Lapsuuden pilaajan puheenvuoro

Lastenkasvatus --- tuo kaikista tehtävistä kiitollisin.

Joku muu tietää aina paremmin.
Olet liian ankara. Tai liian lepsu. Tai täysin hukassa.
Silti noista vilkkaista pikkuihmisistä pitäisi taivuttaa kunnon kansalaisia.

Kirjailija Robertson Davies on kyynisesti todennut: "Onnellinen lapsuus on pilannut monta lupaavaa elämää." Myönnetään että kuulumme mieheni kanssa tähän lapsuuden pilaajien koulukuntaan. Me emme ole lastemme kavereita, vaan äiti ja isä joilla on aina se viimeinen sana sanottavanaan. Ja pettymysten tuottaminen --- se on kuin toinen luontomme.

Tuoreimpien kasvatusoppien mukaan, onnellisuuden vaalimisen sijaan vanhempien tärkein tehtävä onkin tuottaa myös niitä pettymyksiä, opettaa jälkikasvulleen mikä on oikein ja väärin. Vanhempien tehtävä on siis --- kaikessa vaatimattomuudessaan --- luoda lapsen elämään emotionaalinen ja moraalinen pohja, kuten lastenpsykologi Richard Weissbourd julistaa kirjassaan "The Parents We Mean to Be, How Well-intentioned Adults Undermine Children's Moral and Emotional Development".

Luonnollisestikin mallioppiminen on se paras tapa opettaa ja oppia. Mutta --- vanhemmat ovat harvoin täydellisiä ja vielä harvemmin aina oikeassa. Ainakin meillä vanhemmat ovat välillä pahempia lapsia kuin lapset itse, kiukkukohtauksineen kaikkineen.

Lapsien on ehkä hyväkin nähdä, että myös vanhemmat voivat olla tyhmiä ja väärässä. Ja harvoin se äitikään saa kiukuttelemalla tahtoaan läpi. No, itku-potku-raivaria voisi ehkä vielä kokeilla.

Erityisen tärkeää olisi nähdä kuinka vanhemmat moiset tilanteet käsittelevät, aikuisesti ja oikein. --- Tjaa, ehkä täydellisessä maailmassa.

Kumma kyllä, kaikista pilaamisyrityksistämme huolimatta poikasemme ovat ihmeen onnellisia. Pitänee siis yrittää kovemmin.

Kirjoittaja on 35-vuotias 2 lapsen äiti ja kaikkien alojen erikoisasiantuntija, mutta usein myös tyhmä ja väärässä. Pettymys kai tämäkin.

Haaste

Mieheni toi minulle haasteen. 

Kovan pähkinän purtavaksi.

Kuva napattu täältä.

Hän toi minulle kookospähkinän.

Huomenissa mietin miten sen saa rikottua.

Saati mitä siitä saa tehtyä.

♥

Edit 07/29/2011
 

Nyt on kookospähkinä kellistetty. Eikä siihen vaadittu kuin kaksi insinööriä, porakone, pyyhe, vasara, sementtilattia, terävä veitsi ja liki puolitoistatuntia aikaa.

Porakoneella porattiin pähkinään reikä, jotta neste saatiin valutettua ulos. Neste on aika *yuck* eli ei sitä parasta kookosvettä (paras kai saadaan vielä vihreistä kookospähkinöistä).

Seuraavaksi pähkinä kiedottiin pyyhkeeseen (ei kannata valita sitä keittiön parasta Marimekko-käsipyyhettä, kuten eräät teki). Pähkinä laitetaan kovalle (sementti-)lattialle ja sitä lyödään napakasti vasaralla kunnes kuori halkeaa. Palasia kannattaa naputella vasaralla pienemmiksi, helpottaa kaavintaa huomattavasti. Niin, ja sen pyyhkeen tarkoituksena on vain estää kookospähkinän palasten leviäminen ympäriinsä.

Seuraavaksi pähkinän hedelmäliha leikattiin ja kaavittiin terävällä veitsellä kuoresta. Ja tässä tunnin kestäneessä kaavinnassa sitä hermoja ja kärsivällisyyttä vasta koeteltiinkin!

Lopputulos oli reilu kulhollinen kookosta sellaisenaan nautittavaksi. Maku on mieto, miellyttäväkin. Vähän kuin kookoslastuja söisi. Kookos on tuhtia tavaraa korkean rasvapitoisuutensa takia, mutta korkean ravintoainepitoisuutensa takia kookos on kai miltei superruoka. Kookosliha säilyy jääkaapissa vajaan viikon, pakastimessa kuukaudesta kolmeen ja kuivattuna jopa vuoden.

Mutta mahtoi niillä ihmisillä olla aikoinaan nälkä kun kookospähkinöitä keksivät ryhtyä syömään! Helpommalla pääsee kun ostaa kaupasta vaikkapa ---

--- tällaisen. Samalla saa ne suklaan flavonoidit kaupan päälle.

Suuria amerikan-suomalaisia tunteita

Pahvitalon tunneilmasto on tällä hetkellä hyvin epävakaa.

Kuva täältä.

Pahnanpohjimmaisemme on saavuttanut uhmaiän (terrible two's täyttyy syyskuussa). Sana "ei" on opittu jo englanniksikin ja niinpä Leon suusta karkaa usein topakka "NO!". Asia jos toinenkin voi myös laukaista äkillisen itku-potku-raivarin. Kaikkea kun ei vielä osaa ja aamupalaakin pitäisi syödä. Välillä tuntuu että kamelin selän katkaisemiseen riittää myös pelkkä äidin näkeminen. Ihanaa!

Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuja mukaillen,

Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä, eli oppii rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle.

Uhmaiässä lapsen sisällä kuohuu, sillä lapsi vasta opettelee tunteitaan. Lapsen on tärkeää saada ilmaista pettymystään ja tulla hyväksytyksi vaikeidenkin tunteiden keskellä, mutta silloinkaan toisia ihmisiä tai tavaroita ei saa vahingoittaa, se vanhemman tulee estää. Lapsi tarvitsee siis apua riittämättömyyden, kiukun, vihan, loukkaantumisen, alemmuuden ja häpeän tunteiden käsittelyyn. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita.

Uhmaikä on siis tärkeä ikä, jo yksistään tunteiden kehittymisen kannalta. Mutta yhtälö suomalainen + tunteet = hyvin kinkkinen. Niin kinkkinen että suomalainen on usein miltei --- tunteeton.

Täällä USA:ssa arvostetaan iloisuutta ja positiivista asennetta. Suomalainen mörrimöykky tyrmää tämän usein turhana pinallisuutena, mutta mielestäni se ei ole sitä. Jokaisessa pilvessä kun on se hopeareuna, se vain pitää sieltä itse löytää. Usein jo pelkkä hymyileminen hymyilyttää --- arjen pienistä jutuista, kauniista sanoista ja huomaavaisuudesta tulee hyvä mieli.

Suomalaista tunneilmastoa leimaa pessimistisyys ja negatiivisuus, kuten Jyväskylän Yliopiston tunnetutkija ja tunnetaitokouluttaja Marja Kokkonen toteaa tuoreimmassa Expatrium -lehdessä. Vai mitä mieltä olette näistä vanhoista kansanviisauksista:

Itku pitkästä ilosta.
Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Ihania, eivätkö olekin? Ihanaa on myös sekin, että yli puolet suomalaisista tunnesanoista on negatiivisia. Artikkelia suoraan siteeratakseni, "Suomalaiset sananlaskut, lasten kasvatussanasto ja mielenterveystilastot kertovat omaa kieltään suomalaisesta tunneilmastosta."

Tunteet ovat tärkeitä. Artikkelin mukaan yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä on laittaa arki henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta tärkeysjärjestykseen. Ihmiset kun hakeutuvat miellyttäviä tunteita herättävien asioiden pariin. Tunteet myös suojelevat, ohjaavat huomaamaan uhkaavat vaarat.

Leolla on kuitenkin toivoa: "Ihmisen kokemiin tunteisiin vaikuttaa oman persoonallisuuden lisäksi myös ympäröivä kulttuuri."

Toivon siis että Leolla on oikein hedelmällinen amerikan-suomalainen uhmaikä. Toivon että hän oppii tuntemaan niitä suuriakin tunteita, ja aikaa myötä hän oppii myös hieman hillitsemään niitä --- sekä etsimään hopeareunoja kaikkein synkimmistäkin pilvistä. Elämä yleensä kun on oikeastaan aika nastaa, kun se oikein oivaltaa!

Ah, henkinen kotini taitaa sittenkin olla --- täällä.

Kirjoittaja on 35-vuotias piilohumanisti, joka on tänään nauttinut auringosta lasten kanssa rannalla ja ottanut sitten oikein kovat vauhdit leikkipuiston keinussa. Päästään siis sekaisin, hupakko. 

Strike the pose

Hiekkapaperilla saati raastinraudalla kulutetut farkut ovat kuulemma tänä kesänä to-del-la in. Koska Pahvitalossa surffataan juurikin siellä muodin aallonharjalla, en minäkään siis voinut välttyä sellaisia hankkimasta --- kun kerta halvalla sain.

Ei siis muuta kuin kympin ($10) pöksyt jalkaan ja mallaamaan. Kuvaajaksi sain houkuteltua köyhän naisen helmut newtonin (Niilo 4-vee, joka käski oikein ammattimaisin ottein mallia pyörimään ja kääntymään ja sanomaan "cheese").
--- Niin no, ei se mallikaan nyt ihan klumin heidi ollut...

Mutta kivat pilvisen päivän kesäpöksyt. 

--- Vai mitä luulette?

Farkut: Levi's boyfriend skinny

T-paita: Velvet

Paitis: Ralph Lauren

Bllerinat: Tory Burch

Yksinkertaista mutta toimivaa

1. Otetaan sopivasti kypsynyt, hieman pehmeä avokado. Kuoritaan, poistetaan kivi ja viipaloidaan.
2. Lisätään reilu loraus sitruunamehua, tujaus paprikajauhetta ja ripaus sekä suolaa että sokeria.
3. Hienonnetaan haarukalla koko komeus sileän sulavaksi tahnaksi.
4. Nautitaan näkkileivän päällä viipaloidun tomaatin kanssa.

Nam!

Suolaa, suolaa, enemmän suolaa!

Lapsiperheessä --- tai siis ainakin meillä sattuu ja tapahtuu.

Ollessani lyhyellä iltauinnilla mieheni oli kiinnittänyt etupihalla irtonaista katukiveä paikalleen. Niilo oli huomannut hetkensä koittaneen ja rynnännyt keittiöön syömään sokeria --- paitsi että käteen sattui kuitenkin suolapurkki. Kun isukki oli havahtunut jälkikasvun urpoiluun, poika oli mennyt jätekaappiin piiloon, suu täynnä suolaa, tietenkin.

Ja sitten tuli paha olo.
Ja kylpyhuoneessa tähtäys meni pieleen.
Ja sitten siivottiin.
Ja iskä oli kuin turkkilainen merimies.
Tuima ja äänekäs.

Kotiin tullessani Leo istui kuin enkeli sohvalla, kaukosäädin kädessä, selaillen kaikkia kolmeasataa kanavaamme.

Loppuillan Niilolla olikin sitten iso jano, jota koetimme parhaamme mukaan sammuttaa maidolla ja vedellä.

--- Että ei sitä aina kovin vanhaa suolaa tarvita.

Seksikäs Skellefteåsta

Uima-altaalla, tuolla modernin maailman kaivolla, kuulee jutun jos toisenkin.

Kuva täältä.

Kuulee kuinka naapurimme, ruotsalainen perusinsinööri napapiiriltä, muutti yhdeksän vuotta sitten USA:han ja meni naimisiin "amerikkalaisen naisensa" kanssa. Vaimo oli suuren lääkejätin tutkimusjohtaja, kovapalkkainen ammattilainen. Onnea kesti muutaman vuoden, sitten tuli ero. Eron jälkeen miehemme skellefteåsta haki ja sai kansalaisuuden. Nykyään 57-vuotias mies työskentelee yksityisyrittäjänä ja seurustelee Katyn kanssa, joka on sairaanhoitaja. Ruotsissa hänellä on kolme aikuista lasta. Ja sisko joka asuu Tukholmassa.

Parin kesän jälkeen tiedämme ex-vaimosta yhtä sun toista, veroprosentista lähtien.
Niin hartaasti häntä muistellaan.
Päivää paistatellessa uima-altaalla.
Aina ilman paitaa.

Samoin kuin muistellaan sitä Ruotsin mestaruustason uimari ex-tyttöystävää, joka on nyttemmin poliisi.

Mitä luulette, janottaako vanha suola?