Paratiisisaari

Puerto Rico, tuo Kolumbuksen toisella lannenmatkallaan loytama Karibianmeren paratiisisaari. Vietimme siella kuusi yota ja seitseman paivaa. 

Aina 1800-luvun loppuun saakka saari kuului Espanjan kuningaskunnalle, mutta sodan (Spanish-American War) seurauksena Espanja joutui luovuttamaan Puerto Ricon Yhdysvalloille.

99% saaren vaestosta on jollain tapaa latinoja. Sen kylla huomaa. Elama soljuu eri rytmissa. Asiat tapahtuvat omalla tavallaan. Ja painollaan. Varitkin ovat kirkkaampia. Jotenkin kaikki on vain niin enemman.

Mutta eihan kaiken aina tarvitse olla niin jarjestyksessa. Tai siistia. Joskus rumakin voi olla kaunista. Ja Puerto Rico on --- kaunis, sykkiva, elinvoimainen. Paratiisisaari.

Aly ja valays

Joskus taannoin --- ollessani viela nuori, natti ja maailman viisain --- mietimme ystavani kanssa mika olisi pahinta mita meille voisi ikina tapahtua. Paadyimme oluttuoppien aarella molemmat samaan, fiksuun ja alykkyydessaan tyrmaavaan lopputulokseen:

Kaikkein pahinta olisi saada tyhma lapsi.

Onneksi emme ikina lisaantyneet keskenamme, vaan loysimme molemmat rinnallemme oikeasti paremmat puoliskot.

Mutta asiaan, keskustelin tassa paivana eraana puistossa tutun venalaisen rouvan kanssa. Hanella on noin Leon ikainen tytar ja Niiloa vuotta vanhempi poika. Rouva kertoi opettavansa lapsiaan lukemaan. Ensin tietenkin opetellaan kyrilliset aakkoset ja siita sitten vahitellen, kohti Sotaa ja rauhaa alkuperaiskielella. Tai jotain.

Rouva kertoi myos, kuinka pettynyt han on poikansa kouluun. Kaikki on liian helppoa ja leikkimielista. Kindergardenissa kun ei opetella edes laskemaan. No, edellisena kesana han oli pistanyt poikansa paikallisen venalaisen matematiikkakoulun kesakurssille, ihan vain kokeilumielessa. Nuorimmat kurssille osallistuneet olivat 4-vuotiaita intialaisia lapsia. Nuorena se on vitsa vaannettava --- tai sitten ei.

Keskustelun aikana muistelin alussa kertomaani alynvalaysta. Minua puistatti. Nyt, 15 vuotta myohemmin ja kahden lapsen aitina olen sen verran selvinnyt, etta moiset ajatukset tyhmasta lapsesta ovat menettaneet merkityksensa. En sano, etta lapseni ovat tyhmia, monessa asiassa he lienevat aitiaan viisaampia. Minulla ei vain ole kunnianhimoa saati tarvetta ponkittaa omaa itseani lasten kautta. Lukemista ja laskemista tarkeampaa on se, etta he ovat onnellisia ja terveita, muut huomioon ottavia, leikkivia lapsia.

Itse opin 4-vuotiaana lukemaan, kenenkaan sen kummemmin opettamatta. Niilo ei osaa lukea, vaikka on jo 5-vuotias. Sen sijaan han osaa sujuvasti kahta kielta, suomea ja englantia. 4-vuotiaana mina osasin vain savoa. Touché, sanoisin.

Lukemaan opettaminen on muutenkin hieman kimurantti juttu. Olemme suomenkielinen perhe, mutta asumme englanninkielisessa maassa. Molemmat pojat oppivat aakkoset ja numerot omin pain englanniksi, kiitos peliensa ja Super Why:n, esikoulun ja kirjaston. Kun huomasin aikoinaan Niilon taitavan aakkoset, paatin etta en ala sotkemaan hanta suomalaisilla aakkosilla, ne ehtii oppia viela ihan hyvin koulussakin. Leon kohdalla en ole asiaa edes miettinyt. Vaikka meilla on paljon suomalaisia lastenkirjoja, olemme olleet myos ahkeria kirjaston kayttajia. Alussa jaksoin simultaanitulkata sadut suomeksi, mutta sitten luovutin. Nykyaan luen sadut Leollekin sujuvasti englanniksi. Laiskuuttani.

Entapa se liikunnallinen kunnianhimo? Monessa postauksessani on tullut esille, kuinka tarkeaa minulle on lasten liikkuminen: ajan viettaminen leikkipuistoissa, metsaseikkailut, leikkimieliset pallopelit, pyoraily, potkulautailu, uima-altaassa pulikoiminen, puissa kiipeily --- leikki. Loppupelissa ajan siis takaa raitista ilmaa, iloa, tervetta ruokahalua ja hyvaa unta. Mina en halua pakottaa poikia mihinkaan, vakavamielinen kilpaurheilu, esimerkiksi jaakiekko, olisi minulle kauhistus. Tietenkin asia on toinen, jos he itse sita haluavat.
--- Paitsi jaakiekon kohdalla.

Voisin lisata tahan loppuun jotain Super-Marjosta, mutta se olisi epareilua, koska en ole ko. sarjaa nahnyt. Loptetaan nyt kuitenkin vauhdikkaasti toteamalla, etta nykyaan jokainen on alykas ;)
--- 15 vuotta sitten oli ehka toisin.

Life's a beach

Kolmatta paivaa kotihotellissa.

Ehka tama arki tasta, vahitellen.

Uusi musta

Taytin maaliskuussa vuosia. Kolmekymmentakuusi.

Mieheni kysyi mita haluan syntymapaivalahjaksi.

- Bikinit.

Mitapa muuta sita tassa iassa enaa tarvitsee.

Tarkoituksenani oli hankkia klassiset, eleettoman tyylikkaat mustat bikinit.

Aikani mallailtuani totesin, etta punainen on uusi musta.

Tassa iassa kun ei enaa tarvitse juuri pyydella anteeksi, oloaan.

Testasin bikinit menneella viikolla Isla Verden beachilla Puerto Ricossa.
Ja hyvinhan ne toimivat :)

Mika on sinun uusi musta?

Onko maitoo vai ei?

Kuva.

Aina silloin talloin eri yhteyksissa pumpsahtelee esiin ryhma nimelta maidonvastustajat. He ovat sita mielta, etta maidon terveyshyodyt ovat vain elintarvikejattien propagandaa. Heidan mielestaan maito ihmiselle turhaa ravintoa, pikemminkin terveydelle vaarallista. Osoituksena tasta on mm. epidemian lailla lisaantyva laktoosi-intoleranssi.
--- Mita ihmetta? No, maalaistyttohan ottaa asiasta selvaa.

Ensimmaiseksi kayn tutustumassa Peta:n Dairy Industry -sivuun.
Sivu loytyy kansion Factory Farming alta. Tama ylaotsikko kertookin ehka kaiken oleellisen. Vietetaan siis pieni hiljainen hetki elainten oikeuksille ---

Sivuilla kerrotaan hyvin asiallisesti maitokarjan karsimyksista ja siita, kuinka luonto on tarkoittanut lehman maidon ruokkimaan vasikoita, ei ihmisia. Lisaksi kerrotaan kasvuhormoneiden kaytosta ja niiden aiheuttamista haitoista, juottovasikoista ja sarvien katkaisusta/polttamisesta. Lehman osa tehtaassa ei ole helppo. Itse maitotilan tyttona olen tosin nahnyt sen toisen puolen, sen jonka EU (tekisi mieli lisata myos demarit) on Suomesta lopettanut. Siina mallissa vahemman oli enemman, hoitajat tunsivat hoidettavansa nimelta ja luonteelta, ja jo pelkka EU:n vaatimien korvalappujen laitto tuntui ylitsepaasemattomalta kidutukselta. Lehmillakin kun oli tunteet.

Kuva.

Hups, lipsahti hieman poliitikoinin puolelle. Takaisin kasvuhormoneihin siis. Petan tiedon mukaan kasvuhormoneja ei juurikaan kayteta Kanadassa ja Euroopassa, mutta valitettavasti USA:ssa kylla. En tieda oletteko te rapakontakaiset maidonjuojat huomanneet, kuinka kasvuhormonittomeissa maitopurkeisssa lukee "No artificial rBST growth hormones*" tai jotain sinne pain. Purkin takana on sitten selvitys tuolle *:lle: "No significant difference has been shown between milk derived from rBST treated & non -rBST treated cows." Itse WHO on antanut mommoille synninpaaston, vaikka vuosikymmenten dataa hormonialtistuksessa (niin, eihan ne hormonit sinne lehmaan jaa) ei ole olemassa. Mielenkiintoista sikali, etta hormonimaitoa saa myyda ilman mitaan merkintoja. Tosin, taalla idassa en ole toistaiseksi hormonimaitoon edes tormannyt.

OK, tama Petan propaganda oli aika kesya ja oikeastaan hyvin jarkeenkaypaa. Tama tieto ei tee maidosta myrkya, vain maitotehtaista kidutuslaitoksia. Mutta lupasin lokaa ja sita saatte. Kaykaapa siis katsomassa http://www.notmilk.com/. Siella ammutaan kovilla.

Not Milk -liikkeen mukaan maito on myrkkya ja taudinaiheuttajien aatelia. Raakamaito saa ehka jonkinasteisen synninpaaston, mutta kaikki kasitelty, vaikka vain homogenoitu maito on pahasta. Allergioiden ohella kasitellyn maidon katsotaan edesauttavan tai jopa aiheuttavan altzheimerin tautia, syopia, MS-tautia, sydantauteja, masennusta, ylipainoa ja osteoporoosia, kuolemaakin, noin niin kuin muutamia mainitakseni.

Kuva.

Mutta hei, osteoporoosia??? Eikos maitoa juuri juoda, koska siita saa kalsiumia ja sita kautta vahvat luut? Nii-in. Maidonvastainen koulukunta tosin esitaa tassa valissa roppakaupalla tutkimuksia. Osassa on huomattu, etta maissa joissa juodaan eniten maitoa esiintyy myos eniten osteoporoosia. Ja kuinka lapsena eniten maitoa juoneet ovat aikuisena alttiimpia luunmurtumille. Miksi nain? Yhden teorian mukaan maito on niin hapanta, etta sen vaikutuksia neutraloidakseen luista liukenee kalsiumia ja muita mineraaleja.

Nama tutkimustulokset saavat mietteliaiksi, mutta toisaalta, tuo ylipaino. Eikos jossain juurikin julkaistu tutkimus, jossa todettiin etta maitoa juovat ovat hoikempia kuin maitoa juomattomat? Linkkia en nyt tahan hataan loyda, pahoitteluni.

Kaiken linkkiroinan lisaksi Not Milk -sivulla syyllistetaan olan takaa meita tavallisia maidonjuojia. Maidon juominen on luonnotonta. Olemme ainut nisakaslaji, joka juo toisen nisakkaan maitoa. Maito on OK lapsille, parivuotiaaksi asti. Sen jalkeen kalsiumin ja muut terveyshyodyt voi saavuttaa vaikka lehtikaalista (kale), parsakaalista tai pinjansiemenista. Ja onhan niita soija- (geenimanipulointivaroitus!) ja mantelimaitojakin. Ovat muuten aika --- kauheita.

Kuva.

Mita siis tasta kaikesta opimme?
Ainakin mina hammennyin hieman. En silti suostu, maalainen kun olen, purematta nielemaan vaitetta, etta tekisin lapsilleni pahaa juottamalla heille maitoa. Juonhan sita itsekin. Ajattelin juoda myos jatkossakin.

Mitenkas te? Got milk?

Kuvitus on keratty netista, mainitusta lahteista, eraan pro milk -liikkeen kampanjasta.

Ostospaasto

Blogimaailmassa on viime aikoina keskusteltu rahasta. Varsinkin muotiblogeissa maailmankuva on hyvin materialistinen. Merkkilaukkuja. Kalliita kenkia. Vaatteita. Meikkeja. Hankintoja, haluja ja himotuksia. Tuntuu etta kuluttamisella ei ole mitaan rajoja.

Minun SE laukku. Silla mustan Marcin esittely olisi liian normaalia ;)

Ymmarran etta suosituimmat bloggaajat saavat esim. henkkamaukoilta, yvesrokkereilta sun muilta riepuja ja pakkeleita esiteltaviksi. Tuotesijoitteluksi sita kai sanotaan. Mulberry, vuitton ja louboutin -sarjaa en rehellisyyden nimissa oikein tajua. Toisaalta, jos jonkun ihmisen elamanlaatu tonnin stifloista saati kainalossa kulkevasta nahkapussukasta paranee, niin mika ettei. Yksilollisyydesta ei tosin enaa voi juuri puhua. Aiheellista on kuitenkin miettia millaista elamisen mallia tama tavaran ylistaminen oikein antaa. Tavara kun ei tuo onnea. Kuluttaminen kuluttaa, jos ei muuta niin rahaa.

Ei liene salaisuus, etta pidan itsekin shoppailusta. Olen rattihullu ja merkkitietoinen snobi. Valilla esittelen loytojani taallakin, mutta aika usein en. Tuskin olisitte tulleet hullua hurskaammaksi, jos olisin kertonut teille viime viikkoisista verkkariostoksistani Abercombien -40% alesta. En myoskaan tieda olisitteko jakaneet iloani toisesta aleloydosta, Vincen silkkimekosta. Viime hetken hamstrausiskuni Sephoraan ja Cliniquen meikkitiskille olisi ehka mennyt jo surkuhupaisuuden puolelle. Niita 15 taalan ripsivareja kun lahti mukaan muutama.

Mutta hups! Nythan mina kerroin teille ne kaikki! Pitaisikohan kayda ottamassa viela kuvat loydoista...?

Vaatteet ja kosmetiikka ovat taalla rapakon takana aika paljon edullisempia kuin Suomessa. Tassa osavaltiossa (Massachusetts) ruuan ohella myos vaatteet ovat myyntiverosta vapaita. Naapuriosavaltiossa (New Hampshire) myos kosmetiikka on verovapaata, siella kun myyntiveroa ei tunneta lainkaan. Verrattuna siis Suomen lahtokohtaisesti kalliimpiin hintoihin ja 23% arvonlisaveroon, ostoksilla kaynti kannattaa.

Silti, rajansa kaikella, niin vaatekaapilla kuin kylpyhuoneen lipaston laatikoilla. Ehdottaisinkin siis ostospaastoa. Kokeilkaa olla kuukausi, 40 paivaa, kolme kuukautta tai vaikka koko vuosi ostamatta mitaan. Ei siis vaatteen vaatetta, ei ripsivaria, ei huulipunaa. Itse ajattelin kokeilla. Jos nyt vaikka kolmella kuukaudella aloittaisi. En siis koko touko-, kesa- ja heinakuussa osta yhtaan mitaan.

Lahteeko joku haasteeseen mukaan tai pistaa vielakin paremmaksi?

Koska toukokuuhun on viela aikaa (kirjoitan tata 12. huhtikuuta), taidankin pakata pojat autoon ja lahtea hamstraamaan heille farkkuja Gymboreen alesta, tekopyha nillistelija kun olen.
Edit: Hah! Ei taalla nain kevaalla mitaan farkkuja myyda, paitsi shortseja.

Siististi cool

Aurinkoista paivaa teillekin!

Aurikolasit: Furla. Marc by Marc Jacobs. Juicy Couture. D&G.

Opojen kauhu

Niilo ilmoitti tassa taanoin mika hanesta tulee isona:

- When I grow up I will become a truck driver, a star fighter, a space man and a farmer.

Asia on siis sita myoten selva. 

Ja Pekka-enolle vain terveisia, tilan tulevaisuus on taattu :)

Aitini mukaan isoveljenikin oli noin 6 vuotiaana ilmoittanut, etta hanesta tulee isona insinoori. Ja sehan hanesta tuli.

Aitini ei muistanut, etta mina olisin koskaan halunnut miksikaan. No, en minakaan. Haluamisen sijaan asiat ovat vain tapahtuneet minulle, ehka jopa hieman suunnittelematta ja yllattain.

Teinina kuvittelin ryhtyvani lakimieheksi, mutta kaytyani preppauskurssit, luettuani paasykoekirjat 6 kertaa ja syotyani rusinoita paasykokeissa, totesin etta paikka ei ollut minua varten. Kysymysten perusteella olisin voinut ihan hyvin lukea vaikka puhelinluettelon ulkoa. Taten en koskaan edes kysynyt paljonko jain sisaanpaasysta vajaaksi.

No, fiksuna tyttona olin oikeustieteellisen lisaksi kaynyt myos tekun paasykokeissa ja pistellyt muitakin papereita liikenteeseen. Lakkiaisten jalkeen minulla olikin edessa vaikea valinta, joko matematiikan opinnot lahiyliopistossa tai insinooritieteen taiteilut tekussa toisella puolen Suomea. Valitsin jalkimmaiset. Ihan vain --- siksi.

Tekussa opintosuuntani valinta tapahtui sekin vaiston varassa. Hain teknisen journalismin linjalle ja vasta paasykokeissa minun piti valita tekninen suuntatumisvaihtoehto. Valittavana oli kone, prosessi ja sahko. Valitsin keskimmaisen, koska en tarkkaan ottaen tiennyt mita se on. Toisena opiskeluvuonna erikoistuin viela ymparistonsuojelutekniikkaan. Niin tai nain, aivan liikaa kemiaa jouduin lukemaan. Orgaanista, epaorgaanista, analyyttista, fysikaalista --- jaikohan viela joku puuttumaan? Eika unohdeta niita labrojakaan.

Valmistuin tekusta normiajassa eli neljassa vuodessa, vaikka olin aktiivinen niin opiskelijapolitiikassa kuin muussa kevytmielisessa rientelyssa. Lisaksi vietin neljannen vuoden ulkomailla vaihdossa. Opiskelin Napolin yliopistossa, tein siella paattotyoni muovijatteiden havittamisesta pyrolyysilla. Lahdin vaihtoon puolivitsilla, asiaa sen kummemmin harkitsematta. Samoin Italia kohdemaana valikoitui ihan vain silla perusteella, etta kukaan ei ollut koskaan aiemmin siella ollut. Arvannette myos, etta en osannut kielta sanaakaan saapasmaahan muuttaessani. Ja ei, ainakin vuonna 1998 hyvin harva paikallinen osasi englantia Napolin korkeudella. Italian kanssakin oli vahan niin sun nain.

Insinoori AMK:ksi valmistumisen jalkeen mietin noin nanosekunnin DI:ksi jatkamista. Ajatus matematiikan, fysiikan ja kemian lukemisesta ei kuitenkaan tehnyt kesaa. Jattaydyin siis tallaiseksi, yksinkertaiseksi.

Sitten valmistumisen, kesan 1999, olen ollut koko ajan toissa tai paremminkin tyosuhteesssa, onhan nama lapsetkin tullut saatua. Prosessi- saati ymparistoalan toita en ole tehnyt paivaakaan. Teknista markkinointia ja muuta journalistiikkaa olen harrastanut, enimmakseen englanniksi, ilman sen kummempia kieliopintoja. Vuodesta 2005 olen toiminut kaikkien alojen erikoisasiantuntijana, maailmalla, asiakasrajapinnassa.

Nyt, vuonna 2012, olen jalleen perimmaisten kysymysten aaressa:
Mika minusta tulee isona?
Miksi 5-vuotiaani tietaa sen? Miksi veljenikin tiesi sen 6-vuotiaana? Miksi mina en tieda sita viela 36-vuotiaanakaan?

Viimeiset kolme vuotta taalla kaukanapoissa tekisivat minusta aivan taydellisen yksityissihteerin. Ongelmanratkaisukyky on hioutunut huippuunsa. Kaikesta voi selvita, tavalla tai toisella. Toisaalta, kotitalousopettajankin homma voisi olla ihan jees, ainakin kesakuun alusta elokuun puoleenvaliin. Lisaksi mina pidan kokkaamisesta, leipomisesta, siivoamisesta ja pyykinpesusta. Mutta jos joku mankeloisi suklaapatukan (tositarina), huutaisin.

En tieda. Tieda en.
Ehka jatkan vain elamaa vahemman vakavasti.
Ilman karttaa ja ilman 5-vuotis suunnitelmaa.
Ihan vaiston varassa.
Lahdetaan vaikka siita, etta isona minusta tulee viisas ja lempea.

Joko sina tiedat mika sinusta tulee isona?

Ituhippeilya

Kuva.

Olen viime aikoina tormannyt yha enenevassa maarin kasitteeseen clean eating, puhdas syominen. Mita se siis oikein on? Joku viherpipertajien uusi villitys, vai? Otetaanpa siis selvaa ja kysytaan vaikka --- Googlelta.

Clean eating on ehka jarkevinta mita olen kuullut ravinnon saralla aikoihin. Kyseessa ei ole mikaan uusi juttu, mutta tama ravitsemussuuntaus lienee jaanyt ainakin Suomessa pahasti karppaamisen (sic!) jalkoihin. Kyseessa kun ei oikeastaan ole edes dieetti vaan pikemminkin elamantapa.

Clean eating tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan sita, etta syodaan puhdasta, prosessoimatonta ja lisaaineetonta ruokaa. Unohdetaan siis kaiken maailman einekset ja valmismarinoidut kanasuikaleet. Tehdaan  ruoka alusta saakka itse.

Clean eating kannustaa syomaan paljon hedelmia, marjoja ja vihanneksia. Ne kun ovat sita luonnollisinta ravintoa. Kokojyvatuotteet ovat myos yksi kulmakivista, samoin edella mainitut puhtaat lihat ja kalat. Ajatuksena on siis syoda yksinkertaista, vahista aineksista tehtya perusruokaa. Ruokaa ostaessa olisi hyva jos se sisaltaisi vain 4-6 ainesta sisallysluettelossaan. Sinun kuuluisi myos tunnistaa kaikki luettelossa mainitut ainekset. Jos et osaa lausua jotain raaka-ainetta, jata ostos kauppaan.

Clean eatingin hyodyiksi on listattu mm. seuraavaa:

1. Kehon rasva vahenee.
2. Paino laskee.
3. Energiatasot nousevat.
4. Iho kirkastuu.
5. Hiukset voivat paremmin.
6. Nukut paremmin.
7. Voit myos henkisesti paremmin.

Jos haluat ryhtya clean eatingin harjoittajaksi, alla viela yksinkertaiset suuntaviivat menestykseen:

1. Syo saannollisesti pienia aterioita pitkin paivaa. 5-6 ateriaa paivassa pitaa verensokerin tasaisena ja ehkaisee nalantunnetta ja sita kautta ahmimista.
2. Sisallyta vaharasvaisia proteiineja, monimutkaisia (complex) hiilihydraatteja ja terveellisia rasvoja joka aterialle.
3. Valta kaikkia prosessoituja tai pitkalle jalostettuja ruokia (sokeri, leivonnaiset, karkit, valkoiset jauhot, valkoinen riisi jne.)
4. Valta tyydyttyneita ja trans-ravoja.
5. Valta limppareita ja muita tyhjia kaloreita sisaltavia juomia.
6. Valta runsaskalorisia, ravitsemukseltaan koyhia ruokia (= roskaruokaa).
7. Juo vahintaan 8 lasillista vetta joka paiva.

Clean eating on sen verran pinnalla oleva juttu, etta asialle omistautuneita nettisivuja loytyy pilvin pimein. Itse kaansin ylla olevat ohjeet taalta. Lisaksi asialle on omistautunut ainakin yksi aikakauslehti, ehka useampikin. Satuin selaamaan tuota aikakauslehtea viime kampaajavierailun yhteydessa ja tajusin jotain mielenkiintoista ---

--- Meidan perhe syo aika pitkalle juuri clean eatingin periaatteiden mukaisesti. ... Siis omassa ruokapoydassamme... julkiset paikat ovat eri asia... esimerkiksi poikien joka aamuinen fruit loops -aamupala ei taida kovin clean eatingia olla... ja mina en todellakaan ole valmis kaurapuuro-gateen julkisella paikalla... huonosta omastatunnostani huolimatta...

Sitten Amerikkaan muuttamisen emme ole syoneet valmiiksi marinoitua lihaa yms. eineksia, vaan olen kokannut ison osan ruuistamme rakkaudella aivan alusta asti. Aivan ehdottomia emme kuitenkaan ole, vaan pojat popsivat valilla ihan nakkeja ja mac'n cheesea ja aikuiseillekin maistuu valilla pulla. Olemme aina syoneet hedelmia ja vihanneksia, mutta taalla maarat ovat vain kasvaneet, tarjonnan myota. Johan sen jarkikin sanoo, etta vitamiinit on parempi saada ravinnosta kuin purkista. Iso osa nameista on vaihtunut kuivattuihin hedelmiin ja pahkinoihin, paikalliset namit kun ovat aika karseita --- paitsi Ghiradellin suklaa. Vahaisetkin limpparit ovat taasen vaihtuneet veteen, joko kuplilla tai ilman.

Ja ei, emme syo leseita, macaa (en edes tieda mita se on) tai muita Etela-Amerikan tuliaisia. Syomme aivan tavallista ruokaa, jonka ostamme aivan tavallisesta kaupasta. Ruokabudjettimme ei ole rajahtanyt kasista, vaan pikemminkin pysynyt kautta linja kohtuullisena, luomun tukemisesta huolimatta. Taman tason clean eating ei siis ole vaikeaa saati kallista.

Silti, nailla pienilla valinnoilla on ollut todella suuri yleista elamanlaatua parantava merkitys, lisaantyneen auringonvalon ohella. Emme ole juuri nuhia sairastelleet (paitsi nyt kirjoittaessani tata nautin siita vuoden ensimmaisesta =), olemme olleet pirteita, energisia ja --- onnellisia.

Etta tallainen ituhippi sita on minustakin tullut. 

Yksinkertainen, yksinkertaisten asioiden ystava.

--- Aidille vaan terveisia :)

Monkeybar

Lapsi on terve kun se leikkii.
Ja liikkuu.

Liikkuessa lapsi oppii uusia ulottuvuuksia itsestaan ja ymparistostaan. 

Oppii yrittamaan, uudestaan ja uudestaan.

Mestariksi kun tullaan vain harjoittelemalla.

Ja se onnistumisen ilo! 

Sita ei voita mikaan!

Ja mita iso edella, sita pienempi perassa.

Myos omalla esimerkilla on merkitysta.

Suomalainen suositus lasten paivittaiseksi liikunta-annokseksi lienee se vahintaan 2 tuntia, amerikasssa paasee tunnin vahemmalla.

--- Paitsi meilla.
Liikkuva lapsi kun syo etta ennen kaikkea nukkuu.
Silloin paasee aitikin vahemmalla :)

Sumuisten vuorten gorilla

Vuoret on valloitettu.

Esteet ylitetty. 

Ihmeita tehty.

Kaikki olennainen mahtui yhteen matkalaukkuun!

Huomenna, sunnuntaina, alkaa seikkailu. 

Kuva.

Ensi viikolla ---

Kuva.

--- Life is a beach.

Vaikka Pahvitalon emanta liotteleekin varpaitaan Karibialla, elama blogissa jatkuu. 

Luvasssa on siis ajastettuja postauksia aiheesta ja aiheen vieresta.  

Nahdaan taas loppukuusta!

Karvaisen naisen paluu

Kuva. 

Yksi modernin maailman komplekseja on naisen karvat.

Hiusten pitaa olla paksut, kulmat siistit ja rapsyripset pitkat ja tuuheat. Viiksia ei saa olla, eika kainalokarvoja, ei napajouhia saati kinttukarvoja. Tirkistelijoille tiedoksi, etta majavat jatan tassa postauksessa rauhaan. Sori.

Muistan vielakin kuinka 16-vuotiaana isoveljeni kaveri, Anssi nimeltaan, ihmetteli kahvipoydassa kuinka naisillekin kasvaa viikset. Loysin pinsetit aika nopeasti.

Judossa, noin samanikaisena, pari-kolme vuotta nuorempi poikajudoka kehtasi mattorandorissa valittaa saarisangen raapivan. Siis voi tsiisus! Kokeilin karvanpoistoaineet, kylmavahat ja kuumavahat. Iho lahti mutta karvat jai. Ei ollut siis gilletten voittanutta, sangesta huolimatta.

2000-luvun puolivalissa vahan rinnalle tuli sokerointi. Sanoivat etta kun sinnikkaasti kay sokeroittamassa karvojaan, lopulta kasvu hidastuu tai ainakin karvan laatu muuttuu ohueksi ja untuvaiseksi. Katinkontit! Kavin vuoden-pari saannollisesti sokeroittamassa mm. saariani. Ihan samanlaista tikkua kasvoivat ja samaan tahtiin kuin ennenkin.

Jossain vaiheeessa mietin jopa laser-hoitoa. Siina karvatupet poltetaan yksitellen laserilla ja riittavan monen kaynnin jalkeen karvankasvun pitaisi loppua kokonaan. Ehka. Toimenpide maksaa muutaman tuhatlappusen, riippuen kayntikerroista. Varasin pari vuotta sitten jopa tutustumiskaynnin laserointiklinikalle, jonka kuitenkin peruin viime metreilla. Tulin jarkiini. Se ehka ei riita, varsinkin kun niilla tuhatlappusilla ostan gilletteja kevyesti koko loppuelaman tarpeen ja enemmankin.

Karvat siis ovat ja pysyvat. Viiksia nypin silmat kyynelissa samalla kun pidan tummia kulmiani ojennuksessa. Muita alueita raavin venuksellani, useita kertoja viikossa. Talvella karvat pysyvat hyvin kurissa, mutta nain kevaalla... Samalla kun luonto heraa, heraavat karvani. Jos hiukseni kasvaisivat samaan tahtiin kuin saaritikkuni kevaalla, minulla olisi parissa kuukaudessa hiukset puoleen selkaan. Yngh!

Mutta jos nyt jotain positiivista naista karvoista ---
Nailla geeneilla minun ei tarvinne koskaan tatuoida kulmakarvojani.

Jatan nyt talla kertaa kysymatta miten teidan karvanne voivat ;)

Kun liha ei tottele kuria

Kuva.

Paata sarkee, janottaa, morkkiskin vaivaa. Ihan kuin joskus muinoin krapulassa.
Mita on siis tapahtunut?
--- Olen ollut kaksi paivaa harrastamatta liikuntaa

Mieheni lahti lankalauantaina tyomatkalle. Miehen ollessa poissa, saannollinen lenkkeily on pakko jattaa tauolle. 2,5- ja 5-vuotiaita lapsia ei vain voi jattaa keskenaan, edes nukkumaan. Ainakaan mina en voi.

Kroppani lienee tasta holmistynyt:
- Mita ihmetta? Lepoa? Jii-haa!

Juhlapyhina ravitsin ruhoani perinteiseen paasiaistapaan runsaalla sokerilla ja rasvalla. Pashaa saati mammia ei ollut, mutta paasiaispupu oli antelias eika sita jaateloakaan passaa jattaa pakasteeseen happanemaan. Viela kun entinen naapurikin tarjosi lounaan meksikolaisessa ravitolassa.

Kroppani lienee maiskutellut:
- Hottoa? Nam! Juuri tata olen niin kaivannut!

Ja niinhan siina sitten kavi, perinteisesti. Kroppa ryhtyi mukavuudenhaluiseksi ja jatkoi lomaansa antamalla sen nuhan tulla. Talven ensimmaisen. Eilen yritin viela viihdyttaa lapsia leikkipuistossa. Sen seurauksena ilta menikin sitten pienessa kuumeessa. Tanaan on onneksi sadepaiva, joten voin (puoli-)hyvalla omallatunnolla maata sohvalla ja antaa lasten katsoa telkkaria. Koko paivan.

Liikkumaan tekisi kylla mieli. Ja ulos. Tama laiskottelu kun kay hermoille. Toivottavasti tauti kuitenkin hellittaa pian otettaan. Sunnuntaiaamuna kun pitaisi lahtea, lomalle...

Puoli kiloa paivassa

Suomalaiset syovat liian vahan kasviksia ja hedelmia. Viimeksi asia taisi ylittaa uutiskynnyksen nyt helmikuussa, tuoreen tutkimuksen muodossa.

Myonnetaan etta moni keskitalvella tarjottava vihannes on aika hailakka versio oikeasta tavarasta. Raakana poimitut tuotteet ja pitkat kuljetukset eivat varsinaisesti jalosta makuja. Silti, kotimaisiakin tuotteita lienee tarjolla. Vaikka porkkanaa tai punajuurta. Niita ajattelin laittaa ensi kesana kasvamaan. Ja papuja myos.

Hedelmia valtellaan niiden sokerin takia, kiitos karppauksen. No, on olemassa sokeria ja sokeria. Hedelmat ja marjat sisaltavat hyvaa sokeria, yhdessa kuidun ja vitamiinien kanssa se on aivan eri asia kuin se valkoinen, pussissa tuleva paha sokeri. Sokeripelon lisaksi hedelmista on liikkeella muitakin harhaluuloja. Esimerkiksi kiwi-hedelmaa ei voi syoda kuin max. yhden paivasssa. Muuten saa yliannostuksen c-vitamiinia. No, viimeksi kun asian tarkistin, C-vitamiini oli vesiliukoinen vitamiini. Siina yliannostuksen vaara on aika pieni.

Ihmettelen miksi ne vitamiinit yhakin nautitaan ennemmin purkista kuin lautaselta. Ja samaan syssyyn kummastellaan kun ollaan koko ajan vasyneita ja flunssakin vaivaa. Ehka kasvikunnan tuotteet eivat ihan ihmeisiin pysty, mutta paremmin ne pistavat pokkoa pesaan kuin mikaan pieni ja pyorea.

Kokeilkaa joskus purkin sijaan kulhoa. Sellaista, jossa on vaikkapa appelsiinia, omenaa, paarynaa, banaania, kiwi-hedelmia, pakastemansikoita ja -vadelmia. Jos vitamiinit sellaisenaan tekee tiukkaa, kokeiltaa nauttia annos kermavaahdon kera. Voin taata etta maistuu aika paljon paremmalta kun se pieni ja pyorea, pilleri.

Kukkia kauniille neidille

Jo 5-vuotias sen tietaa.

Itse poimitut kukkaset ovat niita kaikkein parhaita kukkasia. Respan tati oli taannoin aika otettu, kun Niilo vei hanelle tuliaiseksi kimpun poimimiaan voikukkia.

Majava

Hotellin takana olevassa rameikossa asustelee majavaperhe.

Olemme poikien kanssa kayneet kerran jos toisenkin katsomassa heidan rakennelmiaan, toiveissa tietenkin nahda myos itse majava, livena. Toistaiseksi emme ole perhetta tavanneet.

Jos ihan rehellisia ollaan, en tieda mita tekisin jos majavan kohtaisin. Kirkaisisin ehka. Juoksisin karkuun. Kuulin nimittain etta he voivat olla aika kiukkuisia. Ainakin jos saavat sinut kiinni itse teosta, patoja hajoittamasta. Doug-seta sai sen tuntea nahoissaan.

Kuitenkin, kiitos Dougin ja Sergein, koko metsa ei ole nyt veden alla.

Never!-land

Kuva.

Mrs. Davies: "I'm afraid I've grown hopelessly lax in my discipline."
Mr. Barrie: "Nonsense. Young boys should never be sent to bed. They always wake up a day older, and then before you know it, they're grown."
Lainaus elokuvasta "Finding Neverland"


Tanaan oli rankka paiva.
Isi on matkoilla. Nuorin uhmaa tulvillaan. Aiti siita pareina.
--- Ja viikko on vasta alussa!

Kuten olen ehka aikaisemminkin vihjannut, nuorimmaisemme uhmaika on hyvin topakkaa laatua. Hyvat paivat ovat ihania, mutta ne muut... Vahvaa tahtoa loytyy enemman kuin aiti jaksaisi. Sana "ei" ei kuulu pojan suosikkeihin. Ruoka ei yhakaan maistuisi kuin aidin sylista ja aidin syottamana. Arvatenkin myos siirtymiset kotoa leikkipuistoon ja leikkipuistosta kotiin ovat usein vastahankaisia ja aanekkaita. Iltapesulla kayminen on myos jotain jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Ja paalle kun viela isovelikin kiusoittelee, pitaa sillekin raivota.

Uhmaika on nain vanhemmallekin kamala ika. Siina joutuu pakosta kohtaamaan ja kaymaan lapi myos omia tunteitaan. Epatoivosta raivoon. Turhautumisesta ymmartamykseen. Ja kaikkia silta valilta. Kaikki itsetutkiskelun loydokset eivat ole imartelevia, oikeastaan aika kauheita morkoja. Ovathan nuo lapsukaiset myos jotenkin... kuin peiliin katsoisi.

Ajatus siita, etta tata kestaa viela pahimmillaan muutama vuosi, saa kylla voimattomaksi.
Apua, Helina-keiju? Maija Poppanen? Nalle Puh? Anyone?

Silti, alun lainaukseen viitaten, parhaimmillaan he ovat nukkuessaan.
Niin viattomia ja --- hiljaa.
Kullannuput.
Aidin kasvattajat.
♥

Paasiaispupun jaljilla

Poikien aamu alkoi tanaan makeasti.

Paasiaispupu oli vieraillut yolla hotellin aulassa ja ravintolassa, jattaen jalkeensa roppakaupalla varikkaita paasiaismunia. Niilo ja Leo loysivat niita aika monta, tatien ja setien pienella avustuksella.

Poikien ilme oli aika muikea kun munista pajastuivat maistuvat yllatykset.

5 minuutin draama

Elama kahden vilkkaan pikkumiehen aitina on mielenkiintoista ja jannaa. 

Joskus saisi olla vahemmankin jannaa. 

Kuten tanaan.

Olimme kolmestaan, pojat ja mina, suuressa kaupassa vaippaostoksilla. Ilman rattaita, ilman ostoskarryja. Ostettavaa kun oli vain se vaivainen vaippapaketti. Tavallisesti kuvio toimii vallan mainiosti, pojat uskovat puhetta ja kukaan ei karkaa eika katoa. Niilo menna viilettaa edella, mina keskella ja Leo hannanhuippuna, aina nakoetaisyydella.

Tanaan oli toisin.

Nappasin vaipat kainaloon ja ohjasin laumani kohti lastenvaatehyllyja. Halusin vain nopeasti vilkaista millaisia t-paitoja pojille on tarjolla.

Sitten kaansin selkani. 

Hetkeksi.

Seuraavaksi tajuan, etta Leo ei olekaan selkani takana.

Koska poikaa ei nay lahettyvilla, kayn vilkaisemassa kaytavan toiselta puolelta, sielta missa Leo oli viimeksi napeloinyt muovimukeja. Ei jalkeakaan. Poika on hukassa!

- Gulps!

Palaan Niilon luo, annan hanelle vaippapaketin ja kasilaukkuni ja kasken pysya tasan niilla sijoillaan. Sitten palaan uudelleen katsomaan joka hyllyvalin kaytavan toiselta puolelta. Huutelemaan Leoa. Katsomaan kaikki oman puoleni lastenvaatehyllyvalit. Katsomaan liukuportaiden luo. Ei vilaustakaan.

- Gulps!

Palaan Niilon luo kysymaan onko han nahnyt Leoa. 

Ei ollut. 

- Gulps!

Kaupan henkilokuntaan kuuluva nuori mies tulee kaytavalla vastaan. Kysyy loydanko kaiken tarvitsemani. Vastaan kieltavasi ja hataantyneena kerron, etta olen hukannut 2.5 vuotiaan poikani. 

- Han katosi alle 5 minuuttia sitten. Olen hanta kovasti joka puolelta etsinyt ja huhuillut, mutta hanta ei vain loydy! 

Myyja pahoittelee ettei ole nahnyt pienta poikaani, mutta jatkaa kohta:

- Hetkonen, onko pojallanne vihrea paita. Han nakyy olevan tuolla.

Kiittaen ryntaan miehen osoittamaan suuntaan. Kassalle, jossa Leo on toisen kaupan tyontekijan sylissa, tyytyvaisena. Vieressa seisoo perhe, joka on loytanyt Leon haapuilemasta kaupasta ulos, parkkipaikalle. 

- Siis mita?!?

Nappaan Leon syliini ja kiitan vuolassanaisesti myyjaa ja Leon loytaneita ja palauttaneita ihmisia. He katsovat varsin hitaasti ja hiljaa, sellaisella huono aiti -katseella.

Koko draama alusta loppuun kesti sen 5 minuuttia, tahanastisen elamani pisimmat. En osaa sanoa miten ja miksi kaikki oikein tapahtui. Miten Leo katosi? Haihtui ilmaan silmanrapayksessa? Mika sai hanet karkaamaan ensimmaisen kerran ikina? Ja viela ihan yksin? Miten ja miksi han paatyi parkkipaikan ovelle, josta emme edes tulleet sisalle? Emme kayneet edes lahellakaan kyseista ovea! 

Onneksi karkulainen Leo siis loytyi, ehjana ja kaikin puolin kunnossa. Niilokin loytyi tasan tasan sielta, mihin olin hanet jattanyt. Kotimatkalla nipistelin itseani miettien oliko kaikki tapahtunut sittenkaan totta. Molemmat lapset olivat kuitenkin tallessa takapenkilla, sovussa ja tyytyvaisina.

Tamankin paivan jalkeen, 

olen kiitollinen etta maailmassa on hyvia ihmisia,  

rehellisia ja kiltteja. 

Sellaisia, 

jotka pelastavat tallaisten huonojen aitien karkailevia lapsia.  

- Kiitos teille!

Askel askeleelta

Vastikaan minulta kysyttiin neuvoa miten juoksemisessa paasee alkuun. 

Hoh.

En mina tieda.

Askel askeleelta, luulisin. 

Karsivallisesti, eika liian kovaa.

Silla tavalla kuin itsesta tuntuu hyvalta.

Netti on ohjeita pullollaan, juuri niita mita mina en ole koskaan seurannut ja siksi juossut liian kovaa, paamarattomasti, vaarin ja muutenkin miten sattuu. Siis vahan niin kuin Forrest Gump. Joka tapauksessa, esim. Niken sivuilta loytyy aloittelijoille mm. 12 viikon kavelysta juoksuun -ohjelma ja 12 viikossa 5 km kisakuntoon -ohjelma.

Mutta katsotaampa noita omia tossunjalkia, aina sielta juoksu-uran alusta alkaen.
Miten tahan on oikein kipitetty? 

Kouluaikoina en ollut kovinkaan suuri juoksun ystava, enemmankin olin kavelija. Yleisurheilu kaikkinensa oli pakkopullaa, ikuista tihkusateessa karvistelemista. Juoksulajeista 60 metrin pikapyrahdykseen olin auttamatta liian kankea ja hidas, tonnivitonen jotenkin menetteli. Muistaakseni taitoin matkan suuresti harjoittelematta jonnekin 9 minuutin pintaan.

Opiskeluaikoina harrastin saannolisen epasaannollisesti juoksemista, ihan vain omaksi ilokseni. Laji oli halpa, helppo ja vaivaton. Parhaimmillaan paasin kunnon flow-tilaan ja jalat kantoivat ympari opiskelukaupunkiani Poria. Tama jalkojen kantamisen tunne kai se oli se juttu, se joka sai minut koukkuun.

Valmistumisen jalkeen tyoelama imaisi sisuksiinsa ja ensimmaiset viisi vuotta tein aivan liikaa toita. Kiitos vallitsevan sinkkuuden, tai ehkapa juuri siksi, ehdin toimistolla homehtumisen ja yoelamassa riekkumisen lisaksi myos pyorailla, jumpata ja juosta hullun lailla. Asuin paakaupunkiseudulla, sopivasti Keskuspuiston pohjoispaassa ja rakastin kotiovelta aukeavia Haltialan maastoja ja Keskuspuiston polkuja!

Ensimmaisen puolimaratonini juoksin vuonna 2004, Helsinki City Runin aikaan 2:07:03. Toinen puolikas taittui syksylla, muistaakseni kisa oli Paakaupunkijuoksu ja ennatys parani parilla minuutilla 2:05:johonkin (en loyda netista tuloksia tahan hataan).

Vuonna 2005 elamani mullistui, enimmakseen hyvalla tavalla. Menin kihloihin ja vaihdoin tyopaikkaa. Jos luulin ennen tehneeni kovasti toita niin vaarassa olin. Toimistolla homehtumisen lisaksi aloin lipattamaan tukka putkella ympari maailmaa, parhaimmillaan 60 matkapaivaa vuodessa. Osan matkoista kannoin lenkkikamoja mukana, muistan ainakin Madridissa kayneeni kivalla puistolenkilla. Ja Nizzassa ja Tokiossa kulutin hotellin juoksumattoa. Sitten mina vain lipesin, kayttaen tekosyyna kiiretta ja stressia. Survoin lenkkikamat kaapin peranurkkaan ja annoin periksi mukavuudenhalulle. --- Ja lihoin heti sen 5 kiloa.

Tammikuussa 2006 menin naimisiin ja kevaalla aloin odottaa esikoistamme. Joillekin odotusaika on energista ja ihanaa, mutta ei minulle. En jaksanut. En viitsinyt. Liikunta vaihtui pian lyllerrykseksi. Niilon syntyman jalkeen vuonna 2007 vaunulenkkeilin ahkerasti ja hurahdin astangajoogaan. Toihinpaluun jalkeen vuonna 2008 lenkkeilykin palasi jalleen ohjelmaan. Vuosi 2009 kului Leoa odotellessa --- niin, ja muutettiinhan me Amerikkaankin. Paletti oli siis jokseensakin taynna kaikkea, muuta paitsi juoksua.

Vuonna 2010 ymmarsin vaunulenkkeily lomassa, etta kahden lapsen kotiaitikin voi harrastaa. Hurahdin uudestaan joogaan. Toinen tarkoin valittu kotoa poistumisen muoto oli uiminen. Uima-altaamme mentya syyskuun alussa kiinni, siirryin juoksemaan.
--- Ja sita juoksua juoksen yhakin.

Miksi siis juoksen?
Itseni vuoksi. Kahden touhukkaan pojan aitina juokseminen on tehokas tapa pitaa paa kuosissa ja ajatus selkeana. Se on sita parasta mina-aikaa.

Milla motivoin itseni juokseman?
Tunnustetaan: ruualla! Juokseminen kuluttaa kivasti kaloreita, joten voin hyvalla omallatunnolla mussuttaa aika lailla kaikkea. Pitkaan olinkin meidan perheen suuriruokaisin :)
Ja onhan tama hyva kuntokin ihan jees kannuste.
Ja hyva meli :D
Ja se ranteessa oleva lelu :D
Ja ne monet ihanat kengat ja muut urheilutekstiilit :D
--- Pinnallisilla siis mennaan!

Mita teen jos ei juoksu huvita?
Jatkan vain, sinnikkaasti.
Tai jos oikein pahasti tokkii, lopetan ja pidan taukoa, juoksuttomia paivia.
Kesalla karsin usein 13. kilometrin kriisista. Turhautti ja tympasi. Vaatehulluna motivoin itseni jatkamaan miettimalla silloin *kohom* farkkuja. Nykyaan pelkka ajatus lenkin jalkeisesta hyvasta olosta auttaa. Tiedan myos, etta jos en paase lenkille pitkaan aikaan, minusta tulee karsimaton, lyhytpinnainen ja muutenkin ikava ihminen.

Juoksuviihdykkeet?
Hyva musiikki toimii aina, pikku-iPod ei siis valttamatta ole huono investointi. Juoksumatolla taasen TV on ehdoton. Parasta viihdyketta ovat juurikin ruokaohjelmat ja The Big Bang Theory.
Luonnossa juostessa viihdykkeita ei valttamatta kaipaa. Esim. aamulenkit herailevan luonnon aania kuunnellen ovat aivan parasta meditaatiota.
Pakko myontaa, etta rannelelu eli GPS-kello on sekin omanlaisensa juoksuviihdyke. Itsensa piiskaamisesta kun saa niin kivat kiksit ;) Josta tulikin mieleeni, etta nyt keskiviikkona tein uuden kympin enkan, 48:47!!!

Olenko siis juoksija?
Oh... no en mina nyt niinkaan sanoisi. Varsinkin pitkanmatkanjuoksija kuulostaa niin surulliselta, pieruverkkareilta ja tupsupipolta... 
Sovitaan etta mina vain harrastan juoksua, OK?

Kirjoittaja on 36-vuotias tavoitteeton ja muutenkin epatieteellinen juoksunharrastaja. Talla viikolla han on juossut kolmesti, yhteensa 43,21 km. Saldona 2 rakkkoa varpaissa ja 2 isoa kupillista jaateloa kinuskikastikkeella ja kermavaahdolla, vatsassa.

Leikitaanko?

Lapset ovat mainioita otuksia. 

Hei eivat erottele leikkikavereita ihonvarin perusteella. 

Eivat sukupuolen perusteella. 

Eivat kielen tai murteen perusteella. 

Eivat uskonnon perusteella. 

Eivat sen perusteella tykkaako joku autoista vai ninjoista. 

--- Tai ehka vahan, sen viimeisen perusteella. 

Leikki yhdistaa.

Leikin kieli on kaikille sama.

Mutkaton niin englanniksi, suomeksi, hindiksi kuin venajaksi.

Keinutaan. Kiipeillaan. Pelotellaan tyttoja.

Ehka maailmassa on liian vahan leikkia.

Liikaa sita aikuisuutta.

Joka tekee eroa.

Eika ymmarra.

Loppujen lopuksi kun me kaikki olemme samanlaisia.

Lapsia, isompia ja pienempia.

Aina jonkun poikia tai tyttoja.

Etsimassa leikkikaveria.

- Leikitaanko vahan, yhdessa?

Haaveita kentan laidalla

Satuimme tanaan puolivahingossa paikalle, amerikkalaisen pikkukaupungin ytimeen.

Osuimme seuraamaan high schoolien valisia yleisurheilukisoja.

Naime aitiopaikalta aitajuoksua, korkeushyppya, seivashyppya.  

1500 ja 800 metrin juoksua.

Ja pelattiinpa viereisella nurmikentalla baseballiakin.  

Pelia, josta mina ymmarran tasan yhta vahan kuin amerikkalaisesta jalkapallosta.

Niilo kannusti urheilijoita innoissaan ja Leokin tiesi:

- Juoksee. Kovaa.

Niilo ilmoitti haluavansa itsekin viela joskus juosta tuolla punaisella radalla.

- Kyllahan se kay. Ensin pitaa vain hieman harjoitella, totesin.

Ja Niilohan harjoitteli, silta seisomalta.

Juoksi puun ympari, kahdesti, kolmesti.

Ehka jonain paivana siis --- 

Ehka ---

Kuvat on otettu paria viikkoa aiemmin, silla samaisella kentalla, Concordissa (MA).

Stupid is as stupid does

Sama paa kesat talvet?

Ehka. 

Hetken mielijohteesta eilen, 

kampaajalla hinnastosta huomasin rivin "highlights",

tuovat sita todellista luonnetta paremmin esille. 

Sita, joka etsii avainta kadestaan. 

Miettii puhelimessa minne on mahtanut puhelimensa piilottaa.

Ja sita, joka laittaa jokaisen kampaajakayntinsa blogiin muistiin.

Kun muuten ei muista.

Vahemman blondit kayttaisivat ehka kalenteria.

Siina vaiheessa kun merkkaan "ne" tanne, niin saa toki huomauttaa.

Ehka olisi pitanyt kahertaa.

Meikata paremmin.

Vareja koetin saataa, mutta ei mennyt sekaan putkeen.

Kiitos ja anteeks :)

Valijuoksu

Neljannesvuosi on jo holkatty, vuotta 2012. 

Mitapa on siis jaanyt kateen, vaiko vain kansia?

Juosten kilometreja on taittunut reilu 450, joista maaliskuussa 195. Aika hammentava maara. Viimeiset 60 kilometria olen tampannut uusilla kengilla. Jalat ovat muuten kunnossa, paitsi etta varpaat ovat lievasti muussina. Free Runeja on ikava.

Pyrin juoksemaan viikottain niin pitkan lenkin kuin vauhtia kehittavan lenkin, intervallina tai tasavauhtisena. Pisin lenkki on ollut 17.7 km, kovin ehka perjantaina, Janne Holmenin hengessa pinkomani tasavauhtinen kova lenkki. Pistelin lammittelyn jalkeen 8 km alle 5 minuutin kilometrivauhtia, parhaimmillaan 4:50 kyytia. Ehka hitusen kovempaakin paasisi, ja pidempaan.

Kilpailukalenteria en ole viela edes miettinyt.
Ja maraton ei ole yhakaan vaihtoehto.

Lihaskuntopuolella harjoittelu on tuottanut myos tulosta. Leuanveto onnistuu kolme kertaa putkeen, suorituksen puhtautta en tosin osaa itse arvioida.

Uintirintamalla poikien ehdoilla pulikointi jatkuu. Runsaalla pulikoimisella on tosin hintansa. Jouduin marras-joulukuun taitteessa hankkimaan uuden uimapuvun edellisen hapertuessa kasiin. Nyt myos tama tuore uimapuku on alkanut hapertua, edesta ja takaa. Huuhtelen puvun huolellisesti jokaisen kayttokerrran jalkeen ja ripustan kuivamaan ilmavaan paikkaan. Missa siis vika: onko TYR oikeasti huono vai paikallinen vesi raakaa???

Neljannesvuoden saldona on siis pari rakkoa, pullottavia suonia ja risa uimapuku.

--- Ei huono ollenkaan :)

Mutta entapa tasta eteenpain? Tiedan jo nyt etta huhtikuu tulee olemaan rento kuukausi. Mies on ensin viikon tyomatkoilla, jonka jalkeen olemme koko perheen voimin parisen viikkoa lomalla, vahan siella sun tuolla sun taalla...

Kuva.

Lomailun jalkeen onkin jo toukokuu ja kotiinpaluun aika...

Lumen tajua ja muita mestariteoksia

Tervetuloa taas Pahvitalon Perheen virtuaaliseen taidegalleriaan. Viime kerrasta onkin vierahtanyt aikaa. Olemme siis olleet luovalla tauolla, mutta itse luominen ei ole tauonnut hetkeksikaan. 

Nain alkukevaasta on hyva muistella, kuinka tanakin talvena on luotu lunta.

Ylla Niilon miniveistos aiheesta sulava lumiukko.

Materiaaleina on kaytetty mm. risuja, huopaa ja tupsupalloa (onkohan silla joku nimikin?).

Mustat kyyneleet tuovat teokseen uudella tavalla draamaa ja jannitetta.

Kyyneleet saattavat tosin olla Leon jalkikateen lisaamia.

3D on saapunut pysyakseen myos piirustuksiin. 

Ylla Niilon kolmiulotteinen nakemys... tuota... lumi... uko...sta... tai jostain.

Materiaalina on kaytetty partavaahdon ja liiman seosta (kaiketi sekoitussuhteessa puolet ja puolet). Hoyhenien runsas kaytto tuo kiehtovasti mieleen vaikutteita von Wrightin Taistelevat metsot -teoksesta.

Tahan valiin olisi tullut kuva iglu-veistoksesta ---

--- mutta taiteilija soi sen.

Iglun paamateriaali oli vaahtokarkit. Oli siina kai liimaakin.

Ja sitten onkin viimeisen, korkealle arvostetun taideteoksen aika.

Kellogsaurus rex.

Materiaalina mm. cheerios, coco pops ja bran flakes.

Teos on nostettu hyvin ylos, muuten Leo soisi sen.

Kiitoksia kaynnista ja toivottavasti nautitte nakemastanne :)

Steal My Sunshine

Keltainen on ehka paras vari ikina.

Eika mikaan vaaleankeltainen, vaan oikea, auringonpaisteen keltainen.

Nain kevaisin tekee mieli kietoutua tuohon valon variin.

Kiiresta kantapaahan.

Keltaisen jalkeen hyvana kakkosena tulee oranssi.

Auringon vari sekin.

Mika on sinun kevatvarisi?