Pyörällä

- Kato äiti, ilman appareita!!!
- Niin, ja ilman kypärää, huomaan...

Äitenpäivän kunniaksi Leo oppi ajamaan polkupyörällä. Ilman apupyöriä. Pari päivää tästä eteenpäin muutuin  vielä enemmän tarpeettomaksi. Poika tajusi miten lähdetään liikkeelle ja pysähdytään. Ihan itse. Ilman äidin apua.

Viime viikot meillä on siis pyöräilty.
Paljon.
Onni on taloyhtiön iso piha!

Tänään pihakiintiö oli nähtävästi nautittu täyteen ja kääpiöt keksivät omasta mielestään aivan mahtavan idean: he halusivat lähteä pyörillä lähikauppaan.
- Valtsuun! kuului metrinmittaisten käsky.
Matkaahan sinne on toki vain kilometri, mutta matkalla sinne on --- oikeaa liikennettä.

No, koska Niilo tarvitsi päiväkodin eväsretkelle pillimehua ja Leo kevätjuhliinsa pikkuporkkanoita, lähdimme matkaan. Kakisteluistani huolimatta. Matka meni yllättävänkin hyvin. Nautimme kaupan portailla jätskit, jonka rippeet ja roiskeet pyyhittiin paidanhelmaan (vasta 6 v 3 kk 9 pv äitiyttä takana, joten kuka sitä paperia muistaa mukanaan kannella). Lisäksi Leo sai lakisääteiset x-raivarit kaupan pihassa ja ajoi vähän ennen kotia sinne koko kaupunginosan syvimpään ojaan nokkospuskien keskelle.

Kotona laitettiin vähän kortisonivoidetta ja elämä jatkuu.

Omena

Omena on lempihedelmäni.

Siksi meillä on aina omenoita kulhossa vapaasti saatavilla.

Golden deliciousseja tai royal galoja.

Pihallamme kasvaa myös pari omaakin omenapuuta.

Ja kotona, poikien mummolassa, siellä on oikea omenapuutarha.

Leon kanssa omena ei ole kauas puusta pudonnut.

Leo rakastaa omenoita.

Hän ottaa kuhosta omenan ja nakertaa sitä leikkien lomassa.

Sitten koittaa uusi leikki ja omena.

Ja taas. 

Ja taas.

Parhaana päivänä keräsimme Leon jäljiltä kuusi (6) puoliksi syötyä omenaa. 

Ehkä hän on kuullut, että omena päivässä pitää lääkärin loitolla. 

Niilo on taas enemmän kiwi- ja päärynämiehiä.

Tänään tavoitin hänet kuorimassa päärynää --- juustohöylällä.

Totuuden kuulee lapsen suusta?

Söimme yhdessä illallista, pojat ja minä. Hetken harkitsin näyttäväni todellisen luonteeni ja syventyväni ylentävän keskustelun sijaan tuoreeseen MeNaisiin ja Maria Jungerin aviokriisiin. Valitsin kuitenkin sen, keskustelun.

Aloitimme maantieteellä.

Leo näytti missä on Japanin lippu. Etelä-Afrikkakin löydettiin. Algeria, USA, Kanada ja Suomi löytyivät nekin ilman arpomista.

Seuraavaksi siirryimme kansainväliseen politiikkaan.

- Minä tykkään tosta (Obama), tosta (Bush Sr,) tosta (Roosevelt) ja tosta (Nixon). Ja tosta (Reagan).
Niilon näkemys oli varma. Clinton ei kelvannut, koska oli harmaantunut. Bush Jr. ei sytyttänyt muuten vain. Se että Bush Jr. on Bush Sr.:n poika herätti totta kai lisäkysymyksiä. Mietimme kuka on Lyndon B. Jonhsonin isä.

Tämän alkulämmittelyn jälkeen päästiinkin itse asiaan: rasismiin.

- Tiedätkö äiti miksi minä pidän päiväkodissa eniten Mrs. P:stä?
- No kerro?
- Koska Mrs. P on vaalea. Minä en pidä Mrs. N:stä enkä Mrs. J:stä, koska he ovat ruskeita. Minä en pidä ruskeasta.
- ...

Niin, asiaa tuntemattomille selvennykseksi että Niilon ryhmässä on kolme opettajaa: suomalainen, intialainen ja filippiiniläinen.

- Niilo, eikös Mrs. N ole kiva kun hän pitää joogatunteja?
- Joo, minä tykkään joogasta ja jumpasta!
- Ja Mrs. J on kiva kun hän on niin aurinkoinen ja hymyilee koko ajan?
- Joo, mutta minä pidän eniten vaaleista, sellaisista kuin Leo, sinä ja isi.
- Öh...

Uusi yritys:
- Ketkäs ovat sinun parhaita kavereitasi päiväkodissa?
- A, E ja D.
- Minkäs värisiä he ovat?
- A on vähän ruskea, E on vaalea ja D on vaalea. Kaksi vaaleaa ja ruskea.
- Niin, huomaathan, ruskeatkin ovat kivoja. Ja jotkut vaaleat voi olla tosi inhoja. Ulkonäkö, ihon-, hiusten- tai silmienväri ei määrittele ihmistä. Ihmiset ovat erilaisia ja erilaiset ihmiset voivat olla joko kivoja tai mälsiä, ulkonäöstä riippumatta.
- Joo. Öööö...
- Ja sinähän tykkäsit, että Barack-setä (Obama) tuossa on kiva.
- Joo.
- Tykkäätkö sinä Jonh-sedästä (Kennedy).
- Joo, kuka sen isä on?

Jess! Selvillä vesillä.

Ensi kerralla luen kyllä sitä lehteä.
Tai kehoitan olemaan hiljaa ja syömään.

Kuvat: http://www.painlesslearning.com. 
Lippujen ja pressojen lisäksi ruokapöytäämme koristaa mm. maailmankartta ja Linnunrata. 

Mandariinipellolla

- Minä tiedän että tällä pellolla on ajanut traktori!

- Se on kylvänyt tälle pellolle siemeniä, joista kasvaa mandariineja.

- Ne kasvaa ja kasvaa ja sitten niitä saa ostaa kaupasta.

Köh.

Meidän perheen tulevalla maanviljelijällä on homma hanskassa. 

Mitä nyt hanskat hitusen verran hukassa ;)

Leolla on aika hyvä nilkan ojennus. Balettitanssija-ainesta?

Paukamapää

Jossain sanoivat, että tästä kesästä on tulossa paha hyttyskesä.
Se on täällä jo. Nyt.

Kävelevä perhosten hyttysten ruokinta-automaatti?

Vietimme lauantain Lohjan mökillä, paikkoja kesäkuntoon laittamassa.
Oli lämmintä ja aurinkoista, mutta ne Leon perhoset...

Sunnuntaina piti aamulla nielaista kerta jos kaksi Leon nähdessäni: hyttysmyrkyistä ja -savuista ja -verkoista huolimatta poikaparka oli syöty. Pateilla ja paukamilla koko mies. Onneksi me muut selvisimme vähemmällä.

Ja onneksi kortisonivoide on olemassa.

Kertaus on opintojen aiti

Leo on todella ihastunut Monica Wellingtonin lastenkirjoihin.

Truck Driver Tom on todellinen kestosuosikki. Ei ole sellaista paivaa, etteiko kirjaa luettaisi. Aiti saa ehdottaa iltasaduksi mita haluaa, mutta lopuksi luetaan kuitenkin Tomista. Kuljetetaan rekkalastillinen hedelmia ja vihanneksia maatilalta kaupunkiin.

Firefighter Frank on astetta jannempi kirja, mutta yhta lailla suosittu sekin. Kirjassa tutustutaan paloasemaan ja sammutetaan suuren asuinkerrostalon tulipaloa. Lukukertoja on takana tallakin opuksella vahintaankin riittavasti.

Viimeisena mutta ei suinkaan vahaisempana tuleee aidin suosikki, Riki's Birdhouse. Kirjassa lintuja rakastava Riki rakentaa linnunponton ja seuraa lintuystaviensa elamaa pihapiirinsa vuoden ympari. Koska linnuilla ei ole pyoria alla, kirja ei ole joutunut nk. kestolukulistalle.

Leolla on toisaalta hyva maku kirjojen suhteen. Ovathan Monica Wellingtonin kirjat hyvin kirjoitettuja ja kauniisti kuvitettuja. Ansaitsivat oikeasti suomennuksen, ihanaiset. Mutta etta joka paiva? Samat sadut? Uudestaan ja uudestaan?

Tarinan mukaan olin itse aivan samanlainen. Halusin etta minulle luettiin uudestaan ja uudestaan sita yhta ja samaa Pupu Tupunaa. Lopulta isani kyllastyi ja alkoi sepittamaan kirjan perusteella omia satujaan. Tasta suivaantuneena opettelin sitten lukemaan, 4-vuotiaana. Leolla on siis noin puolitoista vuotta aikaa... joo, oli aika huono vitsi...

Kuvat: http://monicawellington.com/index.html

Pikku taiteilija

Tana kevaana on tapahtuut jotain hyvin merkittavaa. 

Pojastamme on tullut pelkan piirtelijan sijaan ehta taiteilija.

Kaikki alkoi siita, kun Niilo pyysi saako han piirtaa. Han kysyi maanantaina, tiistaina, keskiviikkona --- aivan joka paiva. Seuraavaksi huomasin, etta Niilo osasi varittaa taitavasti, rajoja myoten. Han siis piirsi kuvion ja varitti sen, tarkasti. Sitten huomasin pojan loytaneen sen oman kadenjalkensa, oman uniikin tapansa tehda taidetta.

Kuviot ovat kehtovia. Varit vallottavia. Voimakkaita ja elamanmyonteisia. Vahan kuin Niilo itse. Ja taidetta syntyy, vahintaan samaan tahtiin kuin Juhani Palmulta latoja parhaina paivinaan.

Taiteilijan aitina olen naista Niilon teoksista aika tohkeissani. Mutta nama tohkeilut nyt tiedetaan. Niilon ollessa vahan toisella vuodella paivakodissa, pojan ryhma teki sormi-/varvasvareilla suuren ja varikkaan ryhmapiirustuksen. Se koostui pikkuisten kaden- ja jalanjaljista, Niilon muiden mukana. Pyysin taideplajayksen lopulta itselleni, ostin Ikeasta kehykset ja ripustin koko hoskan meidan aulaan.

Kaytoskukkasia

Kuva.

Syomme lounasta. Leo nousee syotyaan poydasta.
- Mitas sitten sanotaan? kysyn pojalta.
- Kiitos! tulee vastaus kuin apteekin hyllylta.

Latttianrajasta kajahtaa aanekkaasti:
- Please!!!
Pikkumies haluaa jotain. Ja kovasti.

Leo kompii painaunilta ihmisten ilmoille. Ovenraosta kuuluu uninen:
- Huomenta!

Hyvastelemme tuttavaperheen play daten jalkeen. Leo huikkaa:
- Bye bye! See you soon!

Pojille tulee keskenaan kiistaa, pikkuautosta, pelista, mista lie. Mikali erotuomari joutuu tulemaan valiin, riidat ratkaistaan halaamalla ja sanomalla:
- Anteeksi!
Tuo A-sana on iso sana. Sita joutuu valilla odottamaan. Maanittelemaan pienen pojan huulille.

Isi ehdottaa Leolle suihkuun menoa.
- Ei kiitos!
Kylpyyn tekevi pienen mieli.

- Roskat roskiin!
Nain Leo toteaa aina nahdessaan tyhjan kahvimukin poydalla. Sitten han vie roskan roskiin. Useasti olemme myos leikkikentalla keranneet pojan kanssa roskia roskiin.

Toivon etta minka lapsena oppii, sen vanhempanakin taitaa. Itselta jos valilla joku kiitos unohtuukin, niin se menee taysin yleisen torppoyden piikkiin. Aiti kylla opetti.
- Kiitos ja anteeksi!


PS: Jos joku ei tunnista kuvan hahmoja, he ovat Hinku ja Vinku. Kun olin lapsi --- se oli sita aikaa kun TV:ssa oli vain kaksi kanavaa ja puoli yhdeksalta illalla tuli uutiset, molemmilta kanavilta --- Hinku ja Vinku jakoivat Kaytoskukkia Pikku Kakkosessa. Pelkasin suunnattomasti Suursyomaria, sarjan pahista. Peitin silmani aina, kun han tuli ruutuun tekemaan pahojaan.

Kengasta asiaa

Halusin tai en, olen tullut aika monessa asiassa aitiini.
Han varmaan toteea tahan valiin, etta "onko siina nyt sitten jotain pahaa?"
No ehka ei. Tai juu-ei.

Yksi naista perityista paahanpinttymista on puhtoiset lapset. Lasten pitaa aina olla siisteja ja puhtaita seka puettu puhtaisiin ja ehjiin vaatteisiin. Aina tama ei ole niin helppoa. Monesti siis saa maitopartaa pyyhkia, juurikin silla inhotulla sylki-peukalo -yhdistelmalla. Varman vanhainkodissa sitten kostavat taman, pyyhkivat suutani samalla lailla.

Niin tai nain, kengat, housut, paidat, lippikset - kaikkien pitaa sointua varimaailmaltaan keskenaan. Ja teemaltaan. Muuten aitia harmittaa. Ja taitaa harmittaa itse lapsiakin, Niiloa ainakin. Niilo se meilla vaihtaa paitaa parhaimmillaan vaikka kolme kertaa paivassa. Tahan valiin on ylpean aidin pakko laittaa se ♥ 

Tassa lastenpynttaamisessa on vain yksi ylitsepaasematon ongelma: kengat. Niilo on kenkatuholainen sielta pahimmasta paasta.

Hankimme Niilolle uudet lenkkarit maaliskuun lopussa. Kahden viikon kayton jalkeen kengan karjet repsottivat ja pohjat olivat miltei puhki. Kuukauden jalkeen kengat olivat totaalisen lopussa, joka puolelta nirhautuneet, linttaan astutut repaleet. Kumma etta Leon kengat ovat olleet kaytossa jo viime syksysta ja ne ovat yhakin ehjat.

Noin 3-vuotiaana Niilo tuhosi upouudet, ne paremmat nupukkisandaalinsa noin kymmenessa minuutissa. Han laski talon edesta makea potkumopolla, jarruttaen kengankarjilla, isan katsoessa vieressa. Kylla aitia hymyilytti --- not.

Menneena talvena Niilo tepasteli tukevissa nahkanilkkureissa. Vaikka yritin mita, kengat nayttivat suurimman osan aikaa Indiana Jonesin jalkineilta, niilla kun todellakin tallottiin niita omia polkuja. Ja kuralatakoita. Ja kiipeiltiin puissa ja vaikka missa. Kotiin saapuessa kengat olivat poikkeuksetta puolillaan hiekkaa tai puuhaketta.

Entas sitten talvikumisaappaat, suomalaista laatumerkkia? Niilo kaytti niita varmaan alle viisi kertaa kun varret olivat jo ratkenneet. Harmitti mutta ei sitten tullut lahetettya reklamaatiokirjetta, taalta rapaakon takaa.

Olisiko teilla vinkkeja 5-vuotiaan kestavista kengista?
Naissa arpajaisissa ensimmainen crocsien mainitsija saa palkinoksi luunapin.

Aly ja valays

Joskus taannoin --- ollessani viela nuori, natti ja maailman viisain --- mietimme ystavani kanssa mika olisi pahinta mita meille voisi ikina tapahtua. Paadyimme oluttuoppien aarella molemmat samaan, fiksuun ja alykkyydessaan tyrmaavaan lopputulokseen:

Kaikkein pahinta olisi saada tyhma lapsi.

Onneksi emme ikina lisaantyneet keskenamme, vaan loysimme molemmat rinnallemme oikeasti paremmat puoliskot.

Mutta asiaan, keskustelin tassa paivana eraana puistossa tutun venalaisen rouvan kanssa. Hanella on noin Leon ikainen tytar ja Niiloa vuotta vanhempi poika. Rouva kertoi opettavansa lapsiaan lukemaan. Ensin tietenkin opetellaan kyrilliset aakkoset ja siita sitten vahitellen, kohti Sotaa ja rauhaa alkuperaiskielella. Tai jotain.

Rouva kertoi myos, kuinka pettynyt han on poikansa kouluun. Kaikki on liian helppoa ja leikkimielista. Kindergardenissa kun ei opetella edes laskemaan. No, edellisena kesana han oli pistanyt poikansa paikallisen venalaisen matematiikkakoulun kesakurssille, ihan vain kokeilumielessa. Nuorimmat kurssille osallistuneet olivat 4-vuotiaita intialaisia lapsia. Nuorena se on vitsa vaannettava --- tai sitten ei.

Keskustelun aikana muistelin alussa kertomaani alynvalaysta. Minua puistatti. Nyt, 15 vuotta myohemmin ja kahden lapsen aitina olen sen verran selvinnyt, etta moiset ajatukset tyhmasta lapsesta ovat menettaneet merkityksensa. En sano, etta lapseni ovat tyhmia, monessa asiassa he lienevat aitiaan viisaampia. Minulla ei vain ole kunnianhimoa saati tarvetta ponkittaa omaa itseani lasten kautta. Lukemista ja laskemista tarkeampaa on se, etta he ovat onnellisia ja terveita, muut huomioon ottavia, leikkivia lapsia.

Itse opin 4-vuotiaana lukemaan, kenenkaan sen kummemmin opettamatta. Niilo ei osaa lukea, vaikka on jo 5-vuotias. Sen sijaan han osaa sujuvasti kahta kielta, suomea ja englantia. 4-vuotiaana mina osasin vain savoa. Touché, sanoisin.

Lukemaan opettaminen on muutenkin hieman kimurantti juttu. Olemme suomenkielinen perhe, mutta asumme englanninkielisessa maassa. Molemmat pojat oppivat aakkoset ja numerot omin pain englanniksi, kiitos peliensa ja Super Why:n, esikoulun ja kirjaston. Kun huomasin aikoinaan Niilon taitavan aakkoset, paatin etta en ala sotkemaan hanta suomalaisilla aakkosilla, ne ehtii oppia viela ihan hyvin koulussakin. Leon kohdalla en ole asiaa edes miettinyt. Vaikka meilla on paljon suomalaisia lastenkirjoja, olemme olleet myos ahkeria kirjaston kayttajia. Alussa jaksoin simultaanitulkata sadut suomeksi, mutta sitten luovutin. Nykyaan luen sadut Leollekin sujuvasti englanniksi. Laiskuuttani.

Entapa se liikunnallinen kunnianhimo? Monessa postauksessani on tullut esille, kuinka tarkeaa minulle on lasten liikkuminen: ajan viettaminen leikkipuistoissa, metsaseikkailut, leikkimieliset pallopelit, pyoraily, potkulautailu, uima-altaassa pulikoiminen, puissa kiipeily --- leikki. Loppupelissa ajan siis takaa raitista ilmaa, iloa, tervetta ruokahalua ja hyvaa unta. Mina en halua pakottaa poikia mihinkaan, vakavamielinen kilpaurheilu, esimerkiksi jaakiekko, olisi minulle kauhistus. Tietenkin asia on toinen, jos he itse sita haluavat.
--- Paitsi jaakiekon kohdalla.

Voisin lisata tahan loppuun jotain Super-Marjosta, mutta se olisi epareilua, koska en ole ko. sarjaa nahnyt. Loptetaan nyt kuitenkin vauhdikkaasti toteamalla, etta nykyaan jokainen on alykas ;)
--- 15 vuotta sitten oli ehka toisin.

Monkeybar

Lapsi on terve kun se leikkii.
Ja liikkuu.

Liikkuessa lapsi oppii uusia ulottuvuuksia itsestaan ja ymparistostaan. 

Oppii yrittamaan, uudestaan ja uudestaan.

Mestariksi kun tullaan vain harjoittelemalla.

Ja se onnistumisen ilo! 

Sita ei voita mikaan!

Ja mita iso edella, sita pienempi perassa.

Myos omalla esimerkilla on merkitysta.

Suomalainen suositus lasten paivittaiseksi liikunta-annokseksi lienee se vahintaan 2 tuntia, amerikasssa paasee tunnin vahemmalla.

--- Paitsi meilla.
Liikkuva lapsi kun syo etta ennen kaikkea nukkuu.
Silloin paasee aitikin vahemmalla :)

Kukkia kauniille neidille

Jo 5-vuotias sen tietaa.

Itse poimitut kukkaset ovat niita kaikkein parhaita kukkasia. Respan tati oli taannoin aika otettu, kun Niilo vei hanelle tuliaiseksi kimpun poimimiaan voikukkia.

Never!-land

Kuva.

Mrs. Davies: "I'm afraid I've grown hopelessly lax in my discipline."
Mr. Barrie: "Nonsense. Young boys should never be sent to bed. They always wake up a day older, and then before you know it, they're grown."
Lainaus elokuvasta "Finding Neverland"


Tanaan oli rankka paiva.
Isi on matkoilla. Nuorin uhmaa tulvillaan. Aiti siita pareina.
--- Ja viikko on vasta alussa!

Kuten olen ehka aikaisemminkin vihjannut, nuorimmaisemme uhmaika on hyvin topakkaa laatua. Hyvat paivat ovat ihania, mutta ne muut... Vahvaa tahtoa loytyy enemman kuin aiti jaksaisi. Sana "ei" ei kuulu pojan suosikkeihin. Ruoka ei yhakaan maistuisi kuin aidin sylista ja aidin syottamana. Arvatenkin myos siirtymiset kotoa leikkipuistoon ja leikkipuistosta kotiin ovat usein vastahankaisia ja aanekkaita. Iltapesulla kayminen on myos jotain jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Ja paalle kun viela isovelikin kiusoittelee, pitaa sillekin raivota.

Uhmaika on nain vanhemmallekin kamala ika. Siina joutuu pakosta kohtaamaan ja kaymaan lapi myos omia tunteitaan. Epatoivosta raivoon. Turhautumisesta ymmartamykseen. Ja kaikkia silta valilta. Kaikki itsetutkiskelun loydokset eivat ole imartelevia, oikeastaan aika kauheita morkoja. Ovathan nuo lapsukaiset myos jotenkin... kuin peiliin katsoisi.

Ajatus siita, etta tata kestaa viela pahimmillaan muutama vuosi, saa kylla voimattomaksi.
Apua, Helina-keiju? Maija Poppanen? Nalle Puh? Anyone?

Silti, alun lainaukseen viitaten, parhaimmillaan he ovat nukkuessaan.
Niin viattomia ja --- hiljaa.
Kullannuput.
Aidin kasvattajat.
♥

Paasiaispupun jaljilla

Poikien aamu alkoi tanaan makeasti.

Paasiaispupu oli vieraillut yolla hotellin aulassa ja ravintolassa, jattaen jalkeensa roppakaupalla varikkaita paasiaismunia. Niilo ja Leo loysivat niita aika monta, tatien ja setien pienella avustuksella.

Poikien ilme oli aika muikea kun munista pajastuivat maistuvat yllatykset.

5 minuutin draama

Elama kahden vilkkaan pikkumiehen aitina on mielenkiintoista ja jannaa. 

Joskus saisi olla vahemmankin jannaa. 

Kuten tanaan.

Olimme kolmestaan, pojat ja mina, suuressa kaupassa vaippaostoksilla. Ilman rattaita, ilman ostoskarryja. Ostettavaa kun oli vain se vaivainen vaippapaketti. Tavallisesti kuvio toimii vallan mainiosti, pojat uskovat puhetta ja kukaan ei karkaa eika katoa. Niilo menna viilettaa edella, mina keskella ja Leo hannanhuippuna, aina nakoetaisyydella.

Tanaan oli toisin.

Nappasin vaipat kainaloon ja ohjasin laumani kohti lastenvaatehyllyja. Halusin vain nopeasti vilkaista millaisia t-paitoja pojille on tarjolla.

Sitten kaansin selkani. 

Hetkeksi.

Seuraavaksi tajuan, etta Leo ei olekaan selkani takana.

Koska poikaa ei nay lahettyvilla, kayn vilkaisemassa kaytavan toiselta puolelta, sielta missa Leo oli viimeksi napeloinyt muovimukeja. Ei jalkeakaan. Poika on hukassa!

- Gulps!

Palaan Niilon luo, annan hanelle vaippapaketin ja kasilaukkuni ja kasken pysya tasan niilla sijoillaan. Sitten palaan uudelleen katsomaan joka hyllyvalin kaytavan toiselta puolelta. Huutelemaan Leoa. Katsomaan kaikki oman puoleni lastenvaatehyllyvalit. Katsomaan liukuportaiden luo. Ei vilaustakaan.

- Gulps!

Palaan Niilon luo kysymaan onko han nahnyt Leoa. 

Ei ollut. 

- Gulps!

Kaupan henkilokuntaan kuuluva nuori mies tulee kaytavalla vastaan. Kysyy loydanko kaiken tarvitsemani. Vastaan kieltavasi ja hataantyneena kerron, etta olen hukannut 2.5 vuotiaan poikani. 

- Han katosi alle 5 minuuttia sitten. Olen hanta kovasti joka puolelta etsinyt ja huhuillut, mutta hanta ei vain loydy! 

Myyja pahoittelee ettei ole nahnyt pienta poikaani, mutta jatkaa kohta:

- Hetkonen, onko pojallanne vihrea paita. Han nakyy olevan tuolla.

Kiittaen ryntaan miehen osoittamaan suuntaan. Kassalle, jossa Leo on toisen kaupan tyontekijan sylissa, tyytyvaisena. Vieressa seisoo perhe, joka on loytanyt Leon haapuilemasta kaupasta ulos, parkkipaikalle. 

- Siis mita?!?

Nappaan Leon syliini ja kiitan vuolassanaisesti myyjaa ja Leon loytaneita ja palauttaneita ihmisia. He katsovat varsin hitaasti ja hiljaa, sellaisella huono aiti -katseella.

Koko draama alusta loppuun kesti sen 5 minuuttia, tahanastisen elamani pisimmat. En osaa sanoa miten ja miksi kaikki oikein tapahtui. Miten Leo katosi? Haihtui ilmaan silmanrapayksessa? Mika sai hanet karkaamaan ensimmaisen kerran ikina? Ja viela ihan yksin? Miten ja miksi han paatyi parkkipaikan ovelle, josta emme edes tulleet sisalle? Emme kayneet edes lahellakaan kyseista ovea! 

Onneksi karkulainen Leo siis loytyi, ehjana ja kaikin puolin kunnossa. Niilokin loytyi tasan tasan sielta, mihin olin hanet jattanyt. Kotimatkalla nipistelin itseani miettien oliko kaikki tapahtunut sittenkaan totta. Molemmat lapset olivat kuitenkin tallessa takapenkilla, sovussa ja tyytyvaisina.

Tamankin paivan jalkeen, 

olen kiitollinen etta maailmassa on hyvia ihmisia,  

rehellisia ja kiltteja. 

Sellaisia, 

jotka pelastavat tallaisten huonojen aitien karkailevia lapsia.  

- Kiitos teille!

Leikitaanko?

Lapset ovat mainioita otuksia. 

Hei eivat erottele leikkikavereita ihonvarin perusteella. 

Eivat sukupuolen perusteella. 

Eivat kielen tai murteen perusteella. 

Eivat uskonnon perusteella. 

Eivat sen perusteella tykkaako joku autoista vai ninjoista. 

--- Tai ehka vahan, sen viimeisen perusteella. 

Leikki yhdistaa.

Leikin kieli on kaikille sama.

Mutkaton niin englanniksi, suomeksi, hindiksi kuin venajaksi.

Keinutaan. Kiipeillaan. Pelotellaan tyttoja.

Ehka maailmassa on liian vahan leikkia.

Liikaa sita aikuisuutta.

Joka tekee eroa.

Eika ymmarra.

Loppujen lopuksi kun me kaikki olemme samanlaisia.

Lapsia, isompia ja pienempia.

Aina jonkun poikia tai tyttoja.

Etsimassa leikkikaveria.

- Leikitaanko vahan, yhdessa?

Haaveita kentan laidalla

Satuimme tanaan puolivahingossa paikalle, amerikkalaisen pikkukaupungin ytimeen.

Osuimme seuraamaan high schoolien valisia yleisurheilukisoja.

Naime aitiopaikalta aitajuoksua, korkeushyppya, seivashyppya.  

1500 ja 800 metrin juoksua.

Ja pelattiinpa viereisella nurmikentalla baseballiakin.  

Pelia, josta mina ymmarran tasan yhta vahan kuin amerikkalaisesta jalkapallosta.

Niilo kannusti urheilijoita innoissaan ja Leokin tiesi:

- Juoksee. Kovaa.

Niilo ilmoitti haluavansa itsekin viela joskus juosta tuolla punaisella radalla.

- Kyllahan se kay. Ensin pitaa vain hieman harjoitella, totesin.

Ja Niilohan harjoitteli, silta seisomalta.

Juoksi puun ympari, kahdesti, kolmesti.

Ehka jonain paivana siis --- 

Ehka ---

Kuvat on otettu paria viikkoa aiemmin, silla samaisella kentalla, Concordissa (MA).

Tanaan, tassa ja nyt

Paivan saa: Aurinkoinen mutta kylma.
Viime viikolla saimme esimakua kesasta. Viiletimme shortseissa ja hellemekoissa, asuimme paivat pitkat ihanassa lammossa, auringon alla. Mutta se on mennytta se. Toivottavasti tosin myos tulevaa.

Paivan raitisilma-annos: Kolme varttia leikkipuistossa.

Kiipelya, keinumista, dumpperilla ajamista, liukumaesta laskemista, isojen tyttojen jututtamista. Aiti kaveli ympyraa ja paleli.

Paivan elementti: Vesi
Kaksi kertaa. Ensin aamupaivalla ja yleison pyynnosta viela illalla uudestaan. Pulikointia lasten kanssa. Eivatkohan he tuolla uitolla uinu kuin murmelit. Aiti ainakin. Uinuu.

Paivan primitiivireaktio: Iiiiik!

Niilo pudotti vaivihkaa taskustaan pari leikkiotokkaa aidin iloksi uima-altaaseen. Ihanaa!

Paivan vihreat, keltaiset, oranssit ja punaiset: Appelsiini, kiwi, omena, mansikka, mustikka, mango, salaatti, porkkana, pinaatti, paprika, kurkku, tomaatti, sipuli ja parsa.
Pari kiloa paivassa, vai miten se meni?

Paivan asu: Sporttinen

Farkut ja lenkkarit --- fleece ja tuulitakki ---
Mita tahan nyt sanoisi? Kun hellemekko ja varvastossut eivat riita...

Paivan treenit: Hiljainen tappaja (BodyRokkia)
60 s vasen toispolvikyykky, painolla
10 s lepo
60 s kyykky, painolla
10 s lepo
60 s oikea toispolvikyylly, painolla
10 s lepo
60 s kyykky, painolla
10 s lepo
60 s kaanteinen punnerrus
10 s lepo
60 s kyykky, painolla
10 s lepo
60 s jalkojen nosto ylakroppaa kannatellen
10 s lepo
60 s kyykky, painolla
10 s lepo
60 s vatsarutistus, jalat 90 asteen kulmassa, paino jalkojen paalla
10 s lepo
60 s kyykky, painolla
10 s lepo
--- ja sitten koko setti uudestaan!
 Paalle 101 punnerrusta otetta vaihdellen.

Juoksut jatin tanaan valiin. Eilinen 13 kilometrin vauhti-iloittelu painoi viela jaloissa.

Paivan pahe: Nutella

Kuva.

Palanen italialaista gourmeeta iltapaivaan :)
Kuva on napattu mielenkiintoisesta lahteesta, kaykaapa lukemassa.

Paivan unet: Zzzz....
Yhdet pienet otin paivalla, ihan vain seuran vuoksi. Younille voisikin suunnata vaikkapa --- nyt.

Mutta entas huomenna?
Aamupaivalla esikoulua, iltapaivalla play datet ja koko perheen hammaslaakarivierailu. Paljon autolla suhaamista ja ruokakaupassakin pitaisi kayda. Ja juoksemassa. Kiirehan tassa tulee!


Mitenkas teilla?

Kuin kissaa ulkoiluttaisi

Liki puolitoista tuntia ja puolitoista mailia.

Retkellä talven jälkeisessä metsässä lasten kanssa.

Lukuisia pysähdyksiä, kirmailuja puoleen sun toiseen.

Puussa kiipeilyä, kivien heittelyä ja sen parhaan kepin etsimistä.

Lopputuloksena on punaiset posket ja iloinen mieli.

Ja totuus ---

Koskaan ei pidä aliarvioida kaura-rusina-keksien vetovoimaa.

Terve!

Ihana aurinko. Lempea lampo.

Alkuviikosta meita todella hemmoteltiin.

Yli 20 asteen kivunneet lampotilat tayttivat puistot leikkijoista.

Me olimme tietysti joukon jatkona.

Me keinuimme, kiipeilimme, ajoimme autoilla, kaivoimme koneilla.

--- Ja taiteilimme.

 

 

  Viikon parhaan uutisen saimme tiistaina.

Niilo on terve, vaikka sydan lyokin, omiaan.

Pahoittelut puuttuvista pilkuista kirjainten paalta.