Omituista

Finn for Life -blogi haastoi kertomaan 5 ominaisuutta / omituisuutta täältä Pahvitalon tontilta.
--- Että kiitosta vaan sinne jonnekin, olen imarreltu :)
Tällaiselle kaikin tavoin keskinkertaiselle tavikselle haaste on aika kiperä, mutta yritetään:

1. Olin talven 1998-99 vaihto-oppilaana Napolin yliopistossa, Italiassa. En ollut koskaan käynyt maassa ennen sinne vaihtoon lähtemistä, joten pidin veljeni varoitteluja "ne ei muuten sit puhu englantia" turhina. Veli oli oikeassa: ei ne puhuneet. No, tasapuolisuuden nimissä minä en myöskään osannut sanaakaan italiaa.

2. En ollut koskaan käynyt USA:ssa ennen tänne muuttamista. Mutta paikalliset puhuvat englantia. Minäkin puhun englantia. Ja jonkin veran italiaa. Sen verran etten jää ainakaan nälkäiseksi.

3. Olen valitettavan kaikkiruokainen. On vain kaksi ruokaa jota en vapaaehtoisesti suuhuni pistä: ensimmäinen on keitetty lehmänutare ja toinen kurpitsasalaatti. Ensimmäistä herkkua sain maistaa kerran Napolin seudulla sunnuntailounaalla, toista on tyrkyllä joka ainut joulu anoppilassa.

4. Kaikkiruokaisuudesta johtuen kärsin nuoruusvuodet kroonisesta iso-perse-ehkä -syndroomasta. Iän ja painovoiman myötä syndrooma on jalostunut paksut-reidet-ehkä -tilaksi.

5. Olen naistenlehtien suurkuluttaja. Olivia, Trendi, Evita, MeNaiset ja Anna edustavat minulle sitä parhainta ajanvietettä. Jenkkilehtien henkilökohtaiset huiput ovat Shape ja Women's Health, mutta paikalliset juorulehdet uppoavat myös vaivatta. Kaunokirjallisuutta en sen sijaan ole jaksanut lukea noin viiteen vuoteen, kiitos uuvuttavan jälkikasvun. Silloin joskus ennen lapsellisen ajanlaskun alkua olin englanninkielisten dekkareiden suurkuluttaja. Ehdottomia suosikkejani olivat Minette Waters, Michael Dibdin ja Donna Leon.

Haaste pitäisi kaiketi pistää eteenpäin, mutta näin *niisk* lunssaisena *niisk* ei tuo järki juokse sitäkään vähää.
Jos joku siis tykkää itseänsä paljastella, niin be my guest :)

Pimeää, märkää ja kylmää

Lennähdimme muutama päivä sitten Suomeen, joulua viettämään.

Niilo heräsi maanantaiaamuna puolen yhdeksän maissa.
Hän ilmestyi unisena mummolan keittiön ovelle ja kysyi:
- Onko nyt aamu?
- Kyllä, nyt on aamu, vastasin.
- Mutta ulkona on ihan pimeää.

Samaista pimeää olen itsekin ihmetellyt.
Marraskuu näemmä vain jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu.
Ei olo ole hyvä, lämmin eikä hellä.

Ehkä se kirkasvalolamppu olisi ihan hyvä idea.
Täällä kun auringon näyttäytymiset voi laskea pilkahduksina.
Tänään noin kello 12:45 pilkahti.

Satunnaisia

Pojat saivat tässä viikolla joulukalenterin, ihanan suklaa-sellaisen. 

--- Mutta keneltä?

Kuva.

Hän asuu tässä hotellissa. Näemme hänet aamiaisilla ja illallisilla. Hän on harmaapäinen, vanhempi rouva. Hiukset ovat siististi kammatut, latvat aina säntillisesti kiharrettu. Päällä hänellä on poikkeuksetta puolihame, neuletakki ja polvisukat. Luonnollisesti tervehdimme tavatessamme, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi sanoa oikeasti tuntevani häntä.

Maanantaina, illallisen jälkeen, hän kuitenkin antoi pojille todella mieluisen yllätyksen, suklaakalenterin. Ja seuraavana iltana hän antoi vielä lisää suklaata, jotta joulunodotus sujuu oikein makoisasti.

Tällaiset satunnaiset tapaamiset, satunnaiset ystävälliset teot, ne tekevät maailmasta paremman paikan. Aina ei kuitenkaan tarvita suklaata. Hymy ja kauniit sanat ovat monesti suklaatakin makoisampia. Kokeilkaapa, kaupan kassalla, aamulla bussissa tai vaikkapa ihan kotona, omalle puolisolle tai lapselle.

- Kiitos!
- Hauskaa päivää!
- Olet paras!
- Kiva kun olet olemassa!
- Ja hyvää joulua!

Pahvitalo pakkaa nyt kimpsunsa ja kampsunsa ja siirtyy loppukuun ajaksi halailemaan maailmaa vanhan mantereen puolelle. Lupsakkoo joulunaikoo ja olekeehan ihmisiksi!

Kansalaiset, medborgare

Kuva

Avasin sattumalta TV:n tänään iltapäivällä. Tarkoituksenani oli turruttaa aivoni jollain satunnaisella hömpällä, mutta toisin kävi. Juutuin katsomaan presidentti Obaman puhetta Osawatomiesta, Kansasista. Puheessa Obama käsitteli mm. taloutta ja USA:lle elintärkeän keskiluokan merkitystä.

Ja miten hän puhuikaan! 

Ymmärrettävästi! 

Innostavasti! 

Tunteisiin vetoavasti! 

Toivoa antavasti!

--- Oh yes!

En voi kuin vilpittömästi ihailla Obaman kykyä ottaa yleisönsä. Puhetta kuunnellessa tuntui kuin olisi ottanut osaa johonkin suureen historialliseen tapahtumaan, hetkeen jolloin koko maailma muuttuu paremmaksi.

Surullista vain että aika iso osa kansasta on niin pettynyt presidenttiinsä. Kauniit puheet eivät käänny teoiksi, eikä edeltäjienkään syntejä saa hetkessä tekemättömiksi. Talous laahaa, rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ja keskiluokkakin tuppaa kurjistumaan.

USA:n politiikka on jotain niin käsittämätöntä. En edes väitä ymmärtäväni sitä. Yksi asia on kuitenkin aika kirkas: raha.

57 kongressin 535 jäsenestä kuuluu kansakunnan varakkaimpaan 1%:iin. 11%:lla kongressin jäsenistä varakkuutta löytyy siis yli 9 miljoonan taalan edestä, parhaimmilla pätäkkää löytyy liki 450 miljoonaa taalaa. Että siinä sitten säästetään puolustusmenoista ja kiristetään varakkaiden veroja, jeh. Ei kun otetaan lisää lainaa! Ja säästetään vaikka opetusmenoista!

Lobbaamiseen ja siinä liikkuvaan kahisevaan en edes mene. Sen vain sanon että tuppeen sahatut laudat ja satunnaiset synttärikutsut ovat kuitenkin aika pientä ja viatonta.

Keskimäärin kansa on kuitenkin johtajansa ansainnut. Täällä nimittäin ymmärretään varsin huonosti Obaman ajamaa sosiaaliturvaa, saati muuta yhteistä hyvää (joka toisaalta onkin käsitteenä aikamoinen kompleksi). Kaikkinaista sosialismia kammotaan kuin kylmän sodan aikana konsanaan. Pelkkä ajatus siitä että yhteiskunta tukisi heikoimpia jäseniään nostaa niissä heikoissakin jäsenissä pelon maksumieheksi joutumisesta. Amerikkalaisessa unelmassa jokainen on oman onnensa seppä --- ja lonely rider. Ja verottaja on se devil, este tiellä iänkaikkiseen elämään. 

Mutta mitäpä minä purnaamaan. Omat ongelmat ne on Euroopassakin, saati Suomessa. Saavatko miehet tykätä miehistä ja naiset naisista. Ja tanssia.

Mutta mitä puheeseen ja puhuttelemiseen tulee ---
--- Suomalaiset poliitikot, ottakaapa mallia.


--- Ja hyvää itsenäisyyspäivää vain kaikille!

Vähemmän suunniteltu juttu

Klo 16:35
Avaan hiukseni aamulla sitaistulta hätäponinhäntänutturalta. Yritän harjata takkuista leijonanharjaani. Hiusharja tarttuu hiuksiin kiinni.

Klo 16:37
Raivoisaa googlaamista hakusanoilla "hairdresser Westford MA".

Klo 16:40
Puhelinsoitto miehelle töihin:
- Hei! Meneekö sulla tänään myöhään?
- No ei tämä työpäivä tunnu loppua näkevän. Miten niin?
- Minun on pakko päästä tänään kampaajalle. Minä en jaksa enää!!!

Klo 19:00
Istahdan kampaajan pallille. Pesu, leikkaus, föönaus ja juorujen päivitys siitä lehdestä, jonka kannessa on se raskaana oleva Kardashian.

Klo 19:45
Kotiutuminen alkutilannetta toistakymmentä senttiä lyhyemmissä hiuksissa. Mies nielaisee kahdesti nähdessään.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ja pöh!

Talon kokoinen joulukoriste

Concordissa (MA) sijaitsee Emerson Umbrella -nimellä tunnettu taidekoulu.

Jokainen talon ikkunoista on tässä kuussa valaistu ja koristeltu jouluiseksi, mikä milläkin tyylillä. Yhdessä nämä eri tavoin koristellut ikkunat luovat uskomattoman täydellisen kokonaisuuden. Talon julkisivu on kiehtova, elävä ja niin ihmeen kaunis, kuin joulukoriste!

Ainakin tämä kylähullu tykkää!

Jouluvaloajelulla

Kävimme sunnuntai-illan kunniaksi koko perheen voimin jo perinteeksi muodostuneella jouluvaloajelulla.

Ensimmäinen kohteemme oli Bedford, MA, jossa tiesimme edellisten vuosien kokemuksesta sijaitsevan todellisen joulutalon.

Ja ho ho ho sentään! Talo ei pettänyt tänäkään vuonna!

Talo on ihana koska se on niin liikaa kaikkea! Lasten kuin aikustenkin suusta kuuluu aina vilpitön "vau!" kun kurvaamme talon ohitse. Noustessani autosta taloa kuvaamaan, huomasin että koristeet myös soittivat joululauluja, hillityn tunnelmallisesti.

Jouluinen kokonaisuus ei mitenkään järkevästi mahtunut yhteen kuvaan. Yksityiskohtia riitti ja riitti. Oli pieniä rumpalipoikia, jouluisia junia, joulupukin reki, poroja, lumiukkoja...

Seuraava kohteemme oli Concord, MA, joka on oikeasti yksi Uuden Englannin kauneimpia pikkukaupunkeja.

Perinteikäs Colonial Inn oli verhottu jouluiseen valoverhoon.

 Monument Squaren laidalta löytyi myös suuri ja mahtava joulukuusi.

Seuraavaksi tarkistimme vanhan kotikaupunkimme Actonin (MA) jouluvalotarjonnan.

 Hienoja taloja hienoilla jouluvaloilla löytyi täältäkin, vanhan lenkkipolun varrelta. Huomatkaa kuinka talon julkisivu on valaistu. Hieno ja paljon käytetty idea näillä seuduin.

 Pidän todella paljon paikallisten tavasta koristella talonsa tällaisilla kuusikransseilla. Toinen mitä ihailen suuresti on tapa koristella talon julkisivu laittamalla jokaiseen ikkunaan samanlainen kynttilä. Noista värikäistä saati sinisistä valoista en oikein tiedä, mutta tien laidassa kasvavassa isossa kuusessa nekin näyttivät oikein mukavilta. Tyyli ja siihen kuuluva runsaus sen tekevät.

Lisää valheellista arkkitehtuuria paikalliseen tapaan. Tykkään, niin valoilla kuin ilman :)

Sitten olikin aika kurvata kohti kotihotellia ja Westfordia (MA).

 Matkan varrelle osui mm. tällainen joulukoti. Ja tämäkin soitti joululauluja.

Tyylejä ja toteutuksia on siis monia. Kuitenkin, jokainen kotinsa koristellut ansaitsee mielestäni täyden kympin ja papukaijamerkin. Valoa ei pimeydessä ole koskaan liikaa, eikä lapsilla iloa!

Emme muuten olleet ainoat sunnuntai-illan jouluvalotirkistelijät. Ollessani Actonissa kuvaamassa erästä kadunpätkää, tapasin perheen joka oli lähtenyt lasten kanssa oikein kävelylle arvostelemaan jouluvaloja, sommitelmaa ja toteutusta :)

Juoksypyörässä

Kuva.

Olen juossut marraskuussa 130 km, joista 121 km juoksumatolla ja 9 km ulkona.

Sen verran olen amerikkalaistunut, että vaikka ne 9 km olivatkin ihan mukavia (en eksynyt kuin kerran), 121 juoksumattokilometriä olivat miltei mukavampia. Juoksuolosuhteet ovat vuorokaudenajasta riippumatta turvalliset, valoisat ja vähäsateiset, eksymisen riski on minimaalinen ja vakiojuoksumatolla on viihdykettäkin tarjolla 55 kanavan verran.

Juoksuviihteen ehdottomaan kärkikaartiin ovat singahtaneet satunaiset laatuelokuvat, mukaanlukien Fred Claus, Couples Retreat ja Inception. Helppoja ja viihdyttäviä seurattavia. Inception hieman häiritsi tekotaiteellisuudellaan, mutta kypsään ikään ehtineen Leo D:n vuoksi voi toki tehdä pieniä juonellisia myönnytyksiä.

Sarjoista Kova Laki on poliisisarjojen peruskamaa, tosin olen kahdessa ja puolessa vuodessa varmaan nähnyt jo kaikki 20 kauden aikana tehdyt jaksot. Vegasilaisesta perheyritys-panttilainaamosta kertova Pawn Stars menettelee hölkkähuvina myös, mutta Storage Wars vie voiton kaikesta, niin Vince Vaughn'ista kuin  DiCapriosta. Sarja tarjoaa aivan loistavaa hikiviihdettä alusta loppuun saakka!

Storage Warsin idea on näppärä: USA on täynnä varastohotelleja. Jos varaston kuukausivuokraa ei maksa, tietyn ajanjakson jälkeen sisältö huutokaupataan avoimella huutokaupalla eniten tarjoavalle. Ohjelma kertoo näistä huutokaupoista, niihin osallistuvista värikkäistä hahmoista ja ennen kaikkea niistä monenkirjavista löydöistä mitä hylätyistä varastoista kulloinkin löytyy.

Bubbling under -viihdykkeeksi voisin kuvitella minkä tahansa HGTV:n ohjelman, ehkä lähinnä kuitenkin nuo House Hunters -ohjelmat. Vaikka emme taloa ole aktiivisesti etsimässäkään, hyvä sellainen kun on jo Suomessa olemassa, nämä talonetsintäohjelmat ovat todella koukuttavia.

Mutta takaisin rääkkiin. Reippaasti olen siis TV:tä katsellut, monen monta kilometriä. Ja uinut ja kyykännyt ja punnertanut ja vaikka mitä. Ja joogassakin olen ehtinyt käymään, tasan yhden kerran sielläkin.

Tiukasta (?) treenistä huolimatta en ole kuitenkaan kuihtumassa olemattomiin. Siitä päivittäin aamupalaksi nautitut munat ja pekonit ja vohvelit pitävät huolen. Ja jos ei ole pekonia tarjolla, aina voi nauttia kaurapuuroa runsailla rusinoilla ja pähkinöillä. --- Ja tiedän, näin muutaman viikon jälkeen olen pahasti pilalle hemmoteltu, ainakin mitä tulee aamupalan suhteen :)

Mainitsinko muuten jo tuoreet hedelmät, maukkaan melonin ja mehukkaan ananaksen?

Kirjoittaja on 35-vuotias esikeski-ikäinen nainen, joka urheilee koska syö. Ja syö koska tykkää. Eikä muuten karppaa.

Kaun/heudenhoitoa

Tiettyjä blogeja kahlatessa törmää aika usein meikki-, hiustenhoito- ja -laittovinkkeihin. Vastuuntuntoisena bloggaajana minäkin kannan nyt korteni kekoon.

Ylivoimaisesti kaikkein kultaisin meikkivinkkini on ---
--- Jos aamulla on kiire, älä tee mitään.
Ulkonäkösi on tällöin takuulla eksoottinen.

Myös hiuksille kannattaa olla tekemättä yhtään mitään.
Paitsi nyt ehkä pestä, parin päivän välein.
Aamu-unien arvostamisen takia olen tällä viikolla jättänyt jopa hiusten aamuisen harjaamisenkin väliin. Hiukset vain ponnarille ja menoksi. Näyttävät miltei kiharoilta.

Meikkaamatta ja hiukset hätäponnarilla voi vallan mainiosti käydä esikoulun, leikkipuiston ja ruokakaupan lisäksi esim. ostoksilla pikku ostoskeskuksessa. Ihmiskilveksi voi aina ottaa mukaan pari vilkasta pikkupoikaa niin boheemin luonnollinen ulkonäkö saa samalla luonnollisen selityksen --- jos siis kukaan sitä samaiselta kahden pojan vilkaasti liikkuvalta ihmiskilveltä huomaa.

Ja jos hiusten latvat alkavat hapsottaa, kampaajakäynnin varaamisen sijaan voi kylppärin kaappien uumenista kaivaa hätävarashampoot ja toivoa ihmettä tapahtuvaksi.

Mutta kuka urpå on keksinyt laittaa shampoon tuubiin ja hoitoaineen pulloon? Puolen kahdentoista aikoihin yöllä suihkussa on sitten hyvä ihmetellä että mitäs se "rinse" nyt tarkoittaakaan, kun ei pää vaahtoa.
--- Eikä edes suupielet.

Kuvaa luonnollisesta kaun/heudestani en tähän nyt laita. Joku raja sentään.

Uimaan!

 Ylin allaskuva napattu hotellin sivuilta. Nykyisin allashuoneella on tosin ihanan sitruunankeltaiset seinät! 

Viikosta toiseen jatkuva hotellielämä ei meidän kohdallamme tarkoita suinkaan hotellikuolemaa (paitsi että äiti on kaiken touhuamisen jälkeen iltaisin aivan kuolemanväsynyt). Avainasemassa lapsellisessa hotellielämässämme ovat mm. säännölliset uitot. Käymme siis joka ilta lasten kanssa uimassa, yleisön pyynnöstä ja meidän vanhempien satunnaisesta laiskotuksesta huolimatta.

Niilo on kolmen kesän allaskokemuksella jo vanha tekijä uinnin saralla. Oppihan hän uimaan ilman kellukkeita jo kolmevuotiaana. Nyt myös Leosta on tällä muutaman viikon sinnikkäällä uittamisella kuoriutunut lyömätön (ja kellukkeeton) vesipeto, jopa Niiloakin innokkaampi polskija.

Pienen miehen suuria iloja on mennä altaan reunalle seisomaan ja ilmoittaa:
- Hyppää!
Poika odottaa että isä tai äiti tulee ottamaan kopin --- ja hyppää, leveän hymyn kera.

Vaihtoehtoisesti poika myös ottaa minua hartioista kiinni ja "ui" selässäni sammakkoa altaan ympäri. Äidille on ihan hyvää uintitreeniä tuo 15 ylimääräistä kiloa selässä.

Kolmas pojan lempileikki on sukellella uima-altaan portaissa. Vesi ei poikaa todellakaan pelota. Eikä äitiä saati isää pelota että poika polskii, silläkin on nimittäin vaikutusta.

Lienee vain siis ajan kysymys milloin pikkumies oppii oikeasti uimaan.

--- Ja jos vilu yllättää, niin että alaleuka väpättää, aina voi mennä porealtaan ylärappuselle istumaan.