan nappasimme poikien kanssa huoneeseen, jossa nautimme siis minimuffinsseista maidon (ja äiti kahvin) kanssa. 

19:15 Puuhakasta illanviettoa aina unentuloon asti
Pojat leikkivät illallisen jälkeen autoillaan. Tein Niilolle eväät huomista esikoulupäivää varten ja patistin poikaa valitsemaan show'n tell -lelun. Huomenna Niilo kertoo esikoululla kavereilleen isän aiemmalta työmatkalta tuomasta monsteriautosta :) Lisäksi piirsimme, pelasimme tietokoneella apinanpudotuspeliä ja luimme. Leo on jumissa Truck Driver Tomissa, kirjastohelmessään, jonka osaan jo miltei ulkoa. Niilon kanssa harjoittelimme kengännauhakirjaa, koska äiti niin halusi! Iltajugurtin jälkeen luimme vielä viimeiset rivit, ennen kuin hammaspesun ja muiden iltatointen jälkeen Leo kellahti sänkyyn. Kello oli 20:58.

Niilo hoiti iltatoimensa omatoimisesti sillä aikaa kun peittelin Leoa. Luin hänen kanssaan vielä hetken On the Farm -kirjaa. Tavasimme yhdessä sanoja ja harjoittelimme lukemista. Poika on oppinut esikoulussa, TV:stä ja pelatessaan englanninkieliset aakkoset. Tällöin päätin, että en sekoita poikaa vielä suomalaisilla aakkosilla. Nyt lukemaan opetellessa on siis luontevaa jatkaa englanniksi, vaikka se tuntuukin välillä aika hassulta. Sammutin valot ja toivotin hyvät yöt pojalle kello 21.12.

Sitten alkoi hiljaisuus.
Se äidin oma aika.

Takana on siis tavallinen, hyvä päivä ♥
Kirjoitan vielä kauppalistan huomista varten ja poistun itsekin.
Unten maille.

Mitä sinun päivääsi kuului?

Rinssejä ja rinsessoita

Kuvan lapsi ei esiinny alla olevassa tekstissä.

Tapahtumapaikkana hotellin ravintola, kello 18:30 illalla. Viereisessä pöydässä ruokailee pariskunta noin kolmivuotiaan poikansa kanssa. Taisipa seurueeseen kuulua myös pojan isoäitikin. Ruokailu oli sitä perussettiä, estotonta kiljumista, kitinää ja vikinää. Aikansa ruualla leikittyään ja mm. heiteltyään perunalastut ympäri lääniä, taapero kiipeää pöydälle tanssimaan, vanhempien sitä mitenkään estämättä. Leuat loksahtivat kyllä auki yhdellä jos toisella. No, onneksi pöytä ei kuitenkaan kaatunut. Kun poistuimme ravintolasta, pikkuvesseli oli hankaamassa brownieta aulan sohvaan, isä seurasi toimintaa vieressä.

Tapahtumapaikkana hotellin uima-allas. 7-vuotias tyttö tulee pyytämään tädiltä allashuoneen seinällä olevaa pelastunrengasta leikkikaluksi. Täti kieltäytyy ja selittää että kyseessä ei ole leikkikalu, vaan hengenpelastusväline. Tyttö tyytyy vastaukseen. Noin kaksi minuuttia myöhemmin tyttö pyytää samaa äidiltään. Äiti huokaa syvään ja antaa pelastusrenkaan tytölle. Myöhemmin tyttö tulee kärttämään, että samaisen tädin tulisi antaa toinen pelastusrengas tädin pojalle leikkikaluksi. Täti huokaa syvään ja kieltäytyy.

Tapahtumapaikkana lasten museo. 5- ja 2,5-vuotiaat pikkupojat leikkivät. Rakentavat yhdessä palikoista itseään korkeampaa tornia. Paikalle käsähtää noin 4-vuotias pikkumies, hajotaa rakennelmat tuusannnuuskaksi ja poistuu paikalta. 5- ja 2,5-vuotiaat hölmistyvät, mutta olkiaan kohauttaen aloittavat rakennuksensa alusta. Perheen isä manaa ja toivoo että lapset oppisivat antamaan takaisin samalla mitalla.

Tapahtumapaikkana hotellin ravintola, kiireinen aamupala-aika viikonloppuna. Perhe, äiti, isä, 3-vuotias poika ja 7-vuotias tyttö, ovat saaneet aamupalan nautittua ja tekevät lähtöä huoneeseensa. Muuten menee hyvin, paitsi että tyttö ei suostu lähtemään mihinkään. Tälläkään kertaa. Niinpä vanhemmat lähtevät poikansa kanssa ja jättävät tytön hölmistyneen kokin kaitsittavaksi, kuten niin monesti aiemminkin. Varttia myöhemmin hotellin johtaja käy palauttamassa kiukuttelevan tytön vanhemmilleen, aamiaiskokki kun ei oikeasti ehdi omien töittensä ohella lapsenlikaksi.

Tapahtumapaikkana ostoskeskuksen leikkipaikka. Kaksi poikaa, noin 5-7 vuotiaita, toivon mukaan veljeksiä, sananmukaisesti tappelevat. Eivät siis pienesti nahistele, vaan ihan kunnolla painivat, tönivät ja lyövät toisiaan. Eivätkä vain hetken, vaan reilu kolme varttia, liki tunnin. Pojilla oli kai äitikin paikan päällä. Ainakin joku aikuisen näköinen nainen puuttui asiaan kun pojat yrittivät karata leikkipaikalta.

Tapahtumapaikkana uima-allas. Paikalla on äiti neljän 7-16 -vuotiaan poikansa kanssa. Kesken porealtaassa lillumisen, vähän toisella kymmenellä oleva poika keksii, että hänellä on varpaassa laastaria vaativa haava. Poika menee kipaisee respaan hakemaan laastaria ja palaa altaalle teippaamaan jalkaansa. Roskakori on noin 2 metriä pojan selän takana, mutta kaikki laastaripaperit putoavat lattialle. Ja jäävät siihen. Äiti näpelöi koko tapahtumaketjun ajan puhelintaan. 

Joskus se on vain niin kiva huomata, että omat kakarat eivät olekaan niin --- kamalia ♥
Vaikka itse kylläkin olen, se kamala, jäkättävä äiti.
--- Jonka juniori saattaa kiukuspäissään purra isoveljeään...
--- Jonka selässä on siis nytkin oikein kunnon hampaanjäljet...

Karate Kid

Viime yönä, noin kello 2:30, mietin miten tähän on tultu.

Mieheni nukkuu toisessa makuuhuoneessa. Levollisesti. Niilon tuhistessa vieressä.

Minä nukun toisessa makuuhuoneessa. Tai nukkuisin jos voisin. 

Kellon lyödessä 12, Leosta kuoriutuu ehta Karate Kid. 

Potku. Potku. Lyönti. Potku.

Käännän pojan pään takaisin tyynylle.

Möyrimistä. Potku. 

Potku. Potku. Potku.

Potku. Potku. Lyönti. Potku.

Poika on kääntynyt taas poikittain.

Potkimaan äitiä makoisasti suoraan kylkiluiden väliin.

Potku. Potku.

Sikeässä, onnellisessa unessa. 

Lapsi-rakas.

Grauh!

Seuraava päivä kuluu kuin koomassa. Valvominen ei ole minua varten. 

No, otan sitten päiväunet Niilon kainalossa!

Vielä kuukausi, niin pojat saavat omat makuuhuoneet.

Kyllä kai sinne asti jaksaa.

Karate Kidin kanssa.

Hotellielämää.

Kirjalöytöjä

Käväisimme tänään jälkikasvun kanssa kulttuuririennoilla. Siis kirjastossa. Palautimme lainassa olleet *huoh* auto- ja konekirjat ja haimme *huoh* vähintään samanlaisen lastin uusia, siis auto- ja konekirjoja. Viidessä vuodessa olen muuten oppinut kohtuullisen paljon maansiirtokoneiden sielunelämästä, pyytämättä ja yllätyksenä.

Tällä kertaa mukaan tarttui poikkeuksellisesti myös muutama ei-autoaiheinen helmi, jotka ajattelin jakaa kanssanne:

1) Red Lace, Yellow Lace - Learn to tie your shoe! by Mike Casey

Kuva.

Aivan loistava ajatus ja vielä parempi toteutus! Kirja opettaa vaihe vaiheelta kuinka kengännauhat sidotaan, punaisen ja keltaisen kengännauhan avulla. Niilon kanssa iltapäivällä hieman jo harjoiteltiin ja hyvinhän tuo sujui.

Kun lapsi/lapset on saatu ylläolevalla tietokirjalla riittävään solmuun, voikin istahtaa sohvalle ja ryhtyä nauttimaan alla olevista taideteoksista:

2) Seasons by Blexbolex

Kuva.

Kuvat lainattu.

3) People by Blexbolex

Kuva.

Kuvat lainattu.

Blexbolex on Berliinistä käsin työskentelevä ranskalainen sarjakuvataiteilija ja kirjankuvittaja. Hänen työnsä ovat niittäneet kultaa ja kunniaa, eikä syyttä. Jokin näissä vanhaa ja uutta oivaltavasti sekoittavissa kuvissa säväyttää --- ja hymyilyttää. Ja paperikin on kivan karkeaa!

Lastenosasto oli oikeastaan aika mielenkiintoinen paikka löytää kirjat. Löytyyhän People -kirjan hahmojen joukosta mm. nudisti ja teloittaja ;)

Niin tai näin, kuvakirjat ovat juuri sopivaa luettavaa kaltaiselleni kiireisen päivän jälkeen nuupahtaneelle äidille. Katsotaan sitten viiden vuoden päästä, josko sitä kykenisi taas lukemaan oikeita kirjojakin. Voisin vaikka aloittaa Sofi Oksasen Puhdistuksesta. Tai Punaisesta Erokirjasta. Sivistyksessäni kun on muutaman Finlandiapalkinnon mittaisia aukkoja. Onneksi sentään Scarryt ja Dr. Seukset ovat hallussa.