Piparkakkumies

Mainitsinko jo, että joulu, sekin vielä, on tulossa?

Olen harkinnut tuollaisen piparkakkumiehen leipomista turvakseni jouluisille ruokaostoksille. 

Ihan tunnel(m)issa

Viime aikoina olen virtuaalimaailman päivittelyn sijaan joutunut päivittelemään ihan reaalimaailmassa. Oh boy sentään!

Työn, lumitöiden ja perheen yhdistäminen käy ihan työstä. Kolaamisen lisäksi parisuhde pysyy mukavan tuoreena sillä, että mies ja vaimo käyvät vuoron perään yksin pikkujouluisssa ja ulkomailla. Siis työasioilla. Perheen keskinäinen saldo sitten marraskuun alun on Turkki, Kanada, Tanska ja Turkki. Kai sen Ilmajoenkin voi miltei ulkomaiksi laskea. Ja Porin, Loimaasta, Savosta ja Tampereesta puhumattakaan.

Lenkkikautta on vielä 24 km jäljellä, mutta jooga siirtyi jo joulutauolle. Kuun vaihteessa käväisin viikon intensiivisellä aamuastangakurssilla. Treenit alkoivat klo 6:15, jonka jälkeen ehtikin sopivasti töihin miltei kahdeksaksi. Kurssin yllättävä sivuvaikutus ei-niin-yllättävän loppuviikkoisen kuolemanväsymyksen lisäksi oli se, että sillä viikolla minua ei juuri v... hatuttanut mikään. Se oli pelottavaa. Onneksi tilanne on sittemmin palautunut normaaliksi. Sunnuntaina tuiskussa ja semiumpihangessa heitetty kympin lenkki tosin harmitti olosuhteisiin nähden yllättävän vähän. Ehkä edellisen illan kreisi(?)bailaus, yöllä kotiutuessa nautitut irtsarit ja pitsanjämät (massakausi here I come) vaativat ko. inkvisitiohenkistä katumusharjoitusta.

"Mä haluan sit t-r-a-k-t-o-r-i-n, niinku Valtran tai Massikan."

Joulu, sekin vielä, on tulossa. Pukkiin on törmätty jo kahdesti. Tonttuja löytyy valitettavasti etsimättäkin, vuodet läpeensä.

Kunnianhimoisiin joulusuunnitelmiini kuuluvat anopin luona syöminen, kotona nukkuminen ja ehkä varovainen laduilla hiihto. Soittaa voisi myös, puhelimella  --- äidille, sukulaisille, ystäville ja tuttaville --- kaikille teille, joille en ole soittanut takaisin. Kun aina kello on kymmenen tai puoli yksitoista. Ja ei vain kehtaa.

Insinöörin viralliset talvikengät

Tämän talven virallisiksi blogikengiksi ja Uggsien manttelinperijöiksi ovat nähtävästi nousseet Sorelin jalkineet. Minulla ei ole niistä mitään sanottavaa. Kuten ei ollut aikoinaan niistä Uggseistakaan.

Jos joku nyt kuitenkin sattuisi listaamaan maailman parhaita talvikenkiä, minulla on asiaan kaupallisesti sitoutumaton ja objektiivinen, omakohtaiseen kokemukseen perustuva mielipide: Minä suosittelisin ennemmin Fryen Engineer 12R Shearlingeja.

Kuva napattu Zapposin sivuilta.

Öljytystä paksusta nahasta käsintehdyt, lampaankarvalla verhotut bootsit öljynkestävällä, tukevalla pohjalla. Ulkonäkö sopivan ronski ja rock'n roll, jotta näillä kelpaa lampsia ihan oikeallekin työmaalle. Made in USA, purchased from Stockmann. Ja poikien mummo eli oma äitinikin tykkää näistä.

Bootsit sopivat niin pillifarkkujen kuin verkkarien seuraksi. Mutta meillä Vantaallahan se ei ole niin tarkkaa. --- Tai ehkä vain meillä. Ainahan voi hautautua untuvatakkiin. Ja vetää pipon silmille.

Uutisia

Sitten viime kirjoittaman, olen

- piikannut sementtilattiaa ja poiminut karpaloita Etelä-Savossa.

- juossut 61,17 km.

- tehnyt sitä kuuluisaa avokadopastaa ja ihmetellyt mistä hypetys johtuu

- tehnyt paluun järjestökentälle 15 vuoden tauon jälkeen ja joutunut / päässyt / ryhtynyt vanhempainyhdistyksen pj:ksi.
- joogannut, kerran.

- käynyt parissa testissä.

- käsitellyt stressiä mm. siivoamalla.

- valinnut kahdesta tarjotusta duunista sen mieluisimman.

- liikkunut julkisella paikalla yhden apinan ja yhden astronautin kanssa.

Maanantaina menen siis oikeisiin töihin. Juurikin sinne.

PS: Sattuisiko kukaan tietämään hyvää joulupukkia, sellaista suomen- ja englannikielen taitoista? Hänelle olisi keikka tiedossa 12. joulukuuta 8:30 alkaen...

Hillary ja Bill

Lapsukaiset lähtivät eilen isukin kanssa mummolaan.
Itse seuraan perässä vasta huomenna.

Juhlistin äkillistä kahden päivän sinkkuutta ainoalla oikealla tavalla. Siivosin talon lattiasta kattoon. Sitten kävin joogassa. Tänään kävin kampaajalla ja kohta loikkaan bussiin ja isolle kylälle, ystävättären kanssa dinnerille. Huomenna olisi sitten grande finale, eli työhaastattelun toinen kierros.
--- Kyllä, juuri sen.
Aika jännää.

Jos nyt jotain voisi vielä toivoa niin ---
Olisi kiva jos tämä duha hieman hellittäisi. En jaksaisi katsella enää toista yötä unia Clintoneiden voimakaksikosta.

Mitäköhän se muuten tarkoittaa, että pressat tulee mun uniin...?

Väsynyt mutta hattuuntunut

Joo, juoksin tänään kilpaa.
Puolimaratonin Vantaalla.

Sijoitus naisten yleisessä 53.
Nettoaika 1:49:26.
Bruttoaika 1:48:51.

Uusi ennätys siis napsahti.

Mutta --- vaikka tulos oli tavoitteen mukainen, olisihan sitä voinut paremminkin pinkoa. Ensimmäiset 15-16 km sujuivat ihan vauhdikkaasti, vaikka rullaava rentous oli matkanteosta hyvin kaukana. Mutta ne viimeiset viisi kilometriä... Muhkea reisi-pakaraosasto ei antanut parastaan ja selät lakkasivat tulemasta vastaan. Ne juoksivat ohi. Prkl!

Maaliin kuitenkin päästiin.
Ja pullakaffelle.
Ja saunaan.
Ja 75 minuutiksi joogaamaan.

Seli-selinä lopun hyytymiselle voisin käyttää sitä, että tulin edellisenä iltana kipeäksi (kurkku karhea ja nokka vuotaa). Ja sitten oli vielä "ne"kin.

No, kuka käski käydä poimimassa kylmässä paljain käsin sieniä, neljästi?
--- Ja lukea huonosti kalenteria?

Tuntematon lähimmäinen

Astuin tänään tukevasti oman mukavuusalueeeni ulkopuolelle.
En ehkä tehnyt mitään suurta, mutta olin läsnä.
Siitä tuli hyvä mieli.

---
Tällä viikolla vietetään vanhustenviikkoa. Viikon teemana on "yhdessä vahvempia" viitaten EU:n aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuoteen. Minä kannoin korteni kekoon tässä solidaarisuustaistossa. Heitettyäni lapset aamulla päiväkotiin, suuntasin Itä-Vantaalle erääseen vanhusten palvelukeskukseen. Tehtävänä oli ulkoiluttaa asiakkaita yhdessä muiden vapaaehtoisten kanssa.

Osa palvelukeskuksen vanhuksista oli fyysisesti hyväkuntoisia ja henkisestikin virkeässä tikissä, mutta esim. muistihäiriöiden tai heikentyneiden aistitoimintojen takia he asuvat yhteisössä omissa asunnoissaan tuetusti. He tarvitsevat myös ulkoiluun tukea, koska muuten he saattavat helposti vaikkapa eksyä.

Varsinaisessa vanhainkodissa asui lisäksi nelisenkymmentä enemmän tai vähemmän vuode-/ rullatuolipotilasta. Vanhoja setiä ja tätejä, jotka eivät käytännössä pääse ikinä ulos ilman omaisten ja vapaaehtoisten apua, henkilökunnalla kun ei ole siihen aikaa eikä resursseja.

---
Tapaamani vanhus oli minulle vieras, jo yli 90-vuotias täti. Mukava ja puhelias. Ehkä hieman yksinäinen ja ei enää ihan täällä eikä tässä hetkessä. Puimme hänet ulos yhdessä hoitajien kanssa ja lähdimme vapaaehtoisparini kanssa kolmestaan pyörätuolilenkille kirpeään syysilmaan. Hoidimme lehmiä, kaipasimme kuollutta koiraa, edesmennyttä ukkoa. Reippaan lenkin jälkeen toimme hänen sisälle, riisuimme ulkovatteet ja hyvästelimme. Ehkä ensi kerralla syömme sitä kakkua sukutilan isossa salissa. Ehkä. Ensi kerralla.

---
Vanhustyö kaipaa myös meitä nuoria vapaaehtoisiksi.
Annetaan omaa aikaamme.
Ollaan lähimmäisiä.

Omena

Omena on lempihedelmäni.

Siksi meillä on aina omenoita kulhossa vapaasti saatavilla.

Golden deliciousseja tai royal galoja.

Pihallamme kasvaa myös pari omaakin omenapuuta.

Ja kotona, poikien mummolassa, siellä on oikea omenapuutarha.

Leon kanssa omena ei ole kauas puusta pudonnut.

Leo rakastaa omenoita.

Hän ottaa kuhosta omenan ja nakertaa sitä leikkien lomassa.

Sitten koittaa uusi leikki ja omena.

Ja taas. 

Ja taas.

Parhaana päivänä keräsimme Leon jäljiltä kuusi (6) puoliksi syötyä omenaa. 

Ehkä hän on kuullut, että omena päivässä pitää lääkärin loitolla. 

Niilo on taas enemmän kiwi- ja päärynämiehiä.

Tänään tavoitin hänet kuorimassa päärynää --- juustohöylällä.

Vapaan agentin tunnustuksia

Olen menossa huomenna haastatteluun.
Työhaastatteluun.

Tarkoituksenani on vakuuttaa vastapuoli paitsi ammatillisesta pätevyydestäni, myös luonteeni lujuudesta. Olenhan omien sanojeni mukaan "nopea oppimaan, otteissani reipas ja täsmällinen, peloton työmyyrä." Olen jopa niin täsmällinen, että lähetin hakemukseni mukana ansioluettelon, jossa opiskeluaikojen työkokemus oli päivätty hieman pieleen. Vain 10 vuotta todellista myöhäisempään ajankohtaan.

No, koska "olen myös toimissani tavoitteellinen ja positiivisessa hengessä eteenpäin menevä, lojaali mutta myös ehdottoman asiakaskeskeinen," pidin haastattelukutsua niin epätodennäköisenä, että unohdin tallentaa koko hakemuksen omiin arkistoihini. Nyt en siis muista/tiedä mitä oikein haetaan.

Näistä lähtökohdista pidän siis työnsaantimahdollisuuksia aika olemattomina, mutta koska minut nyt kutsuttiin näytille, niin supliikilla mennään. Tärpeiksi ajattelin seuraavan viiden minuutin ajan keksiä tiukkoja kysymyksiä vastapuolelle (siis mitä te niinku oikein teette? onks teitä paljon?). Työhaastattelun tyyppikysymykset (miksi juuri sinä olisit oikea tyyppi tähän hommaan? mitkä ovat heikkoutesi? missä näet itsesi 5 vuoden päästä? jne.) ovat luonnollisestikin kirkkaana mielessä (en muista. oikeasti olen perfektionisti, mutta koska sellaiset ovat äärimmäisen rasittavia ihmisiä, olen korjannut tilanteen ryhtymällä huolimattomaksi. en tiedä. jne.).

Hyvä tästä vielä tulee.

Kävin myös viime viikolla haastattelussa.
Työ-sellaisessa.

Kaikki meni mainiosti, paitsi että haastattelijani (börje-från-svärje ja yksi paikallinen alkuasukas) jännittivät tilannetta paljon enemmän kuin minä. Ehkä se oli se englannin kieli, joka sai kädet hikoamaan. Tai mistäs minä sen tiedän. Ties vaikka vain jännittivät kauniille naiselle puhumista.
*huutonaurua*

Jos mielenkiintoisista haastattelukokemuksista puhutaan, niin onhan tässä niitä nähty ja koettu, muutama.

Kuten se ruotsalaisen tirehtöörin haastattelu, jossa jokainen vastaukseni pisteytettiin ja merkittiin ylös exceliin. Ihan avoimesti siinä pöydän toisella puolella. Palautteen mukaan tein tyyppiin erittäin hyvän vaikutuksen.
Jep, jag vet hur ska man imponera också på svenska, även på engelska. 
Sitten lukion ei ole tullutkaan ruotsia kirjoitettua. Että ursäkta vaan.

Tai se haastattelu, jossa etelä-savolaiset juureni aiheuttivat silmien pyörittelyä. Sitä ensi viikkoa, milloin asiaan palataan, ei vain ole tullut. Vaikka kesäkuun lopusta olen sitä odotellut. Tarkoittaakohan tämä nyt sitä, että ne ei olekaan kiinnostuneita...? Vaikka minä sentään olen hiihtänyt Virpi Kuitusen kanssa kilpaakin!

Mikään ei ole vielä kuitenkaan voittanut kokemuksiani sieltä pöydän toiselta puolelta, työhaastattelijana. Voinkin siis vinkkinä kaikille teille kanssatyönhakijoille kertoa, että työhaastatteluun ei kannata tulla kännissä. Myöskään haastattelijan tisseistä puhuminen ei paranna työnsaantimahdollisuuksia, vaikka niitä kuinka kehuisikin.

Nuo kun itsekin muistaisi.

Noni.

Nyt minä sitten törsäsin.

Ostin itselleni juoksulenkin 14. päiväksi.

Sen verran säästin kuitenkin, että otin vain puolikkaan.

Säästyneellä vitosella voinkin sitten vaikka hankkia bussilipun paikalle, ihan mennen tullen.

Jii-haa!

Jos tässä jotain taivoiteaikaa heittäisi, niin ---

alle 1:50 yllättäisi kyllä itsenikin.

Yli 1:53 olisi taas pettymys.

Syssy

Vein Niilon tänään puoleksi kuudeksi joogatunnille*.

Sitten suuntasin suih-suih tuulitakki kahisten lenkille.

Edessä vajaa tunti laatuaikaa oman itsen kera Vantaanjoen varrella.

Keli ehkä hieman --- syksyinen.

+8, tuulta ja vesisadetta.

Puolentoista kilometrin jälkeen sormet olivat jäässä.

Seitsemän kilometrin jälkeen alkoi jalkojen kangistuminen.

Lopussa trikoot vaahtosivat.

Ensi kerralla valitsen siis sen lisähuuhtelun, pesukoneesta.

Silti, 

9,6 km / 51:52,

ei toi nyt niin huonosti mennyt.

Kuuman suihkun ja parin pitsaviipaleen jälkeen,

elämä on oikeastaan aika täydellistä,

villasukat jalassa.

Ja taitaapa takassakin olla tuli :)

Mieskin on palannut kotiin.

Siis ihan vain kaukomailta, työmatkalta.

Mutta en minä silti tätä Suomen syksyä rakasta.

* Olen muuten aavistuksen verran kateellinen, pojalla on ehta intialainen joogaope. MIXEIMULLAOLE?!?!?

Tämänkertainen humppa (yllä) keventää kivasti juoksuaskelta.

Ja onhan tää Vantaa aika city ;) 

Video on kyllä aika karsea.

Totuuden kuulee lapsen suusta?

Söimme yhdessä illallista, pojat ja minä. Hetken harkitsin näyttäväni todellisen luonteeni ja syventyväni ylentävän keskustelun sijaan tuoreeseen MeNaisiin ja Maria Jungerin aviokriisiin. Valitsin kuitenkin sen, keskustelun.

Aloitimme maantieteellä.

Leo näytti missä on Japanin lippu. Etelä-Afrikkakin löydettiin. Algeria, USA, Kanada ja Suomi löytyivät nekin ilman arpomista.

Seuraavaksi siirryimme kansainväliseen politiikkaan.

- Minä tykkään tosta (Obama), tosta (Bush Sr,) tosta (Roosevelt) ja tosta (Nixon). Ja tosta (Reagan).
Niilon näkemys oli varma. Clinton ei kelvannut, koska oli harmaantunut. Bush Jr. ei sytyttänyt muuten vain. Se että Bush Jr. on Bush Sr.:n poika herätti totta kai lisäkysymyksiä. Mietimme kuka on Lyndon B. Jonhsonin isä.

Tämän alkulämmittelyn jälkeen päästiinkin itse asiaan: rasismiin.

- Tiedätkö äiti miksi minä pidän päiväkodissa eniten Mrs. P:stä?
- No kerro?
- Koska Mrs. P on vaalea. Minä en pidä Mrs. N:stä enkä Mrs. J:stä, koska he ovat ruskeita. Minä en pidä ruskeasta.
- ...

Niin, asiaa tuntemattomille selvennykseksi että Niilon ryhmässä on kolme opettajaa: suomalainen, intialainen ja filippiiniläinen.

- Niilo, eikös Mrs. N ole kiva kun hän pitää joogatunteja?
- Joo, minä tykkään joogasta ja jumpasta!
- Ja Mrs. J on kiva kun hän on niin aurinkoinen ja hymyilee koko ajan?
- Joo, mutta minä pidän eniten vaaleista, sellaisista kuin Leo, sinä ja isi.
- Öh...

Uusi yritys:
- Ketkäs ovat sinun parhaita kavereitasi päiväkodissa?
- A, E ja D.
- Minkäs värisiä he ovat?
- A on vähän ruskea, E on vaalea ja D on vaalea. Kaksi vaaleaa ja ruskea.
- Niin, huomaathan, ruskeatkin ovat kivoja. Ja jotkut vaaleat voi olla tosi inhoja. Ulkonäkö, ihon-, hiusten- tai silmienväri ei määrittele ihmistä. Ihmiset ovat erilaisia ja erilaiset ihmiset voivat olla joko kivoja tai mälsiä, ulkonäöstä riippumatta.
- Joo. Öööö...
- Ja sinähän tykkäsit, että Barack-setä (Obama) tuossa on kiva.
- Joo.
- Tykkäätkö sinä Jonh-sedästä (Kennedy).
- Joo, kuka sen isä on?

Jess! Selvillä vesillä.

Ensi kerralla luen kyllä sitä lehteä.
Tai kehoitan olemaan hiljaa ja syömään.

Kuvat: http://www.painlesslearning.com. 
Lippujen ja pressojen lisäksi ruokapöytäämme koristaa mm. maailmankartta ja Linnunrata. 

Höyheniä

Elokuun puolessa välissä minä luovutin.

Kierreltyäni kaupan jos toisenkin. 

Kuuneltuani ei-oota ja myyjien napinoita maahantuojan nihkeästä asenteesta.

Niken sijaan minä kannoin kotiin Adidakset. 

Adizero Feather 2 -juoksukengät.

183,5 km jälkeen voin sanoa, että tein hyvät kaupat.

Pohjat keräävät jonkin verran kiviä, mutta muuten kengät rullaavat moitteettomasti.

Jos oikein rehellisiä ollaan, niin jopa paremmin kuin Niken Freet.

Kengät on nyt hyvin sisäänajettu ja muutenkin olisi kisojen aika.

Kaisaniemen puolikas meni pari viikkoa sitten - oli jotain.

Espoon rantapuolikas viime viikolla - satoi.

Pääkaupunkijuoksu olisi tulevana sunnuntaina - olka on päreinä ja mies matkoilla. 

Ehkä sitten Vantaan maratonilla, voisi puolikkaan pistää.

Onko muita tulijoita?

Sijoiltaan

Sanovat että urheilija ei tervettä päivää näe.
Ovat oikeassa.

Kävin eilen uimahallilla. Tarkoituksena oli urheilla nk. vakiosetti: reilu tunti hikoilua kuntosalilla, sen päälle tonni uintia ja kipakat löylyt. Homma ei vain mennyt aivan putkeen.

Olkapää muljahti sijoiltaan.
--- Selkäpenkistä noustessa.

Treeni vaihtui siis liikunnanohjaajan (toim.huom. ei mainittavan komea) kanssa sylikkäin istumiseen ja ambulanssimiesten (toim. huom. toinen nainen, toinen ei komea) odotteluun. Lopulta käsi saatiin paikoilleen ja minä pääsin kotiin. Lääkkeeeksi suositeltiin kylmää ja buranaa ja olkapäätreeniä.

Tjaah, olin kyllä salilla tekemässä sitä yläkroppaa...

Ymmärränhän minä, että vanhemmiten naisilla paikat löystyy, mutta tämä alkaa jo olla naurettavaa. Leoa odotellessa sain samaisen olkapään sijoiltaan laittaessani t-paitaa päälle. Sittemmin sama on tapahtunut mm. uikkareita riisuessa. Tai moottoritiellä lasten leluja takajalkatilasta kurkottaessa. Apukuskin paikalta.

Vastineeksi joogassa lootusasento ei enää onnistu. Mutta siihen lienee tänä vuonna kertynyt jo yli 1300 syytä.

Hengissä

Ehkä Mona Lisakin oli vain käynyt hammaslääkärissä ennen taulun maalaamista?

Jep. Minä täällä taas hei!

Olen tässä viimeisen kuukauden elänyt.

Miltei verkotta.

Olen puuhastellut.

Siellä oikeassa elämässä.

Ulkona.

Kesässä.

Olen ollut mummolassa.

Mökkeillyt. 

Marjastanut. Sienstänyt.

Pakastanut. Rakastanut. 

Keittänyt hilloja. Paistanut lettuja. 

Syönyt jäätelöä. Ja kolme mansikkakakkua.

Grillannut. Myös makkaraa.

Saunonut. Uinut.

Nauttinut.

Läheisistä. Rakkaista.

Tällä viikolla mies palasi töihin.

Lasten kanssa taas harjoitellaan päiväkotielämää.

--- Ja tästä päivästä eteenpäin minä harjoittelen elämää 

yhtä viisaudenhammasta vähäisempänä.

Jännä juttu muuten

 miten jäätelöä ei tee yhtään mieli 

kun sitä saisi kerrankin 

lääkärin määräyksestä 

syödä.

Elämä, anyone?

Viime viikonvaihteessa vietin vuosijuhlia. Juoksin neitsytlenkkini Nike+ SportWatch GPS:ssäni kanssa 8.7.2011. Alkuhankaluuksien (siis kuka niitä käyttöohjeita lukee?) jälkeen välillemme on muodostunut vahva ja toimiva side, jota on vaalittu ahkerasti ja huolella.

Saldo on soma.

1600 km.
1000 mailia.

Juoksua. 
Vuodessa.

Helsingistä Utsjoelle.
Ja Utsjoelta takaisin Sodankylään.

Eikä tässä vielä kaikki.
Näistä 1600 kilometristä noin 700 on juostu juoksumatolla.

Että haloo.
Ei oo valoo.

SWOT-tyyppisenä yhteenvetona tästä kaikesta ---
Selviä vahvuuksia ovat, että kilometrimäärästä huolimatta paikat ovat säilyneet enimmäkseen ehjinä. Hommassa on kai sittenkin ollut siis jotain järkeä (?) mukana. Myös mamman mielenterveyden kannalta lenkkeily on ollut tosi jees. Olen kesän myötä siirtynyt johdonmukaisesti aamulenkkeihin ja päivä saa kympin lenkistä hyvän alun. Oikeasti. Endorfiinit siis toimii.


Heikkoutena, uhkana ja myös orastavana mahdollisuutena on päättömän juoksentelun käyttö painonhallintamenetelmänä. Jouduin pari viikonloppua takaperin myöntämään itselleni, että 31 km viikossa ei ehkä tällä piimä+ruisleipä -määrällä sittenkään riitä kompensoimaan sitä puolen kilon perjantaipussia. Siis irtsareita. Nostin kilometrimäärät 67:ään ja vaihdoin sokerinlähteen jäätelöön. Koska sehän on vähän niin kuin funktionaalinen elintarvike. Sokeri + kalsium. Jeh?


Ehkä suurin uhka koko harrastuksessa on oman identiteetin muuttuminen pitkänmatkanjuoksijan identiteetiksi. Siis sellaiseksi tuulen tuivertamaksi. Hienhajuiseksi. Sellaiseksi, joka elää vain juostakseen. Syö proteiinilisiä ja juo palautusjuomia. Trikoissa. Toistaiseksi olen pysynyt samassa leirissä Forrest Gumpin kanssa. Minä vain juoksen.


Mahdollisuus on myös se, että kilometrien myötä kunto on kasvanut. Ja nopeus. Ehkä. Pitäsi saada kisoja alle, jotta saisin todistettua tämän olettaman. Että vinkkejä kympin kisoista (heinä-/elokuu, PK-seutu) kehiin, kiitos! Puolikasta kokeillaan taas (ehkä) syyskuussa joko Espoon Rantamaratonilla tai Pääkaupunkijouoksussa. Tai molemmissa.


Että ei minulla muuta.
Elämää.

Siistii!

Jommassa kummassa laadukkaassa iltapäivälehdessä julistettiin kuinka euron kriisi on vienyt kesäkelitkin Suomesta. Aika kauanhan siinä meni ennen kuin joku tämän analogian keksi.

Kolmen kuulemma hienon pois Suomesta vietetyn kesän jälkeen tämän kesän ilmasto tuntuu taivaalliselta middle fingeriltä. Ehkä ymmärrän vinkin vähemmälläkin. Että we have this thing called reilu meininki.

Niin tai näin, itse kyllä kaipailisin jo hieman UMTS-kauppoja. Kai nimittäin muistatte sen kuuman ja aurinkoisen kesän kun Sonera osti muutamalla miljardilla ilmaa Saksasta? Ei se mitään. Minä muistan.

Muutenkin kesä on kulunut leppoisasti to-del-la siisteissä merkeissä. Junioria on siisteyskasvatettu ja mamma on juossut kuin heikkopäinen, aamulenkkejä siis. Pissaa, kakkaa ja rakkoja --- voiko ihminen enempää elämältä pyytää!

Vieläköhän keksisin jotain kursivoitavaa?

Voihan hyttynen!

Olimme viikonloppuna luonnon helmassa, mökillä.

  

Pojat nauttivat uimisesta ja auringosta, erilaisesta elämästä. 

Niin me aikuisetkin. 

Kai. 

Sen minkä hyttysten kiroamiselta ehdimme.

Mutta yksi asia on varmaa.

Seuraavalla mökkireissulla mukanamme on ansa.

Karkoitin.

Ihan mikä vain.

Joka antaa nukkua ilman ohvia.

Ennen kello viittä aamulla.

Sillä tämä äiti tarvitsee kauneusunensa.

Onko teillä vinkkejä tehokkaaseen hyttysten karkoittamiseen?

Raparperi-marenkipiirakka

Viime sunnuntaina satoi.

Ja mitäpä kotirouvat sadepäivinä tekevät?

- Leipovat.

Päivä-pari niin se oli mennyttä.

Pihan perälle istutetut raparperit olivat varttuneet piirakkaikään, joten oli aika loihtia

raparperi-marenkipiirakka,

KakkuKatrin ohjeella.

Ohje on todella helppo ja nopea.

Ja lopputulos on niin makoisa ja upea, 

että se irrotti jopa oman miehen kehumaan tuotosta ääneen.

Ilman taka-ajatuksia.

Suosittelen siis mitä vilpittömämmin kokeilemaan.

Eikä välttämättä tarvitse edes odottaa sitä sadetta.

Kesämies

Sandaalit ja sukat.

Viisivuotiaan mielestä niin vain kuuluu tehdä.

Ja kesäsukista parhaimmat ovat  ruudullisia.

Golfhenkisiä.

Äidin silmät miltei vuotavat verta, 

mutta kukapa se olisi,

profeetta omalla mallaan.

Kohtalon oma

Kävin juhannusaatonaattona työhaastattelussa.

Nyt vain odotellaan. 

Ollaan kohtalon omia.

Sinistä ja valkoista

Se olisi aika, juhlan ja juhannuksen!

Juhannustunnelmissa

Mies lähti aamulla Niilon kanssa mökille, laituria rakentamaan.

Minä seuraan Leon kanssa huomenna, vilvoittavien vetten ääreen.

Kunhan ensin saan lihapullat paistettua. 

Leivän leivottua. 

Siivottua. 

Leikkipuistossa leikittyä. 

Nurmikon leikattua. 

Ruusut kasteltua. 

Ja pakattua.

Mutta laiskat ne töitään luettelee ;)

Hyvää juhannusta siis itse kullekin,

Pariisin Kevään hengessä:

Mut mitä sun pitäisi tehdä
Pitäis olla jotenkin niin smooth
Ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa
Juosta alasti pellossa juhannusyönä ja huutaa

Ansioluettelon päivitys

Pystyy kokoamaan 6-laatikkoisen Ikean Malm -lipaston parissa tunnissa, 

5-vuotiaasta, erittäin innokkaasta apulaisesta huolimatta. 

--- Kiroilematta kertaakaan. 

Hiemanko olen ylpeä itsestäni :)

Kuva on just sieltä, Iiiiiiikkeasta.

Tunnustus

Alennusmyynti. Mikä ihana tekosyy!

Current/Elliott, J.Crew, MIH Jeans, 

Vince, Oak, Chinti and Parker 

Että mikä ostospaasto? Sekö joka jatkuu taas heti huomenna?

Mutta huomaatteko, ei yhtään paria kenkiä ;)

Puutarhurointi kohottaaa verenpainetta

Yo! Ihan itse laitoin lipankin vinoon!

Kävin alkuviikosta lapsosten kanssa puutarhaliikkeessä. Pohtiessani alppiruusu vai atsalea? jaloruusuja vaiko ryhmäruusuja? vaiko molempia ja vielä köynnösruusu? rhodomultaa ja ruusumultaa? mutta tavitaanko vielä kanankakkaa? -arvoituksia Niilon kanssa, Leo päätti toteuttaa itseään.

Hän löysi kuralätäkön, jossa pomppia tasajalkaa. Sen jälkeen hän löysi kasteluletkun, jolla hoitui kätevästi viimeistely. Tuloksena oli kiirestä kantapäähän kurainen ja litimärkä pikkumies. Kaikki tämä vain parissa minuutissa. Ja ihan äidin selän takana. 

Tässä vaiheessa minun oli pakko lopettaa arpominen, lastata puskat ja pussit kärryihin sen suuremmin miettimättä, napata kiljuva poika kainaloon ja suunnata juoksujalkaa kassalle. Ja kotiin. Niska ihan aavistuksen verran punoittaen.

Nyt alppiruusu on istutettu takapihalle olemassaolleiden, jäniksensyömien atsaleoiden keskelle. Samalla jaoin ja siirsin Savosta tuomani kuuliljat ja värimintun uuteen penkkiin, särkyneensydämen ja ukonhattujen viereen.  Ruusupenkki on paikkaistutettu, perattu villiintyneistä juurakoista ja kunnostettu kesää varten. Niin, ja hyttysiäkin on syötetty. Leon kuraiset vaatteet ja kengät on pesty ja lopulta ehkä verenpainekin on laskenut säälliselle tasolle.

Kaikki paitsi puutarhan hoito on turhaa.

Eikä sekään kovin tärkeää.

Unten maille

Muuton jälkeen ehkä hiukan minimalistiseksi jääneen makuuhuoneemme kodikkuus kohentui parisen viikkoa sitten kertaheitolla. Sain iltamyöhään aivan loistavan idean verhoista!

Pikaisen silittämisen ja verhonipsujen kanssa tappelun jälkeen makuuhuoneemme ikkunaan levittyivät Amerikan olohuoneen verhot. Ne viistävät reilusti lattiaa, mutta verhojen metalliset lenkit (verhotangolle) toimivat mainiosti verhonpainoina mahdollistaen tarvittaessa hieman pussimaisen asettelun.

Kumma kyllä, jopa mieheni tajusi idean lähteneen vuodevaatteista, Marimekon Kaivosta, Maija Isolan jo 1964 suunnittelemasta kuosista. Vaikka kuosista pidänkin, en ole täysin toipunut made-in-Portugal -shokista, saati muuten huonontuneesta laadusta. Ennen kun lakanatkin oli paksumpia! Ja pehmeämpiä! Nyyh!

Olen siinä(kin) mielessä neuroottinen, että verhojen ja vuodevaatteiden, lakananoiden, tyynyliinojen ja täkkipussien, ihan koko hoidon, on oltava sävy sävyyn. Muuten näkee rumia unia. Ruskeat reunaverhot tietävät siis vaikeita aikoja nyky-liinavaatekaapille...

No, tällä tekosyyllä seuraavaksi kokeiluun menevätkin HenkkaMaukan pellavalakanat. Balmuiriin ei vielä lompakko taipunut (jos ikinä taipuukaan), mutta eiköhän sitä näin vähemmälläkin pääse pellavan makuun.

Makuulle, siis. Hep!

Mandariinipellolla

- Minä tiedän että tällä pellolla on ajanut traktori!

- Se on kylvänyt tälle pellolle siemeniä, joista kasvaa mandariineja.

- Ne kasvaa ja kasvaa ja sitten niitä saa ostaa kaupasta.

Köh.

Meidän perheen tulevalla maanviljelijällä on homma hanskassa. 

Mitä nyt hanskat hitusen verran hukassa ;)

Leolla on aika hyvä nilkan ojennus. Balettitanssija-ainesta?

Kiire

- Äiti, miksi noilla hämähäkeillä on noin kiire?
- Ne on muurahaisia, kultaseni.
- No miksi noilla muurahaisilla on noin kiire?
- Niillä vain on.
- Mutta MIHIN?!?

Pikkuihmiset osaavat kysyä kiperiä kysymyksiä.
Oikeita kysymyksiä.
Sellaisia, joita pitää kysyä.

Miksi sinulla on kiire?
Ja MIHIN?

Maassamuuttajien Suomi

Savolaista metsää --- ja puita.

Kun suomalainen muuttaa isolle kylälle, hän kiipeää takaisin puuhun.
Äidin opetukset tervehtimisestä, kiittämisestä, käytöstavoista,
ne unohtuvat sen siliän tien.
Pitää olla kova, totinen.
Tiedä mitä ne muut oikein ajattelee.
Ei siinä ehdi hymyilemään saati kättä heiluttelemaan.
Pitää keskittyä.
Etteivät maalaiseksi luule.
Katsomaan toisaalle.
Olemaan silleen tsadilaisesti.
Hiffailemaan kolmen sedän patsaalla.
Tiäks.

Kumma kyllä, natiivien kesken kaikki on toisin.
Niin idässä, lännessä, pohjoisessa kuin etelässä.

Mikä meitä maassamuuttajia oikein vaivaa?

Terveisin,
se heinähattu-naapurisi helvetistä joka sanoo hei.


Että miten niin minulla keitti tänään(kin)? 
--- Kas kun en ole keksinyt miten opettaa jälkikasvulle käytöstapoja, 
kuten tervehtimistä, 
muuten kuin oman esimerkin kautta.
Tyhmä minä.

Myytävänä lastensänky

EDIT 10. kesäkuuta: Sänky on myyty.

Poikaset saivat alkuviikosta kerrossängyn,
joten meiltä löytyisi nurkista yksi ylimääräinen tällainen:

Valkoinen, vaaleansinisellä turvalaidalla varustettu
Sievä Sisuste Oy:n Jatkopuu -lastensänky.
Sängyn pituus venyy 140 senttisestä aina 200 senttiin, patjan leveys 75 cm.
Mittojensa puolesta sänky sopii siis taaperosta teinille saakka.

Ikää sängyllä on reilu kolme vuotta ja kaksi pojanviikaria.

Kunto on siisti ja hyvin nukuttava.

Kauppaan saa halutessaan mukaan sänkyyn sopivan patjan sekä tyynyn ja peiton. Patja on Finlaysonin vaahtomuovipatja, puhdas ja takuulla pissaton (lakanan alla on aina käytetty muovitettua froteeta). Täkki ja tyynyt ovat Finlaysonin nekin, kooltaan peite kaiketi jotain 80x120cm, pestyt ja puhtaat, kuosina Muumit vaaleansinisellä pohjalla. Ja jos oikein tinkii, niin pistetään mukaan vielä parit lakanat ja Marimekon pussilakanasetti.

Hinta on edullinen, tarjoa siis rohkeasti.
Toimitusmuotona vain nouto Vantaalta.

Jos kiinnostaa, pistä sähköistä postia osoitteeseen:
pahvitalon.emanta@gmail.com

Kohde mennee viikon sisällä myyntiin muuallekin, joten vain nopeat elävät.

Retkellä

 

Kesäinen retki, hiekkatietä pitkin.

Halki vihreän vehreän luonnon.

Pellonsivua pitkin Pitkäkosken ulkoilumajalle.

Viime viikolla tuoreet, leivontälämpimät munkit veivät kielen mennessään. 

Tänään nautittiin maailman makoisinta jäätelöä.

Huomasin että voikukkien aika on ohi.

Tilalle on tullut koiranputkiviidakko.

Hetki leikkipaikalla ja sitten kotiin.

Makaronilaatikkoa ja unta.

Uusista retkistä.

Auringosta ja pilvenhattaroista.

Heikki

Jos joku on joskus miettinyt,

kissa vai koira,
vastaus on Heikki.

Kissa joka asui meillä, tyytyväisenä citykissana.

Sitten me muutimme valtameren taa.

Ja Heikki muutti maalle, äitini ja isäni passattavaksi.

Kolme vuotta uuninpankolla köllöttelyä.

Raikasta maalaisilmaa ja vapautta.

--- Palvelusta puhumattakaan.

Jotenkin minusta tuntuu että tämä huoltajuuskiista on jo hävitty.

The world is my oyster?

Kirjoitin taannoin kuinka Samuli on ihana.

Muailma ompi pikkane.

Viime viikonloppuna matkustimme maalle, ihanaan Etelä-Savoon, perhettäni tapaamaan. Perunanistutuksen lomassa veljeni vinkkasi: pari kilometriä meiltä kotoa on Vauramoiden kesämökki. Juuri niiden Vauramoiden.

Seuraavaksi avautui äitini. Hän ketoi kuinka isovanhempani ja Samulin iso-/ isoisovanhemmat olivat olleet hyviä tuttuja keskenään Tenjärvellä, rajantakaisessa Karjalassa.

Just. Ihan kuin sukulaispoikaa vonkaisi.

Olenko jo kertonut kuinka olen ollut samoissa häissä Jipun kanssa joskus 20 vuotta sitten? Jippu istui pöydän alla. Minä olin teini ja lähtökohtaisesti katselin nokanvarttani pitkin kaikkia ja kaikkea.

Onneksi en erityisemmin pidä hänen musiikistaan.

Sateenvarjokampaus ja silkkimekko

Koska mikään ei ole loppukädessä niin tärkeää kuin minun kampaamokäyntini niin ---

Arvaatteko mitä, kävin tänään kampaajalla!

Tällä kertaa istahdin kampaamon jakkaralle jopa vartin varoitusajalla. Kampaajatäti näytti ja kuulosti pubiruusulta, mutta osasi käyttää saksia moitteettomasti. 

Kirjaa ei siis pidä tuomita pelkän kannen perusteella.

Mutta 56 euroa latvojen tasaamisesta?!?

Enkä siinä ajassa, 

vajaassa puolessa tunnissa, 

ehtinyt edes MeNaisia kokonaan lukea!

Aamukiireessä päälle valikoitui pitkähihainen silkkimekko. Mekon aavistuksen liian lyhyttä helmaa kompensoi oikein mukavasti aavistuksen liian syvään uurrettu kaula-aukko. 

*huoh* 

Jätin kuitenkin ne kymmenen sentin korot kotiin. 

Ja hullun kotirouvan lasit viimeistelevät toki asun kuin asun.