Suuria amerikan-suomalaisia tunteita

Pahvitalon tunneilmasto on tällä hetkellä hyvin epävakaa.

Kuva täältä.

Pahnanpohjimmaisemme on saavuttanut uhmaiän (terrible two's täyttyy syyskuussa). Sana "ei" on opittu jo englanniksikin ja niinpä Leon suusta karkaa usein topakka "NO!". Asia jos toinenkin voi myös laukaista äkillisen itku-potku-raivarin. Kaikkea kun ei vielä osaa ja aamupalaakin pitäisi syödä. Välillä tuntuu että kamelin selän katkaisemiseen riittää myös pelkkä äidin näkeminen. Ihanaa!

Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuja mukaillen,

Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä, eli oppii rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle.

Uhmaiässä lapsen sisällä kuohuu, sillä lapsi vasta opettelee tunteitaan. Lapsen on tärkeää saada ilmaista pettymystään ja tulla hyväksytyksi vaikeidenkin tunteiden keskellä, mutta silloinkaan toisia ihmisiä tai tavaroita ei saa vahingoittaa, se vanhemman tulee estää. Lapsi tarvitsee siis apua riittämättömyyden, kiukun, vihan, loukkaantumisen, alemmuuden ja häpeän tunteiden käsittelyyn. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita.

Uhmaikä on siis tärkeä ikä, jo yksistään tunteiden kehittymisen kannalta. Mutta yhtälö suomalainen + tunteet = hyvin kinkkinen. Niin kinkkinen että suomalainen on usein miltei --- tunteeton.

Täällä USA:ssa arvostetaan iloisuutta ja positiivista asennetta. Suomalainen mörrimöykky tyrmää tämän usein turhana pinallisuutena, mutta mielestäni se ei ole sitä. Jokaisessa pilvessä kun on se hopeareuna, se vain pitää sieltä itse löytää. Usein jo pelkkä hymyileminen hymyilyttää --- arjen pienistä jutuista, kauniista sanoista ja huomaavaisuudesta tulee hyvä mieli.

Suomalaista tunneilmastoa leimaa pessimistisyys ja negatiivisuus, kuten Jyväskylän Yliopiston tunnetutkija ja tunnetaitokouluttaja Marja Kokkonen toteaa tuoreimmassa Expatrium -lehdessä. Vai mitä mieltä olette näistä vanhoista kansanviisauksista:

Itku pitkästä ilosta.
Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Ihania, eivätkö olekin? Ihanaa on myös sekin, että yli puolet suomalaisista tunnesanoista on negatiivisia. Artikkelia suoraan siteeratakseni, "Suomalaiset sananlaskut, lasten kasvatussanasto ja mielenterveystilastot kertovat omaa kieltään suomalaisesta tunneilmastosta."

Tunteet ovat tärkeitä. Artikkelin mukaan yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä on laittaa arki henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta tärkeysjärjestykseen. Ihmiset kun hakeutuvat miellyttäviä tunteita herättävien asioiden pariin. Tunteet myös suojelevat, ohjaavat huomaamaan uhkaavat vaarat.

Leolla on kuitenkin toivoa: "Ihmisen kokemiin tunteisiin vaikuttaa oman persoonallisuuden lisäksi myös ympäröivä kulttuuri."

Toivon siis että Leolla on oikein hedelmällinen amerikan-suomalainen uhmaikä. Toivon että hän oppii tuntemaan niitä suuriakin tunteita, ja aikaa myötä hän oppii myös hieman hillitsemään niitä --- sekä etsimään hopeareunoja kaikkein synkimmistäkin pilvistä. Elämä yleensä kun on oikeastaan aika nastaa, kun se oikein oivaltaa!

Ah, henkinen kotini taitaa sittenkin olla --- täällä.

Kirjoittaja on 35-vuotias piilohumanisti, joka on tänään nauttinut auringosta lasten kanssa rannalla ja ottanut sitten oikein kovat vauhdit leikkipuiston keinussa. Päästään siis sekaisin, hupakko.