 |
| Leolla on ikää nyt vajaat 21 kuukautta ja enää ylätakahampaat puuttuvat. (kuva www.orajel.com) |
Viime yönä poika ehti jo ennen kahtatoista herätä kolme kertaa itkemään. Kolmannella kerralla ymmärsin ruiskaista ibuprofeiinia äänen suuntaan. Lääkintä auttoi sikäli, että kahdentoista ja yhden välillä karjuvaa poikaa tarvitsi rauhoitella enää kahdesti. Ja sama rumba jatkui läpi yön. Kai. Iskä taisi hoitaa aika ison osan hyssyttelyistä äidin horrostellessa. Viiden-kuuden aikaan pinna kuitenkin katkesi ja Leo siirrettiin äidin viereen nukkumaan. Suomennettuna siis potkimaan, pyörimään ja satunnaisesti karjumaan.
Aamupuuron syöminen ei meinannut onnistua sekään. Itku-potku-raivarit laantuivat suun voitelulla ja äidin sylillä. Sen jälkeen taas päivä paistoi ja puurokin maistui. --- Siis kuvainnollisesti, vettä satoi tuolloin nimittäin Uuden Englannin tyyliin kaatamalla.
Ulos lähteminen aiheutti seuraavat itku-potku-raivarit, sisälle tuleminen seuraavat. Ja kesken lounaan otettiin vielä se kolmas erä, joka päättyi päiväunille.
Viime viikot ovat olleet aika lailla itkua ja hampaidenkiristelyä. Pitkiä lentoja ja korviin sattuvia laskeutumisia, aikaeroa, hyttysenpuremia, hampaita, sadepäiviä, hellepäiviä, nälkää, janoa, väsymystä, yleistä harmitusta, rusinan puutetta --- lista on loputon. Sanojen vielä puuttuessa Leolle ei jää kuin kova ääni millä ilmaista tuntemuksiaan. Ja äiti kenelle huutaa. --- Ja äiti lohduttaa, laulaa, lääkitsee... tai vie huutavan äkäpussin isälle.
Naapurimme Elaine sanoi kauniisti, että lapsi purkaa itseään estottomimmin vanhemmista läheisimmälle. Kieltämättä pojan herätessä keskellä yötä jankkaamaan "äiti-äiti-äitiä", jankutusta jonka hiljentää oikeasti vain se isän syli, sitä välillä toivoisi olevansa hieman virallisemmissa väleissä jälkikasvun kanssa.
Mutta näillä eväillä mennään. Ja ovathan nuo lapset kuitenkin enimmäkseen ihan onnellisia ja iloisia. Äitin pikku mussukoita ♥
No comments:
Post a Comment