Aly ja valays

Joskus taannoin --- ollessani viela nuori, natti ja maailman viisain --- mietimme ystavani kanssa mika olisi pahinta mita meille voisi ikina tapahtua. Paadyimme oluttuoppien aarella molemmat samaan, fiksuun ja alykkyydessaan tyrmaavaan lopputulokseen:

Kaikkein pahinta olisi saada tyhma lapsi.

Onneksi emme ikina lisaantyneet keskenamme, vaan loysimme molemmat rinnallemme oikeasti paremmat puoliskot.

Mutta asiaan, keskustelin tassa paivana eraana puistossa tutun venalaisen rouvan kanssa. Hanella on noin Leon ikainen tytar ja Niiloa vuotta vanhempi poika. Rouva kertoi opettavansa lapsiaan lukemaan. Ensin tietenkin opetellaan kyrilliset aakkoset ja siita sitten vahitellen, kohti Sotaa ja rauhaa alkuperaiskielella. Tai jotain.

Rouva kertoi myos, kuinka pettynyt han on poikansa kouluun. Kaikki on liian helppoa ja leikkimielista. Kindergardenissa kun ei opetella edes laskemaan. No, edellisena kesana han oli pistanyt poikansa paikallisen venalaisen matematiikkakoulun kesakurssille, ihan vain kokeilumielessa. Nuorimmat kurssille osallistuneet olivat 4-vuotiaita intialaisia lapsia. Nuorena se on vitsa vaannettava --- tai sitten ei.

Keskustelun aikana muistelin alussa kertomaani alynvalaysta. Minua puistatti. Nyt, 15 vuotta myohemmin ja kahden lapsen aitina olen sen verran selvinnyt, etta moiset ajatukset tyhmasta lapsesta ovat menettaneet merkityksensa. En sano, etta lapseni ovat tyhmia, monessa asiassa he lienevat aitiaan viisaampia. Minulla ei vain ole kunnianhimoa saati tarvetta ponkittaa omaa itseani lasten kautta. Lukemista ja laskemista tarkeampaa on se, etta he ovat onnellisia ja terveita, muut huomioon ottavia, leikkivia lapsia.

Itse opin 4-vuotiaana lukemaan, kenenkaan sen kummemmin opettamatta. Niilo ei osaa lukea, vaikka on jo 5-vuotias. Sen sijaan han osaa sujuvasti kahta kielta, suomea ja englantia. 4-vuotiaana mina osasin vain savoa. Touché, sanoisin.

Lukemaan opettaminen on muutenkin hieman kimurantti juttu. Olemme suomenkielinen perhe, mutta asumme englanninkielisessa maassa. Molemmat pojat oppivat aakkoset ja numerot omin pain englanniksi, kiitos peliensa ja Super Why:n, esikoulun ja kirjaston. Kun huomasin aikoinaan Niilon taitavan aakkoset, paatin etta en ala sotkemaan hanta suomalaisilla aakkosilla, ne ehtii oppia viela ihan hyvin koulussakin. Leon kohdalla en ole asiaa edes miettinyt. Vaikka meilla on paljon suomalaisia lastenkirjoja, olemme olleet myos ahkeria kirjaston kayttajia. Alussa jaksoin simultaanitulkata sadut suomeksi, mutta sitten luovutin. Nykyaan luen sadut Leollekin sujuvasti englanniksi. Laiskuuttani.

Entapa se liikunnallinen kunnianhimo? Monessa postauksessani on tullut esille, kuinka tarkeaa minulle on lasten liikkuminen: ajan viettaminen leikkipuistoissa, metsaseikkailut, leikkimieliset pallopelit, pyoraily, potkulautailu, uima-altaassa pulikoiminen, puissa kiipeily --- leikki. Loppupelissa ajan siis takaa raitista ilmaa, iloa, tervetta ruokahalua ja hyvaa unta. Mina en halua pakottaa poikia mihinkaan, vakavamielinen kilpaurheilu, esimerkiksi jaakiekko, olisi minulle kauhistus. Tietenkin asia on toinen, jos he itse sita haluavat.
--- Paitsi jaakiekon kohdalla.

Voisin lisata tahan loppuun jotain Super-Marjosta, mutta se olisi epareilua, koska en ole ko. sarjaa nahnyt. Loptetaan nyt kuitenkin vauhdikkaasti toteamalla, etta nykyaan jokainen on alykas ;)
--- 15 vuotta sitten oli ehka toisin.