Lapsuuden pilaajan puheenvuoro

Lastenkasvatus --- tuo kaikista tehtävistä kiitollisin.

Joku muu tietää aina paremmin.
Olet liian ankara. Tai liian lepsu. Tai täysin hukassa.
Silti noista vilkkaista pikkuihmisistä pitäisi taivuttaa kunnon kansalaisia.

Kirjailija Robertson Davies on kyynisesti todennut: "Onnellinen lapsuus on pilannut monta lupaavaa elämää." Myönnetään että kuulumme mieheni kanssa tähän lapsuuden pilaajien koulukuntaan. Me emme ole lastemme kavereita, vaan äiti ja isä joilla on aina se viimeinen sana sanottavanaan. Ja pettymysten tuottaminen --- se on kuin toinen luontomme.

Tuoreimpien kasvatusoppien mukaan, onnellisuuden vaalimisen sijaan vanhempien tärkein tehtävä onkin tuottaa myös niitä pettymyksiä, opettaa jälkikasvulleen mikä on oikein ja väärin. Vanhempien tehtävä on siis --- kaikessa vaatimattomuudessaan --- luoda lapsen elämään emotionaalinen ja moraalinen pohja, kuten lastenpsykologi Richard Weissbourd julistaa kirjassaan "The Parents We Mean to Be, How Well-intentioned Adults Undermine Children's Moral and Emotional Development".

Luonnollisestikin mallioppiminen on se paras tapa opettaa ja oppia. Mutta --- vanhemmat ovat harvoin täydellisiä ja vielä harvemmin aina oikeassa. Ainakin meillä vanhemmat ovat välillä pahempia lapsia kuin lapset itse, kiukkukohtauksineen kaikkineen.

Lapsien on ehkä hyväkin nähdä, että myös vanhemmat voivat olla tyhmiä ja väärässä. Ja harvoin se äitikään saa kiukuttelemalla tahtoaan läpi. No, itku-potku-raivaria voisi ehkä vielä kokeilla.

Erityisen tärkeää olisi nähdä kuinka vanhemmat moiset tilanteet käsittelevät, aikuisesti ja oikein. --- Tjaa, ehkä täydellisessä maailmassa.

Kumma kyllä, kaikista pilaamisyrityksistämme huolimatta poikasemme ovat ihmeen onnellisia. Pitänee siis yrittää kovemmin.

Kirjoittaja on 35-vuotias 2 lapsen äiti ja kaikkien alojen erikoisasiantuntija, mutta usein myös tyhmä ja väärässä. Pettymys kai tämäkin.

Haaste

Mieheni toi minulle haasteen. 

Kovan pähkinän purtavaksi.

Kuva napattu täältä.

Hän toi minulle kookospähkinän.

Huomenissa mietin miten sen saa rikottua.

Saati mitä siitä saa tehtyä.

♥

Edit 07/29/2011
 

Nyt on kookospähkinä kellistetty. Eikä siihen vaadittu kuin kaksi insinööriä, porakone, pyyhe, vasara, sementtilattia, terävä veitsi ja liki puolitoistatuntia aikaa.

Porakoneella porattiin pähkinään reikä, jotta neste saatiin valutettua ulos. Neste on aika *yuck* eli ei sitä parasta kookosvettä (paras kai saadaan vielä vihreistä kookospähkinöistä).

Seuraavaksi pähkinä kiedottiin pyyhkeeseen (ei kannata valita sitä keittiön parasta Marimekko-käsipyyhettä, kuten eräät teki). Pähkinä laitetaan kovalle (sementti-)lattialle ja sitä lyödään napakasti vasaralla kunnes kuori halkeaa. Palasia kannattaa naputella vasaralla pienemmiksi, helpottaa kaavintaa huomattavasti. Niin, ja sen pyyhkeen tarkoituksena on vain estää kookospähkinän palasten leviäminen ympäriinsä.

Seuraavaksi pähkinän hedelmäliha leikattiin ja kaavittiin terävällä veitsellä kuoresta. Ja tässä tunnin kestäneessä kaavinnassa sitä hermoja ja kärsivällisyyttä vasta koeteltiinkin!

Lopputulos oli reilu kulhollinen kookosta sellaisenaan nautittavaksi. Maku on mieto, miellyttäväkin. Vähän kuin kookoslastuja söisi. Kookos on tuhtia tavaraa korkean rasvapitoisuutensa takia, mutta korkean ravintoainepitoisuutensa takia kookos on kai miltei superruoka. Kookosliha säilyy jääkaapissa vajaan viikon, pakastimessa kuukaudesta kolmeen ja kuivattuna jopa vuoden.

Mutta mahtoi niillä ihmisillä olla aikoinaan nälkä kun kookospähkinöitä keksivät ryhtyä syömään! Helpommalla pääsee kun ostaa kaupasta vaikkapa ---

--- tällaisen. Samalla saa ne suklaan flavonoidit kaupan päälle.

Suuria amerikan-suomalaisia tunteita

Pahvitalon tunneilmasto on tällä hetkellä hyvin epävakaa.

Kuva täältä.

Pahnanpohjimmaisemme on saavuttanut uhmaiän (terrible two's täyttyy syyskuussa). Sana "ei" on opittu jo englanniksikin ja niinpä Leon suusta karkaa usein topakka "NO!". Asia jos toinenkin voi myös laukaista äkillisen itku-potku-raivarin. Kaikkea kun ei vielä osaa ja aamupalaakin pitäisi syödä. Välillä tuntuu että kamelin selän katkaisemiseen riittää myös pelkkä äidin näkeminen. Ihanaa!

Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuja mukaillen,

Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun lapsi irtautuu vähitellen vanhemmastaan, hän samalla omaksuu pienin askelin tämän psyykkisiä säätelytehtäviä, eli oppii rajoittamaan, rauhoittamaan ja kannustamaan itseään. Tämä on pohjana mm. omantunnon kehittymiselle.

Uhmaiässä lapsen sisällä kuohuu, sillä lapsi vasta opettelee tunteitaan. Lapsen on tärkeää saada ilmaista pettymystään ja tulla hyväksytyksi vaikeidenkin tunteiden keskellä, mutta silloinkaan toisia ihmisiä tai tavaroita ei saa vahingoittaa, se vanhemman tulee estää. Lapsi tarvitsee siis apua riittämättömyyden, kiukun, vihan, loukkaantumisen, alemmuuden ja häpeän tunteiden käsittelyyn. Suuria tunteita on vielä vaikea hallita.

Uhmaikä on siis tärkeä ikä, jo yksistään tunteiden kehittymisen kannalta. Mutta yhtälö suomalainen + tunteet = hyvin kinkkinen. Niin kinkkinen että suomalainen on usein miltei --- tunteeton.

Täällä USA:ssa arvostetaan iloisuutta ja positiivista asennetta. Suomalainen mörrimöykky tyrmää tämän usein turhana pinallisuutena, mutta mielestäni se ei ole sitä. Jokaisessa pilvessä kun on se hopeareuna, se vain pitää sieltä itse löytää. Usein jo pelkkä hymyileminen hymyilyttää --- arjen pienistä jutuista, kauniista sanoista ja huomaavaisuudesta tulee hyvä mieli.

Suomalaista tunneilmastoa leimaa pessimistisyys ja negatiivisuus, kuten Jyväskylän Yliopiston tunnetutkija ja tunnetaitokouluttaja Marja Kokkonen toteaa tuoreimmassa Expatrium -lehdessä. Vai mitä mieltä olette näistä vanhoista kansanviisauksista:

Itku pitkästä ilosta.
Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Ihania, eivätkö olekin? Ihanaa on myös sekin, että yli puolet suomalaisista tunnesanoista on negatiivisia. Artikkelia suoraan siteeratakseni, "Suomalaiset sananlaskut, lasten kasvatussanasto ja mielenterveystilastot kertovat omaa kieltään suomalaisesta tunneilmastosta."

Tunteet ovat tärkeitä. Artikkelin mukaan yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä on laittaa arki henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta tärkeysjärjestykseen. Ihmiset kun hakeutuvat miellyttäviä tunteita herättävien asioiden pariin. Tunteet myös suojelevat, ohjaavat huomaamaan uhkaavat vaarat.

Leolla on kuitenkin toivoa: "Ihmisen kokemiin tunteisiin vaikuttaa oman persoonallisuuden lisäksi myös ympäröivä kulttuuri."

Toivon siis että Leolla on oikein hedelmällinen amerikan-suomalainen uhmaikä. Toivon että hän oppii tuntemaan niitä suuriakin tunteita, ja aikaa myötä hän oppii myös hieman hillitsemään niitä --- sekä etsimään hopeareunoja kaikkein synkimmistäkin pilvistä. Elämä yleensä kun on oikeastaan aika nastaa, kun se oikein oivaltaa!

Ah, henkinen kotini taitaa sittenkin olla --- täällä.

Kirjoittaja on 35-vuotias piilohumanisti, joka on tänään nauttinut auringosta lasten kanssa rannalla ja ottanut sitten oikein kovat vauhdit leikkipuiston keinussa. Päästään siis sekaisin, hupakko. 

Strike the pose

Hiekkapaperilla saati raastinraudalla kulutetut farkut ovat kuulemma tänä kesänä to-del-la in. Koska Pahvitalossa surffataan juurikin siellä muodin aallonharjalla, en minäkään siis voinut välttyä sellaisia hankkimasta --- kun kerta halvalla sain.

Ei siis muuta kuin kympin ($10) pöksyt jalkaan ja mallaamaan. Kuvaajaksi sain houkuteltua köyhän naisen helmut newtonin (Niilo 4-vee, joka käski oikein ammattimaisin ottein mallia pyörimään ja kääntymään ja sanomaan "cheese").
--- Niin no, ei se mallikaan nyt ihan klumin heidi ollut...

Mutta kivat pilvisen päivän kesäpöksyt. 

--- Vai mitä luulette?

Farkut: Levi's boyfriend skinny

T-paita: Velvet

Paitis: Ralph Lauren

Bllerinat: Tory Burch

Yksinkertaista mutta toimivaa

1. Otetaan sopivasti kypsynyt, hieman pehmeä avokado. Kuoritaan, poistetaan kivi ja viipaloidaan.
2. Lisätään reilu loraus sitruunamehua, tujaus paprikajauhetta ja ripaus sekä suolaa että sokeria.
3. Hienonnetaan haarukalla koko komeus sileän sulavaksi tahnaksi.
4. Nautitaan näkkileivän päällä viipaloidun tomaatin kanssa.

Nam!

Suolaa, suolaa, enemmän suolaa!

Lapsiperheessä --- tai siis ainakin meillä sattuu ja tapahtuu.

Ollessani lyhyellä iltauinnilla mieheni oli kiinnittänyt etupihalla irtonaista katukiveä paikalleen. Niilo oli huomannut hetkensä koittaneen ja rynnännyt keittiöön syömään sokeria --- paitsi että käteen sattui kuitenkin suolapurkki. Kun isukki oli havahtunut jälkikasvun urpoiluun, poika oli mennyt jätekaappiin piiloon, suu täynnä suolaa, tietenkin.

Ja sitten tuli paha olo.
Ja kylpyhuoneessa tähtäys meni pieleen.
Ja sitten siivottiin.
Ja iskä oli kuin turkkilainen merimies.
Tuima ja äänekäs.

Kotiin tullessani Leo istui kuin enkeli sohvalla, kaukosäädin kädessä, selaillen kaikkia kolmeasataa kanavaamme.

Loppuillan Niilolla olikin sitten iso jano, jota koetimme parhaamme mukaan sammuttaa maidolla ja vedellä.

--- Että ei sitä aina kovin vanhaa suolaa tarvita.

Seksikäs Skellefteåsta

Uima-altaalla, tuolla modernin maailman kaivolla, kuulee jutun jos toisenkin.

Kuva täältä.

Kuulee kuinka naapurimme, ruotsalainen perusinsinööri napapiiriltä, muutti yhdeksän vuotta sitten USA:han ja meni naimisiin "amerikkalaisen naisensa" kanssa. Vaimo oli suuren lääkejätin tutkimusjohtaja, kovapalkkainen ammattilainen. Onnea kesti muutaman vuoden, sitten tuli ero. Eron jälkeen miehemme skellefteåsta haki ja sai kansalaisuuden. Nykyään 57-vuotias mies työskentelee yksityisyrittäjänä ja seurustelee Katyn kanssa, joka on sairaanhoitaja. Ruotsissa hänellä on kolme aikuista lasta. Ja sisko joka asuu Tukholmassa.

Parin kesän jälkeen tiedämme ex-vaimosta yhtä sun toista, veroprosentista lähtien.
Niin hartaasti häntä muistellaan.
Päivää paistatellessa uima-altaalla.
Aina ilman paitaa.

Samoin kuin muistellaan sitä Ruotsin mestaruustason uimari ex-tyttöystävää, joka on nyttemmin poliisi.

Mitä luulette, janottaako vanha suola?

Villiä elämää

Yht'äkkiä tänä aamuna, raikastavan ukkossateen jälkeen, takapihamme vallattiin.

Pihallemme ilmestyi isännän elkein noin 25 kappaletta villikalkkunoita.

Keskinäisiltä välienselvittelyiltäkään ei säästytty.

Ja sitten, yhtä äkkiä kuin ne saapuivat, ne olivat poissa ---

Muistivat kai kiitospäivän.

Om

Takapihan hotjoogasali on testattu ja hyväksi havaittu.

Että shanti vain teillekin!

PS: 

Kuvista paljastuu myös vahinko, vai pitäisikö sanoa työtapaturma. 35-vuotias goottipunkkari on miltei asunut viime kuukaudet pihalla, kiitos kesän ja jälkikasvun. 50+ -suojakertoimista huolimatta hän on --- ruskettunut. Hämmentävää. Olmi siis oikeasti tummenee auringonvalossa.

Heitä voltti!

Kun elohopea kipuaa lähelle +40 Celsiusastetta, on aika keskittyä olennaiseen.

Takapihan vesileikkien lisäksi on liottu liki 3 tuntia uima-altaalla.

Opeteltu ja opittu hyppäämään voltin kanssa veteen.

Kummatkin, sekä äiti että poika.

Onnellinen perhe

Tervetuloa jälleen Pahvitalon Perheen virtuaaliseen taidegalleriaan. 

Tällä kertaa perheemme toiseksi nuorin taiteilija antaa taidonnäytteensä muotokuvapiirtämisen saralta.

Yllä taiteentekijän näkemys omasta itsestään. Aika näköinen, etten sanoisi. Huomatkaa erityisesti vetävä askel, iloisen keltaiset posket ja surffitukka. Omakätisestä signeerauksesta äiti on erityisen ylpeä ♥

Tässä taasen on taiteentekijän näkemys ruskeasta isistä (vasemmalla) ja harmaasta äidistä (oikealla). Jos näköisyys ei heti aukea, piirustuksen ylälaitaan on toki myös kirjoitettu selventävästi "DAD" ja "MOM". Käsialan selvyys saattaa jättää toivomisen varaa --- paitsi ei omalle äidille ja apteekkareille. Mielenkiintoista sikäli että äiti on aika "mess" ja jalkojakin on siunaantunut varmuuden vuoksi viisi kappaletta. Ehtiipä niillä sitten paremmin juosta kerkeväkinttuisen jälkikasvun perässä.

Tässä taasen on kuvattu veljesparin dynamiikkaa. Niilon omakuva oikealla ja näkemys Leosta vasemmalla. Leo muistuttaa aika paljon maapähkinää. No, Leo on nykyään kyllä aika usein ihan pähkinöinä, kiitos orastavan uhmaiän.

Siinäpä ne --- näytteet.
Kiitoksia käynnistä ja toivottavasti viihdyitte.

Tervetuloa toistekin!

Istu isän polvelle

Istu isän polvelle /

Äiti sanoi älä istu /

Isä sanoi istu vaan!

  Rallattelin yllä olevaa lorua lapsena hyppiessäni veljeni kanssa kilpaa uimaan.

 Niilo ei juuri ehtinyt tänään rallattelemaan.

Niilo keskittyi omien sanojensa mukaan lentämään.

Ja komeastihan se poika lensikin!

Kuumaa kyytiä

Lämpimässä kelissä lenkkeilyyn on omat niksinsä.

Kuva täältä.

Jaksamisen kannalta tärkein niksi on itsensä viilentäminen ennen lenkkiä. Lähdin tänään lenkille miltei suoraan uima-altaalta, hiukset märkinä nutturalla. Uima-altaan puuttuessa voi toki käyttää kylmää suihkua tai vaikkapa vain kietaista kylmän pyyhkeen hartioille/kaulalle viilentämään ennen lähtöä.

Myös sisäinen viilentäminen auttaa asiaa. Jääveden sijaan kannattaa kokeilla jotain sokeripitoista sohjoa, esimerkiksi mehujäätä. Sokeri kun jokun lähteen mukaan (Shape, July 2011?) tekee jäästä kylmempää.

Sunnuntain kuumalla lenkillä jano alkoi vaivata jo parin kilometrin jälkeen, josta viisastuneena otin tämäniltaiselle lyhyelle lenkille mukaan pienen, käteen sopivan vesipullon. Vaikka matkan varrella ei kulunut kuin pari kolme kulausta, se auttoi kummasti jaksamaan. Ja kyllä, useimmiten vesi riittää.

Loppukädessä myös lämpimään ilmanalaan tottumisella on merkitystä. Tämän kesän totuttautumisella +30 varjossa alkaa tuntua jo viileältä, +25 vaatinee jo pitkähihaista. No, loppuviikosta ei tarvinne vilusta kärsiä, kostean kuuma +37 on nimittäin aika paljon.

--- Mut hei, minullahan on silloin hotjoogastudio takapihalla!

Mittavirhe

Päädyin illalla taas lenkkipolulle.
Haastoin itseni pari päivää sitten juoksemaan kovempaa eli tavoitteenani on vetää kuukauden sisään vähintään 5 lenkkiä, joilla kilometrinopeus 5:30 tai nopeampi. Ja koska olen huono häviämään --- varsinkin itselleni --- kovaa mentiin.

Lenkki sujui hyvin liki 30 asteen lämmpöstä ja nälästä huolimatta. Nopein kilometri loppualamäessä taittui  4'50" pintaan, hitainkin 5'20", kaikkinensa kilometrejä kertyi seitsemisen. Hyvin siis meni mutta menköön.

Ja nälkä korjaantui makoisasti miehen leipomalla pannukakulla.

Purettuani datan kellosta koneelle, pieni --- no myönnetään, keskikokoinen insinööri minussa alkoi hyppimään seinille. Lenkkileikkikaluni oli määrittänyt aloituspaikan väärin ja sitä kautta kellon laskema lenkki oli reilut 300 metriä todellista pidempi (verrattu GoogleMapsiin). Lenkin nopeimman kilometrin kello väitti taittuneen aikaan 2'50". Kyllähän taas, kuten veljeni sanoisi.

Mitä tästä siis opimme?
Turhakin tieto lisää keskikokoisen insinöörin tuskaa.
Varsinkin jos se on pielessä.

Pienet suuret sanat

Siivosin lipaston päälle kertyneitä papereita kun käteeni sattui Niilon esikouluopettajilta koulun päättymisen jälkeen saamamme kauniit kortit.

Korteissa opettajat kiittävät kuluneesta kouluvuodesta ja meiltä vanhemmilta saamastaan pienestä lahjasta. Rouva K. kertoi käsin kirjoitetussa kortissaan kuinka hän on nauttinut lasten opettamisesta. Rouva D. taas kirjoitti kuinka meillä kaikilla on mahtavia lapsia ja lapsillamme on mahtavat vanhemmat. Kortit ja niissä olevat kauniit sanat ilahduttavat vieläkin.

Jouluna annoimme tavan mukaan postimiehelle pienen joulutipin hyvin kuluneesta vuodesta. Seuraavana päivänä postilaatikkoomme tupsahti todella upea kiitoskortti, jossa Postman Bob kiitti muistamisesta. Ilahduin kovin vaikka olinkin hämmästyksestä puulla päähän lyöty.

Kiitos --- 

ja anteeksi ovat ehkä ne tärkeimmät sanat.

Samoin kuin rakkaus.

Kauniit sanat ja ajatukset eivät maksa mitään. 

Mutta ne tekevät niin paljon.

Varsinkin silloin kun niitä vähiten odottaa.

Ne tekevät tästäkin pilvisestä päivästä aurinkoisen.

Milloin sinä olet viimeksi kiittänyt?

Minä teen sen nyt

---

Eppur si muove!

Se pyörii sittenkin!
Lenkkileikkikaluni toimii! 

Takana on nyt pari onnistunutta testijuoksua, joissa GPS:ssäkin on pysynyt mukana, toisin kuin ensimmäisellä kerralla. 

Money well spent --- tai siis ainakin spent ;)

 

Jos nyt jostain haluaa purnata niin --- täällä on hiukan liian kuuma juosta. 

Vaikka pyrähdin lenkille vasta illansuussa, 

+31 Celsiusastetta pehmitti askeleen aika nopeasti. 

Mutta muuten keli on mitä mainioin uima-altaalla notkumiseen, 

samoin kuin huolettomaan rantaelämään :)

Ihana kesä!


PS: Puolivakavissani harkitsemani Bostonin puolimaratoni meni minulta (freudilaisittain?) ohitse. Siinä vaiheessa kun muistin ilmoittautumisen, se oli jo suljettu. En epäile hetkeäkään ettenkö pystyisi elämään tämän pettymyksen kanssa ;)

Plimoth Plantation

Viime sunnuntaina, matkalla Cape Codiin, kävimme aikamatkalla vuodessa 1627.

Plimoth Plantation on ulkoilmamuseo, jossa voi tutustua Englannista uudelle mantereelle purjehtineiden toiviomatkalaisten ja Wampanoag-intiaanien eloon 1600-luvulla. Paikka on ihana, elävä museo, jossa voi tutustua aikakauden eläimiin ja jutustella sekä intiaanien että engelsmannien kanssa maailman menosta 1600-luvulla. Plymouthin keskustassa voi myös ihmetellä Mayflower II:sta, 1:1 kopiota laivasta jolla toiviomatkalaiset purjehtivat Atlantin yli paremman elämän perässä. Kesäkautena Plimoth Plantationissa voi myös nautiskella Shakespearen näytelmistä.

Mayflower II

Wampanoag-intiaanit opettivat tulokkaille mm. maanviljelyn saloja.

1600-luvun kylänraittia, alla asukkaita.

Lapset rakastivat taloihin tutustumista ja kylänraitilla juoksentelua.

Leo yritti saada vapaana juoksentelevia kanoja kiinni.

Karjaa laitumella.

Kylää puolustamaan oli rakennettu tykkitorni, josta katsottuna maisemat eivät olleet lainkaan hassummat.

Muistakaa siis Plimoth Plantation ---

ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka, josta tykkäävät niin lapset kuin aikuiset.

Ja toki Cape Codiinkin kannattaa tutustua.
Corporation Beach Dennisissä oli upea.
Nousuveden aikaan kannattaa tosin varoa rapuja,
minkä rakas puolisoni totesi ihan omin jaloin ;)

Unieni miehet

Toteutin Washington DC:ssä pitkäaikaisen haaveeni ja hankin Intiaanimuseon kaupasta pojille ja itselleni Navajo-reservaatissa käsintehdyt unisiepparit. 

Intiaanien vanhan uskomuksen mukaan unet tulevat meille ulkopuolelta. Unisiepparin tarkoituksena on toimia ikään kuin hämähäkinseittinä, joka pyydystää meille hyviä unia helpottamaan päivittäistä eloamme. Pahat unet unisieppari taasen suodattaa verkon keskellä olevasta reiästä auringonsäteiden poltettavaksi.

Kotiuduttuamme ripustin unisiepparit poikien ja oman makuuhuoneemme ikkunaan unia pyydystämään. Poikien unista en tiedä, mutta omani ovat olleet --- mielenkiintoisia.

Ensimmäisenä yönä näin unta edesmenneestä enostani, 

sukumme rakastetusta johtajasta.

Enoni kertoi unessa huonon vitsin.

Ja ei, vitsi ei liittynyt paineilmaan, hitsipilliin eikä vatupassiin.

Kuva: mtv3.fi

Toisena yönä näin unta edesmenneestä Pertti "Spede" Pasasesta.

Spede nauratti unessani nuoria kauniita naisia, kuinkas muuten.

Enkä nyt puhu itsestäni.

Kuva: guardian.co.uk

Viime yönä näin unta Barack Obamasta.

Obama vaikutti oikein sympaattiselta herrasmieheltä, 

vaikka tuntuikin olevan kovin huolissaan maailman menosta.

Hmm ---

Jännityksellä jään odottamaan kenet tapaan unissani tulevana yönä.

Päivi on terve kun se leikkii?

Viikko-pari sitten hehkuttelin uutta leluani, Niken ja TomTomin yhteistyön hedelmänä syntynyttä GPS:llä varustettua juoksukelloa. Muiden kiireiden takia omilla rahoilla hankkimani (tätä blogia ei kumma kyllä sponsoroida) ja kuriirin kotiin kiikuttama lelu ehti levätä laatikossaan reilun viikon ennen kuin ehdin koejuoksulle. Ja se koejuoksu tapahtui tänään.

Kello on suht' kompakti, ei siis mikään rannepaino mutta ei maailman siroinkaan. Kellon mukana samassa paketissa tuli Niken yhdessä Applen kanssa kehittämä kenkäanturi, joka mittaa matkan mikäli GPS signaalia ei löydy. Syketiedon saamiseksi hankin myös Nike-yhteensopivan Polar-sykevyön. Odotin siis lenkiltä niin paikkadataa kuin syketietouttakin, lisäksi ohjelmoin kellon antamaan lennosta vauhtidataa/km. Odotukset olivat siis korkealla, hieman kuin lapsella jouluaattona.

Kello ei löytänyt heti satelliitteja lenkin alussa, joten lähdin liikkeelle quickstartilla, eli pelkän kenkäanturin (ja syketiedon) varassa. Kello toimi lenkin aikana moitteettomasti ja vauhtidata oli kiva kirilisä matkaan. Kotiin palattuani kytkin kellon läppäriin ja purin tiedot Niken sivuille. Aikani dataa ihailtuani havaitsin jotta --- kello ei ollut löytänyt satelliitteja koko 10 kilsan lenkin aikana.

Voi pahkeinen! Ja pari väkevämpää voimasanaa. 
Tässä vaiheessa puuhailujani sohvalta käsin ihmettelevä mieheni röhähti nauramaan.

No, graafi oli sentään kiva. Tai jotain.

Pitänee siis käydä huomenna tai ylihuomenna kokeilemassa uudestaan josko niitä satelliitteja näkyisi. Että josko se nauru siitä... laantuisi.

Kirjoittaja on 35-vuotias pahan luokan tekstiiliurheilija, jonka lenkki menee pilalle jos shortsien ja paidan värit riitelevät keskenään, lenkkikengistä puhumattakaan. Tänään lenkki sujui, asu oli sävy sävyyn, lämpöä oli illansuussa sen +25, taivaalla satelliittien sijaan pilvenhattaroita ja tienposkessa tulikärpäsiä.

Meltdown top 10

Äääääääääääääääääääääääääääääääääääääää!

10. Äiti ei anna vaihtaa uutta vaatekertaa päälle päiväunien jälkeen. (N)
9. Hampaiden peseminen. (L)
8. Suihkuun joutuminen ammeessa kylpemisen sijaan. (N)
7. Ruoka ei pysy lusikassa. (L)
6. Äiti käskee / ei käske laittamaan sukkia. (N)
5. Unilelu on pesukoneessa / kuivausrummussa. (L)
4. Kello on 21:15 ja äiti käskee nukkumaan. (N)
3. Ruoka on liian kuumaa. (L)
2. Elämä yleensä. (L)
1. Äiti sanoo ei. (L)

Bubbling under:
Herra Apina meni hukkaan. Siis niin kuin for good, putosi DC:n turuille ja toreille :(
Leo ei vain ole huomannut sitä vielä.
Äiti ja isä hyppivät jo seinille varmuuden varalta.

Tämän listan laati ankea 35-vuotias kahden lapsen äiti, joka osaa luonnostaan tuottaa pettymyksen tunteita kieltämällä ja rajoittamalla pikkupoikamaista toimintaa. WC-pytyssä ei pestä käsiä eikä mikroaaltouuniin parkkeerata pikkuautoja, jyrisee hän!

Kävelyllä Amerikan etupihalla

Washington DC, Amerikan Yhdysvaltojen pääkaupunki, 

on ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka.

National Mall on kuin Amerikan etupiha maailmanluokan monumentteineen.

Ja kaikki ne museot! Ja ilmaisiakin ne ovat!

Ja kävellen pääsee kaikkialle!

Tänne(kin) me päätimme Tonin kanssa tulla uudestaan.

J. Edgar Hooverin rakennus, tuttavallisemmin FBI:n pääkonttori.

 Niilo ja --- Star Spangled Banner.

 Capitol Building @ Capitol Hill. 

Taustalla olevassa rakennuksessa kokoontuu siis USA:n senaatti.

 Leolla oli pelottavan vetävä askel kohti senaattia, 

vaikkakin sitten takaoven kautta. 

Lieneekö tämä siis enne?

 National Museum of the American Indians oli vaikuttava paikka.

 Ja jos mahdollista, vieressä sijaitseva National Air and Space Museum oli vielä vaikuttavampi.

 

Museossa oli niin paljon näntävää ja koettavaa että 

vähemmästäkin menee pää pyörälle.

  Toki myös Pentagon piti käydä näkemässä, vaikkakin vain ulkoa käsin. 

Rakennuksen kuvaaminen oli ehdottomasti kielletty. 

Kuva on siis vieressä sijaitsevalta Pentagonin 911 -iskujen muistomerkiltä.

Arlingtonin sotilashautausmaa oli pysäyttävä paikka. 

Taisinpa tirauttaa kyyneleen-pari presidentti Kennedyn hautamuistomerkillä ---

ja en Johnin vaan kahden hänen pienen lapsensa takia,

toinen oli kuollut vain muutaman päivän ikäisenä, 

toinen oli syntynyt kuolleena. 

Surullista.

 Myös Korean sodan muistomerkki, 

samoin kuin Vietnamin sodan muistomerkki, 

pakottavat hiljenemään.

 Ja yht'äkkiä puskasta pilkotti itse Albert Eistein, istuksimassa Tiedeakatemian pihalla. 

Seuraavaksi vastaan pyyhälsi pari hieman tavallisuudesta poikkeavaa polkupyörää.

Barackilla oli kotonaan grillibileet. 

Valitettavasti meitä ei vain oltu kutsuttu.

Ja sitten muutamat T-I-S-S-I-T.
Kultaiset ovat Italian kansan lahja USA:n kansalle.
Värikkäät ja tanssivat sellaiset löytyivät naistaiteeseen keskittyneen museon edustalta.
Niin, ja meidän hotellin lähellä oli myös Hooters.

Washingtonin vierailumme huipentui 4. heinäkuuta keskelle National Mallia.

Takanamme juhlavalaistu Capitol...

Edessämme Washington Monument ja huikaisevat ilotulitukset itsenäisyyspäivän kunniaksi.