Vähän kuin julkkis

Kuva.

Jompi kumpi laadukas kotimainen iltapäivälehti julisti taannoin: Beyonce on kuihtunut silmissä! Laulajatar sai lapsen viisi kuukautta sitten, jonka jälkeen hän on treenannut hullun lailla ja syönyt vain salaattia karistaakseen vauvakilot ennen esiitymislavoille paluuta. Laulajatarhan ei aio pitää äitiyslomaa, koska omien sanojensa mukaan lapsen saaminen ei ole sairaus.

No, viime viikonloppuna hän teki sen suuren paluun ja esiintyi ensimmäisen kerran sitten Blue Ivy-tyttärensä syntymän. 27 kiloa kevyempänä!

Minäkin olen laihtunut 27 kiloa, Niilon syntymän jälkeen. Aikaa siihen meni 8 kuukautta. Minulla ei ollut personal traineria. En käynyt kertaakaan kuntosalilla saati ollut dieetillä. Minä kävelin päivät pääksytysten rattaita työntäen ja kun en kävellyt, pikkumies ryysti kiloja tisseistä pihalle.

Esikoisen jälkeisen neljän viikon comeback-keikan töihin tein muksun ollessa vajaa 9 kuukautta vanha. Mies oli silloin kotona isäkuukautta viettämässä. 11-kuukautisena poika meni sitten oikeasti päiväkotiin molempien vanhempien palatessa lavoille.

Kumpikaan laadukas iltapäivälehti ei tehnyt tästä juttua.
Edes paria riviä takasivulle.
Onneksi.

Kuva.

Pari viikkoa sitten taisi jopa itse Daily Mail uutisoida shokeeraavan uutisen: Britney Spears repii stressaantuneena kynsinauhojaan. Ja X Factorin tuomarointi stressasi, ihan kynsinauhoihin saakka. Ihmekös tuo. Itseäkin saattaisi itkettää epävireisen Baby One More Timen kuunteleminen, miljoonakorvauksista huolimatta.

Samassa uutisyhteydessä taidettiin muistella myös Britneyn muutama vuosi takaperin tapahtunutta romahdusta, joka päättyi siihen kuuluisaan omakätiseen hiustenajeluun ja isän houlhouksen alle joutumiseen. Avioero, röpöttely ja huono seura koitui turmioksi teinipopparille, jota Dr. Phil olisi kovasti halunnut ongelmissaan auttaa.

Minäkin revin stressaantuneena kynsinauhojani, kynsienpureskelun lomassa. Näin pari viikkoa muuton jälkeen stressihuippu alkaa olla takana ja kädetkin näyttävät jo miltei esittelykelpoisilta. Kunnon manikyyriä kaipaisivat.

Lyhyt hiusmuoti on tuttu sekin, noin vuodelta 1996. Kalju en ollut, mutta sellainen siilitukka kuitenkin. Romahduksesta ei voi kohdallani puhua, vaikka huonoa seuraa ja röpöttelyä opiskeluaikaan liittyikin. Kokeilu mennee siis tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

Niin, ja kampaajaa käytin.
Enkä suvereniteettiani menettänyt.

Melkein julkkis. Paitsi että minä en laula.

Lopputulema on kuitenkin se, että vaikka Sinead O'Connor näyttikin silloin Nothing Compares 2 U:n aikoihin todella vetävältä sänkitukalta, niin minulle saati Britneylle se ei sovi.

Toivottavasti tämäkään uutinen ei pääse laajemmalti otsikoihin.
Tai Tohtori Kiminkinen riennä apuun.

Vesa ei tajuu

Suomen TV:stä tulee tällä hetkellä aivan ehdoton kotimainen laatusarja, Uutishuone. Uusintana keväältä 2009, tosin. Jolloin myös katsoin sen ensimmäisen kerran, aikana ennen Amerikkaa.

Ydinjengi.

Ohjelman nettisivuilla sarjaa kuvataan seuraavasti:

Uutishuone vie katsojansa kylmän sodan aikaiseen Yleisradion uutistoimitukseen, jota pyörittivät radikaalit, suurten ikäluokkien nuoret. Uutiset ovat oikeita, mutta henkilöt fiktiivisiä. Sarjan päähenkilöinä nähdään TV-uutisten tekijätiimi, siis se tiimi jossa Heikki Kahila ei ollut lukijana. Se jota katsojat eivät muista, vielä.

Sarja on kotimaiseksi viihteeksi kaikin puolin laadukasta tavaraa, juoni on vetävä, dialogi sujuvaa ja ajankuva autenttisen oloista. Vaikka mitäpä minä, seiskakuutonen, noista ajoista muistan, paitsi keltaiset sukkahousut ja poolopaidat, joita äiti pakoitti pitämään.

Sarjan hahmot ovat mielenkiintoisia ja niitä esittävät suhteellisen tuoreet kasvot. Krista Kosonen loistaa ajalle tyypillisenä toimittajana, modernina naisena ja vankkumattomana vasemmistolaisena. Juho Milonoff on uutistenlukijana koko kansan totuus ja kulisseissa hykerryttävän niljakas, juoppo naistenmies. Ja mitä tulee sarjan Vesaan, Samuli Vauramoon niin ---

--- Iiiiiiiiiihana Samuli!

--- Samuli on vain niin ihana, lutuinen, namu ja aivan paras. Sympaattinen. Taitava. Karismaattinenkin. Vaikka onkin minua 5 vuotta nuorempi. Ja vain kolme senttiä pidempi.

Miehen karismasta kertoo jotain se, että muistan vieläkin kuinka noin vuonna 2008 hän juoksi minua vastaan lenkkipolulla, ihan tässä parin kilometrin päässä kotoa. Silloin olin nähnyt häneltä vain Tyttö sinä olet tähti -esikoiselokuvan. Ja silti tunnistin hänet. Ja yhäkin muistan hänet. Tuon kohtaamisemme.

Viime aikoina Samuli on yrittänyt luoda uraa USA:ssa ja jollain lailla onnistunutkin. Tai no, kai ne zombie/sci-fi rytistelytkin jotain ovat. Ehkä.

Mutta Uutishuone.
Hankkikaa käsiinne.
Ette kadu.

Kuvat sarjan internetsivuilta.

Paukamapää

Jossain sanoivat, että tästä kesästä on tulossa paha hyttyskesä.
Se on täällä jo. Nyt.

Kävelevä perhosten hyttysten ruokinta-automaatti?

Vietimme lauantain Lohjan mökillä, paikkoja kesäkuntoon laittamassa.
Oli lämmintä ja aurinkoista, mutta ne Leon perhoset...

Sunnuntaina piti aamulla nielaista kerta jos kaksi Leon nähdessäni: hyttysmyrkyistä ja -savuista ja -verkoista huolimatta poikaparka oli syöty. Pateilla ja paukamilla koko mies. Onneksi me muut selvisimme vähemmällä.

Ja onneksi kortisonivoide on olemassa.

Rakkautta, rakkautta, rakkautta vaan ---

Sofia Itävallasta muisti ihanalla "Rakkutta on..." -haasteella.
- Kiitos!

Kiireestä huolimatta rakkautta on myös Pahvitalossa.
Samoin on joskus ilkikurista naurua, ehkä jopa pyyteetöntä(kin) iloa.
Miksei olisi?

Kuva.

Juuri tänään sitä rakkautta on...
... leipoa se synttärikakku, juuri sellainen kermainen täytekakku, sellainen toiveiden mukainen, sellainen mitä oma äitisikin tekee.

Rakkauskakku.

Hyvää syntymäpäivää siis, rakas 37-vuotias dinosaurukseni :)

Potkupuvussa

Kun aikaa on vain se kymmenen sekuntia ennen kuin lapset katoavat horisonttiin ---

Hätäponnari ja aurinkolasit pykälään ja menoksi.

Jumpsuiteista en tiedä, mutta tuollainen kotihaalari on kyllä mukava. 

Oikea aikuisten potkupuku.

Paitsi silloin kun pitää käydä vessassa.

Tuulitakin voi korvata tuollaisella so-lääst-siison trenssillä.

Soljetkin kilisevät mukavasti.

Näin tyylikkäästi ja ennen kaikkea muodikkaasti pukeutuneena sitä voikin sitten etsiä.

Sitä lähipostia.

Juuri sitä, joka on muuttanut viime talvena.

Jonnekkin hevon kukkaseen.

Niin se maailma muuttuu, Päiviseni.

Voikukkia

Harva kukka herättää niin voimakkaita tunteita kuin voikukka.

Minusta se on ihana. Ehkä yksi hauskimmista ikinä.
Kaunis katsoa.
Kiva poimia.
Aivan mahtava puhallella.
Lasten kanssa ja ilman.

Kuvatessani huhtikuussa voikukkapeltoa USA:ssa, ohikulkeva pariskunta pysähtyi.
- En ole ikinä nähnyt kenenkään kuvaavan voikukkia, mies sanoi, jatkaen:
- Mutta yhden roska voi olla toisen aarre.
Näinhän se on. Kauneus on katsojan silmässä.

Tällä viikolla, kuvatessani poikia läheisellä voikukkapellolla, kukaan ei pysähtynyt.

Mutta jos nyt jotain ---
Ensi kerralla en laita valkoisia tennareita voikukkaretkelle.

Anteeksi että vaivasin

Tänään tehtiin pullaa. Niilo, Kenwood ja minä. 

Sillä aikaa kun Leo leikki paloautolla ja nukkui.

Taikina syntyi tädiltäni yli 20 vuotta sitten saamani Valion Tervetuloa juhlaan -keittokirjan ohjeella. Paksusta maidosta. Voita säästelemättä. 

Teimme pyöreähköjä pullia. Voisilmällä ja ilman.

Lopputaikinasta syntyi improvisoitu vadelmapiiras, jota söin muuten aivan liikaa iltapalaksi.

Uunia vahdittiin tosi tarkaan. 

Hyvä niin. Eivätpä pullat päässeet palamaan.

Uunituoreiden pullien piti antaa jäähtyä ennen maistiaisia. 

Ja se odottavan aika oli piiiiiitkä.

- Äiti. Tiedätkö mitä?

- No?

- Minun tekemä pulla on paljon parempaa kuin sinun tekemä pulla.

Niin kai sitten.

Ja minä kun luulin, että oman äidin tekemä pulla on sitä maailman parasta :=)

Tervetuloa!

Tervetuloa meille kotiin. 

Näin reilun parin viikon kokemuksella olo alkaa tuntua jo kotoisammalta. 

Yhäkin toki oudolta, mutta kotoisammalla tavalla.

Kotimme, vanha tuttu jo loppuvuodesta 2005, on viileä ja vaalea. 

Väritön ja hieman tylsä. Vähän niin kuin emäntänsä. 

Ehkä juuri siksi viihdynkin täällä niin hyvin ;) 

Olohuoneen aksenttiseinä on työn alla, mutta sen oikean sävyn valinta on niin vaikeaa. 

(Vihreä??? Ruskea??? Harmaa??? Äh-emmätiiä...) 

Valkoinen on ihan hyvä. 

Helppo. 

Kuin sunnuntaiaamu.

En ole mikään mestarisisustaja. En ymmärrä Hayn tarjoitinpöydistä saati Missonin tyynyistä yhtään mitään. Muuramen sijaan meillä on Ikean lipastoja. 

Myönnetään, designiakin löytyy. 

Stokken tuoli. 

Frandsenin valaisin. 

Tanskalainen kirjahylly. 

Lasia ja alumiinia oleva italialainen ruokapöytä tuoleineen. Ja on muuten niin hyvää designia, että ensimmäistä pöytää ei aikoinaan pystynyt edes kasaamaan reilusti sinne päin olevien hitsaustoleranssien takia. 

Oma piha. 

Se on tämän savolaisen pohjanmaa, henkireikä. 

Pihan toiselle laidalle olen laittanut jaloruusuja. Metsään rajoittuva puoli taas on tarkoitus häivyttää villiin luontoon. Sinne olen istuttanut havuja, muutaman atsalean, väriminttua, ukonputkea --- pensaita ja perennoja, jotka voisivat hallitusti villiintyä. 

Tosin luonto ja nälkäiset jänikset ovat toistaiseksi olleet asiasta eri mieltä. 

Omenapuista saa toivon mukaan tänä vuonna maistiaisia. Kukkia näyttäisi ainakin olevan tulossa runsain mitoin.

Loppukädessä kodin tekevät kuitenkin sen asukkaat.  

Lapset ja lapsenmieliset.

 Minusta tuntuu että pojat viihtyvät. Loistavasti. 

Asumme oikean pikkupoikakeskittymän keskellä. Leikkikavereita on joka puolella, vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. 

Taloyhtiöllämme on hyvä piha ajaa pyörällä ja leikkipaikka kokoontua. Ja lähinaapureilla trampoliini jossa pomppia. 

Lähimmälle kaupungin leikkipaikalle onkin sitten matkaa jopa parisataa metriä.

Mutta entäs me, lapsenmieliset? 

Kiitos hyvin :)

Kas, pitäisi varmaankin päivittää tuo blogin banneri. Matkalaukut kun on purettu jo.

Miltei kympin aamu

Suomielämän ensimmäinen aamulenkki, saavillinen kahvia ja orastava auringonpaiste. Tästä tulee vielä hyvä päivä!

Ehkäpä siis illalla ehdin/jaksan purkaa kuvat kamerasta ja näyttää mihin olen viimeiset kaksi viikkoa aikaani kuluttanut. Siihen uuden elämän alkuun.

Ja huomaatteko, ääkkösetkin ovat tulleet takaisin :)

Kertaus on opintojen aiti

Leo on todella ihastunut Monica Wellingtonin lastenkirjoihin.

Truck Driver Tom on todellinen kestosuosikki. Ei ole sellaista paivaa, etteiko kirjaa luettaisi. Aiti saa ehdottaa iltasaduksi mita haluaa, mutta lopuksi luetaan kuitenkin Tomista. Kuljetetaan rekkalastillinen hedelmia ja vihanneksia maatilalta kaupunkiin.

Firefighter Frank on astetta jannempi kirja, mutta yhta lailla suosittu sekin. Kirjassa tutustutaan paloasemaan ja sammutetaan suuren asuinkerrostalon tulipaloa. Lukukertoja on takana tallakin opuksella vahintaankin riittavasti.

Viimeisena mutta ei suinkaan vahaisempana tuleee aidin suosikki, Riki's Birdhouse. Kirjassa lintuja rakastava Riki rakentaa linnunponton ja seuraa lintuystaviensa elamaa pihapiirinsa vuoden ympari. Koska linnuilla ei ole pyoria alla, kirja ei ole joutunut nk. kestolukulistalle.

Leolla on toisaalta hyva maku kirjojen suhteen. Ovathan Monica Wellingtonin kirjat hyvin kirjoitettuja ja kauniisti kuvitettuja. Ansaitsivat oikeasti suomennuksen, ihanaiset. Mutta etta joka paiva? Samat sadut? Uudestaan ja uudestaan?

Tarinan mukaan olin itse aivan samanlainen. Halusin etta minulle luettiin uudestaan ja uudestaan sita yhta ja samaa Pupu Tupunaa. Lopulta isani kyllastyi ja alkoi sepittamaan kirjan perusteella omia satujaan. Tasta suivaantuneena opettelin sitten lukemaan, 4-vuotiaana. Leolla on siis noin puolitoista vuotta aikaa... joo, oli aika huono vitsi...

Kuvat: http://monicawellington.com/index.html

Pojat leikkii ja tytot kiljuu

Kuva.

Sadepaivan kunniaksi taraytimme paivana muutamana lounaalle rytmiravintola MC Donaldsille. Ihan vain siksi, kun heilla sattuu olemaan myos sisaleikkipaikka. Ja kananugetteja tai jotain sen sukuisia lapsille. Kassalla minulta kysyttiin tulevatko ostamani lastenateriat pojille vai tytoille. Luonnollisesti sama kysyttiin myos ystavattareltani, kaksostyttojen aidilta.

Miksiko?

Tietenkin siksi, etta pojat saivat aterian kylkeen oikeastaan aika hupaisat agenttikellot, jotka ampuvat muovipoletteja. Vahan niin kuin Q:n tekeleet James Bondista.

Tytot taasen saivat pinkit minisoittimet, jotka soittavat teinipoppia. Ja jotka ystavattareni takavarikoi omilta nelivuotiailtaan kuunneltuaan hittibiisin kerran lapi. Oh-my-freakin-outit sun muut kun ehtii opetella myohemminkin. Vaikka kymmennen vuoden paasta. Tai viidentoista.

Onko tama nyt sitten jotenkin MC:n tutkima fakta, etta tytot ei tykkaa leikkia, edes agenttikeikkeja? Samassa tutkimuksessa on varmaan myos todettu, etta kaikki tytot haluavat pukeutua pinkkiin? Ja halloweenina joko prinsessaksi tai keijukaiseksi?

Toinen kaksosista oli menneena halloweenina kaavaan piristava poikkeus. Han pukeutui Tuomas Veturiksi :D

Muuten MC:n sisaleikkipaikka oli kylla toimiva. Jalkikasvu viihtyi siella miltei kolme tuntia, posket punaisena kiipeillen ja liukumakea laskien. Tytot ja pojat, sulassa sovussa. Sina aikana me aiditkin saimme parannettua ne maailman suurimmat epakohdat. Ja latkittua kupin jos toisenkin taalan luomukahvia.

Kymmenen kivaa Suomesta

Friolandian Eveliina haastoi taannoin listaamaan kymmenen kivaa juttua liittyen Suomeen paluuseen. Iso kiitos kivasta haasteesta!

10 paivan kokemuksella 10 kivan Suomi-lista nayttaa talta:

1. Poikien isovanhemmat. Ja sedat. --- Ihanat ihmiset, lahella.
2. Oma koti. --- Palasimme takaisin vanhaan taloomme, 2000-luvun alkupuolen erillistaloon. Kaikki on vaaleaa ja valoista. Putket ei kolise, lattiat ei narise, kaakelit ei tipu kylpyhuoneen seinista, eika vesi tihku keittion katon lapi. Ja kodinkoneetkin ovat niin hiljaisia! Kai tahankin taas tottuu.
3. Oma piha. --- Meilla on oma piha ja taloyhtiolla on viela oma leikkipaikka. Lapsia ei siis tarvitse erikseen vieda mihinkaan leikkimaan. Riittaa kun avaa oven. Luksusta!
4. Naapurit. --- Osa naapureista on vanhoja tuttuja, osa uusia tuttavuuksia. Mukavia he ovat kaikki. Ja lapsia riittaa, pienia poikia. Niilolla ja Leolla ei liene siis leikkikavereista puutetta.
5. Ystavat. Kaverit. --- Siis heeeeeeei! Sosiaalinen elama? Onko se jotain syotavaa? Ei vaisinkaan, siihen olisi nyt pitkasta aikaa kunnon mahdollisuus, seka lapsilla etta ilman. Ilman kiiretta ja hoppua.
6. Ruisleipa, piima ja Valion vaniljajaatelo. --- Yksinkertaisen ihmisen yksinkertaiset herkut.
7. Kenwood. --- Keittion komistus, tuo hopeinen hurmuri. Pian alkaa taas pulla tuoksua kun paasen monitoimikoneen kanssa irti.
8. Siivoaminen. --- Uusi vanha harrastukseni. Kaltaiselleni neurootikolle sita parasta kotiaitiaerobiccia. Puolen vuoden tauon jalkeen niin kivaa(?) ettei edes lenkille malta!
9. Kevat / kesa. --- Se on taalla. Aurinko paistaa. Parikymppia lamminta. Shortsikeli!
10. Puutarhanhoito. --- Kaikki paitsi puutarhanhoito on turhaa. Nain maalaiselle on kolmessa kesassa on tullut multaa ikava. No, ruusupenkki on jo terapiamielessa leikattu ja kuopsuteltu lannoitetta vaille kuntoon. Pensasaidan (pihlaja-angervo yok!) repiminen on hyvassa vaiheessa. Tilalle tulee hieman tuijia ja ehka soma pikku kiveys. Ja kun oikein vauhtiin paastaan... kylla tuosta pihasta viela koko kesan vihertyoleiri saadaan :)


Talla haasteella heitan seuraavaksi SuMia, Matkalla kotiin.
Kerro siis mika on se kymmenen karki, matkalla saati kotona.

Pikku taiteilija

Tana kevaana on tapahtuut jotain hyvin merkittavaa. 

Pojastamme on tullut pelkan piirtelijan sijaan ehta taiteilija.

Kaikki alkoi siita, kun Niilo pyysi saako han piirtaa. Han kysyi maanantaina, tiistaina, keskiviikkona --- aivan joka paiva. Seuraavaksi huomasin, etta Niilo osasi varittaa taitavasti, rajoja myoten. Han siis piirsi kuvion ja varitti sen, tarkasti. Sitten huomasin pojan loytaneen sen oman kadenjalkensa, oman uniikin tapansa tehda taidetta.

Kuviot ovat kehtovia. Varit vallottavia. Voimakkaita ja elamanmyonteisia. Vahan kuin Niilo itse. Ja taidetta syntyy, vahintaan samaan tahtiin kuin Juhani Palmulta latoja parhaina paivinaan.

Taiteilijan aitina olen naista Niilon teoksista aika tohkeissani. Mutta nama tohkeilut nyt tiedetaan. Niilon ollessa vahan toisella vuodella paivakodissa, pojan ryhma teki sormi-/varvasvareilla suuren ja varikkaan ryhmapiirustuksen. Se koostui pikkuisten kaden- ja jalanjaljista, Niilon muiden mukana. Pyysin taideplajayksen lopulta itselleni, ostin Ikeasta kehykset ja ripustin koko hoskan meidan aulaan.

Aamupaiva museossa

Poikamme ovat saavuttaneet sen ian. Dinosaurusian. Tasta(kin) syysta vierailu luonnonhistorialliseen museoon Manhattanilla oli aivan must.

Dinosaurusten lisaksi museossa tavatiin niin mammoja, mammutteja kuin muita karsakkaita...

... seka asetelmia, joissa savanni ei ollut nukahtanut.

Ehdottomasti vierailun arvoinen paikka siis, takuulla myos pikkuvaen mieleen. 

Vierailijoille pieni sisapiirin vinkki: museon ilmoittama paasymaksu on vain suositus. Jos ostat liput etukateen netista, sitoudut maksamaan koko summan, mutta jos ostat liput ovelta, voit maksaa mita haluat. Oikeasti siis, hovelina enemman tai pihina vahemman! Menimme itse museoon huhtikuisena maanantaina noin 10:30 aamulla. Metrolla paasi ovelle. Ruuhkaa ei ollut.

Museovierailun jalkeen lounaan voi ostaa heti museon ovien ulkopuolella olevista karryista (herrrrrkullisia hodareita) ja nauttia nakit katevasti Keskuspuistossa.

Oikea aika

Kuva.

Tasta on jo aikaa, kuukausi jos toinenkin, kun eraassa blogissa sivuttiin aihetta milloin hankkia lapsia. Blogin kirjoittaja, alle kolmikymppinen nainen, oli kauhuissaan, koska laakari oli terveystarkastuksessa kannustanut lisaantymaan pikaisesti kun se on viela helppoa. Nainen ei vain ollut viela valmis. Han halusi ensin tehda uraa ja kerata sen taydellisen vaatekaapin taynna kenkia, laukkuja ja muita asusteita. Sitten vasta, sitten kun han ja vaatekaappi on valmis, sitten on lasten aika.

Miten taman nyt sanoisin ---

Se oikea aika ei ole koskaan. Ja silti se voi olla juuri nyt.

Laakari oli siina aivan oikeassa, etta biologinen kello tikittaa. Raskaaksi on helpointa tulla parikymppisena, kolmenkympin jalkeen homma on jo hitusen vaikeampaa. 35 vuoden rajapyykin jalkeen hedelmallisyys suorastaan romahtaa. Aina edes hedelmallisyyshoidot eivat auta.

Biologisesta nakokulmasta naisen on myos vaikeaa saada lasta ilman miesta ja painvastoin. Nain koeputkien aikana ei aivan mahdotonta, mutta vaikeaa kuitenkin. Satunnaisen vastakkaisen sukupuolen edustajan loytaminen rajatusti vain itse lisaantymistapahtumaan on toki mahdollista, mutta suosittelen tutustumaan tulevan lapsen geeniperimaan hieman pitempaan kuin sen yhden illan. Itsellani on kokemusta nk. elamankumppani-ratkaisusta, josta olen tykannyt kovasti. Puolisosta kun on oikeasti iloa ja ylimaaraisista kasista lastenhoidossa hyotya. Tassa kohtaa isoksi ongelmaksi voi nousta mista ja miten loytaa tallainen elamankumppani naina aikoina. Ja kuulkaas, siskot ja veljet, mina en tieda. Vahingossa tuo omakin loytyi.

Eika tama kromosomimyrsky tahan lopu. Ajoitus on kokonaan oma ongelmakenttansa. Milloin on siis oikea hetki kertoa tuolle valitulle elamankumppanille, etta on aika lisaantya ja perustaa perhe? --- Kun silta tuntuu. Loputomiin ei kuitenkaan kannata odottaa. Jos kotileikkien ehdottelu terminoi koko parisuhteen, leikki pitaa aloittaa alusta. Itse olin onnekas. Minulle vastattiin heti ensimmaisella kerralla niin kai sitten.  

Uran puolesta oikeaa aikaa lapsille ei ole. Toisaalta, nainen ei taida koskaan olla siina taysin oikeassa uraiassa tyonantajien mielesta. Koko hedelmallisen ian toissa pelataan raskautta ja aitiyslomaa ja oooamgee-kolmen-vuoden-hoitovapaata. Etta terveisia vain toimistolle! Neljankympin jalkeen nainen taas alkaa olla liian vanha esittamaan paaosaa. Viisikymppisena viimeistaan olet ikaloppu ja paaset vain avustajaksi tai korkeintaan TV-elokuvien sivuosiin, paitsi jos olet Meryl Streep.

Lopuksi, jos mietitaan henkista kypsyytta, kayttaen esimerkkina --- yllatys yllatys --- itseani, parikymppisena aitina olisin ollut keskenkasvuinen ja aivan hukassa. Ei minulla ollut taydellista vaatekaappia, mutta se oli puutteistani pienin. Minulta puuttui monta oppituntia elamasta ja itsestani. Taitoni eivat olisi riittaneet aitiyteen saati parisuhteeseen. Kolmekymppisena takana oli enemman elamaa, virheita ja viisautta. Takkiin oli tarttunut noyryytta ottaa pieni elama vastaan ja selkarankaa kestaa se pystypain. Koska oikea puolisokin oli jostain rinnalle loytynyt ja jaanyt, sain ensimmaisen lapseni 30-vuotiaana. Se oli minulle oikea aika.

Ja mita tulee lasten tekemiseen ---

Pojillani on keskenaan 2,5 vuotta ikaeroa, tahdostamme riippumatta. Valissa tapahtui jotain tavallista, sellaista josta usein vaietaan. Lapsia ei siis tehda. Niita saadaan.

Hyvaa aitienpaivaa kaikille, aivan kaikille aideille!

Tulin, nain, muutin

Sitten viime live-paivityksen on tapahtunut seuraavaa:

Taman viikon fashion statement. Piristaa asun kuin asun. Kuva.

Pakkasimme viikko sitten lauantaina viimeiset kimpsumme ja kampsumme nippuun ja suuntasimme Bostonin lentokentalle. Lentomme Reykjavikin kautta Helsinkiin lahti 21:30. Ajallaan. En nukkunut koneessa silmaystakaan. Jotenkin stressasi. Sen sijaan viihdytin itseani elokuvilla (3 kpl). Wall Street - Money Never Sleeps oli herttainen. The Descendants oli yhdentekeva, vaikka siina oli kuinka Clooney paaosassa. Girl with the Dragon Tattoo Daniel Graigilla jai ikavasti kesken, enka tieda kuka on murhaaja (juu en ole lukenut kirjaa saati katsonut alkuperaisleffaa). Se taytyy joskus viela nahda kokonaan. Myos Danielin takia.

Laskeuduimme Suomeen sunnuntaina iltapaivalla. Heti saman paivan iltana tapasimme vuokralaisemme tyhjalla talollamme. Saimme avaimet, teimme pikaisen tupatarkastuksen, jonka jaljilta totesimme asuntomme olevan moitteettomassa kunnossa. Eipa siis muuta kuin kiitos ja muuttopuuhiin!

Maanantaina kavime aamupaivalla ostamassa pari kassillista siivoustarvikkeita. Iltapaivalla siivosin keittion, imuroimme, pesimme ja vahasimme lattiat.

Tiistaina saapui muuttokonttimme Amerikasta. Muuttomiehet kantoivat 154 laatikollista tavaraa sisaan. Siis sata-viisikymmenta-nelja! Mukana mm. viisi polkupyoraa (se kuudes tuli mukanamme lentokoneessa) parit laskettelusukset (joita ei kertaakaan kaytetty Jenkeissa), jarkyttava laja leluja ja muuta lastentavaraa (vaikka lahjoitin viisi laatikollista vauvatavaroita Niilon esikoululle / kirkolle), aivan liikaa vaatteita (isoja ja sopivia), kodinkoneita (vaaralla jannitteella) --- siis ihan hirveasti kaikkea. Ja sitten viela yksi grilli ♥

Keskiviikkona saapui muuttokuormamme Suomen varastosta. Onneksi tavaraa oli vain yksi pakettiautollinen. Suurin osa oli aivan turhaa ryonaa (siis pakasterasioita, haloo!), joka lensi saman tien roskiin. Lisaksi laatikkotolkulla kirjoja ja levyja (ajalta ennen iTunesia). Ja sitten yksi monitoimikone ♥

Torstaina jatkoin kesken jaanytta tavaroiden lajittelua ja paikalleen laittamista. Heitin sakkitolkulla ihmis- ja liinavaatteita roskiin ja toisen mokoman Uffalle. Kirjoja lahti kiertoon pari laatikollista. Myos keittiosta sai lahtopassin vino pino erinaista kippoa ja kuppia. Lisaksi tomutin ajankuluksi petivaatteet ja pistin pesukoneen ja kuivausrummun laulamaan.

Perjantaina lattiat olivat vihdoin viimein tyohuonetta lukuunottamatta tyhjat. Ohjelmassa oli siis loppusiivous. Tomuttamista. Imurointia (jonka tuoksinassa paastin omasta imuristamme sahkot pihalle).  Polyjen pyyhkimista. Lattioiden pesua. Petien petaamista. Jarjestelemista. Sisustamista.

Illalla mieheni kavi hakemassa pojat mummolasta yoksi uuteen kotiin. Pojat ilahtuivat nahdessaan uuden kotinsa. Tai siis paremminkin kaikki lelunsa, pitkasta aikaa yhdessa paikassa.

Tanaan aamuseitsemalta Leo herasi raikkaamaan sita pahuksen Autot-aanikirjaa aulassa. Ja Tonkan aanekasta maansiirtokonekirjaa. Ja kantria soittavia monsteriautoja. Ja laulavaa syntymapaivakakkua. Ja piipaavaa ambulanssia. Ja ---

Harkitsen ko. lelujen jakamista naapuriperheisiin. Ameriikantuliaisina.

Tanaan siivous ja jarjestely on jatkunut. Viela olisi alakerran WC pesematta, kodinhoitohuone jarjestelematta. Niin ja se sauna! Kai sekin pitaa kuurata. Seinia maalata. Ikkunat pesta. Verhoja virittaa. Taulujen paikkoja katsoa. Alakerran vessa remontoida. Muiden muassa.

Ja entas sitten ne pihahommat! Nurmikko pitaisi lannoittaa. Pensasaita leikata. Puu kaataa. Ruusupenkki trimmata ja uudet reunakivet laittaa. Muutkin kukkapenkit kaipaavat rakkautta ja jotain vakevampaa. Terassikin pitaisi pesta, ehka myos remontoida. Kasvimaakin olisi kiva.

Mutta muutaman paivan pikku ahertamisen jalkeen me siis asumme taalla! Tyoleirilla. Kotona. Vantaalla.

Tervetuloa siis kaymaan. Tarkistamaan, josko kumihanskat ja polyratti ovat kasvaneet kasiini kiinni. Pahoitteluni siis mahdollisista kirhjoitusvihreista ;)

PS: Kiitos kaikille kommentoijille ja haastajille! Koetan palata asiaan lahitulevaisuudessa.

Muhkeat munkit

Kuva.

Iltakylvyn jalkeen ystavattareni 4-vuotias tytar kysyi huolestuneena aidiltaan:
- Kun mina olen 13-vuotias, onko minulla silloin isot tissit?
Ystavattareni oli luvalla sanottuna hammentynyt. Ja kauhistunut. Nelivuotiaan ei soisi viela huolehtivan rintavarustuksensa koosta.

Ei, ylipaataan kenenkaan ei soisi huolehtivan. Nuoren saati vanhan.
Silti, jotain tassa maailmassa on vikana. Aika usein ne ovat ne tissit.

Lopetin tassa taannoin eraan fitnessivuston seuraamisen juuri implanttien takia. Kyllastyin katselemaan tisseja tiukassa topissa. Ylhaalta ja alhaalta. Lukemaan keskusteluja puolesta ja vastaan. Koska mina en vain ymmarra. Miten se nyt liittyi lihaskuntoon, terveeseen elamantapaan, realistiseen kehonkuvaan tai ylipaansa mihinkaan. Paitsi tisseihin. Teko-sellaisiin.

Minulla tissit kavivat kylassa vuosina 2006-2007 ja uudestaan 2009-2010. Tasta saan syyttaa jalkikasvua. Sittemmin olen palannut takaisin normaaliin, noin A-kuppiin. Sanalla sanottuna ne ovat vaivattomat. Ne eivat rajoita elamaani saati urheiluani millaan tavalla. Tai no, tuubitoppeja ei voi pitaa kun stopparit puuttuvat, mutta tuskin pitaisin niita muutenkaan.

En ole koskaan miettinyt etta naiseuteni olisi tisseista kiinni. Tai etta olisin nain A-luokan kansalaisena vahemman viehattava kuin C saati D. Olen pienesta pitaen kuvitellut, etta rinnanymparysta enemman elamassa merkitsee korvienvali.

Vaikka omassa tuulitunnelissa ei ole aina kehumista, toistaiseksi se on riittanyt. Mina olen mina. Jos se ei riita niin se siita sitten. Ja ystavattaren tyttarelle haluaisin sanoa etta ---

--- Ne ovat aivan sopivat. 13, 16, 19 tai 36 vuotiaana.
Sina olet sina. Kaunis, oikea juuri sellaisena kuin olet.

Kaytoskukkasia

Kuva.

Syomme lounasta. Leo nousee syotyaan poydasta.
- Mitas sitten sanotaan? kysyn pojalta.
- Kiitos! tulee vastaus kuin apteekin hyllylta.

Latttianrajasta kajahtaa aanekkaasti:
- Please!!!
Pikkumies haluaa jotain. Ja kovasti.

Leo kompii painaunilta ihmisten ilmoille. Ovenraosta kuuluu uninen:
- Huomenta!

Hyvastelemme tuttavaperheen play daten jalkeen. Leo huikkaa:
- Bye bye! See you soon!

Pojille tulee keskenaan kiistaa, pikkuautosta, pelista, mista lie. Mikali erotuomari joutuu tulemaan valiin, riidat ratkaistaan halaamalla ja sanomalla:
- Anteeksi!
Tuo A-sana on iso sana. Sita joutuu valilla odottamaan. Maanittelemaan pienen pojan huulille.

Isi ehdottaa Leolle suihkuun menoa.
- Ei kiitos!
Kylpyyn tekevi pienen mieli.

- Roskat roskiin!
Nain Leo toteaa aina nahdessaan tyhjan kahvimukin poydalla. Sitten han vie roskan roskiin. Useasti olemme myos leikkikentalla keranneet pojan kanssa roskia roskiin.

Toivon etta minka lapsena oppii, sen vanhempanakin taitaa. Itselta jos valilla joku kiitos unohtuukin, niin se menee taysin yleisen torppoyden piikkiin. Aiti kylla opetti.
- Kiitos ja anteeksi!


PS: Jos joku ei tunnista kuvan hahmoja, he ovat Hinku ja Vinku. Kun olin lapsi --- se oli sita aikaa kun TV:ssa oli vain kaksi kanavaa ja puoli yhdeksalta illalla tuli uutiset, molemmilta kanavilta --- Hinku ja Vinku jakoivat Kaytoskukkia Pikku Kakkosessa. Pelkasin suunnattomasti Suursyomaria, sarjan pahista. Peitin silmani aina, kun han tuli ruutuun tekemaan pahojaan.

Maailman suurin omenatarha

Lempihedelmani on omena.

 Raikas golden delicious.

Makoisan kirpea granny smith.

Lempean raikas gala.

Harvan tapaama mutta sitakin kuuluisampi macintosh.

Mausteisen makea fuji.

Pidatko sina omenoista?

Hyvaa omaatuntoa ostamassa

Moderniin hippeilyyn kuuluu olennaisesti nk. vastuullinen kuluttaminen. Se tarkoittaa sita, etta vaatteiden sijaan hankitaan hyvaa omaatuntoa ja hintalapun sijaan vertaillaan arvoja. Ja kylla, joskus jopa mina harrastan tata, tosin aika rautalankapohjalta perehtyneimpiin asianharrastajiin verrattuna. Mutta jostainhan tama maailman parantaminen taytyy kuitenkin aloittaa.

Kiinnostaako siis teita missa vaatteenne on oikeasti valmistettu? Herattaako Made in China teissa epaluuloa? Onko Made in Portugal parempi kuin Made in Romania? Enta se Made in Finland, onko se teille se ainut oikea?

Tunnustinkin taannoin luopiouteni kotimaisen suosimisessa, joten potkaiskaa minua nyt.
- Outch!
Mina ja muut kaltaiseni olemme omalta osaltamme syyllisia tehtaiden lopettamiseen ja tyottomyyteen. Meille kotimaisuus ei ole ollut riittava arvo.
- Anteeksi. Oikeasti!
Jotta katumusharjoitukseni on varmasti silmissanne riittava, tein pienimuotoisen nettitutkimuksen, jonka nyt ajattelin jakaa kanssanne.

Valmistusmaalla on siis valia. Taustaksi etsin hieman statistiikkaa USA:sta, jossa markkinat lienevat maailman suurimmat. Kaikki yhteenlaskettuna vaatteita ja kenkia myydaan siella vuosittain noin 20 miljardia kappaletta/paria. Vaatteista 97% on tuontitavaraa, kengista liki 99%. Kansallisjalkineiden eli lenkkareiden osalta tuontitavaraa oli tylysti 100%. Luvut ovat vuodelta 2008, mutta antavat ihan riittavasti suuntaa. Puhutaan siis kansantaloudellisestikin merkittavasta jutusta. Varsinkin kun lisataan tahan pienoinen pommi: vuonna 1997 tuontitavaran osuus vaatemarkkinoista oli vain 59%, kengissa sama luku oli tuolloin 86%.

Mutta mitenkas ne hinnat sitten? Vuodesta 1998 vuoteen 2008 kaikkien kulutustavaroitten kuluttajahinnat nousivat Yhdysvalloissa 32%. Samaan aikaan vaatteiden kuluttajahinnat laskivat 10% ja kenkien vajaat 5%. Etta nain. Voittikohan se kuluttaja vai havisi?

USA:ssa nakyvien vaatteiden valmistusmaiden kirjo on mielenkiintoinen. Suuruusjarjestyksessa 14 karki on Kiina, Vietnam, Bangladesh, Honduras, Indonesia, Meksiko, Kamputsea, Intia, El Salvador, Pakistan, Thaimaa, Filippiinit, Sri Lanka ja Dominikaaninen tasavalta. Aika kolmatta maailmaa siis. Kiina on suuruudessa omaa luokkaansa. Sielta tuodaan yli kolmasosa kaikista vaatteista, yli kolme kertaa enemman kuin listalla toisena olevasta Vietnamista. (Muistakaan etta luvut ovat yhakin vuodelta 2008, nykyaan listoilla lienee myos Etela Amerikan maita, mm. Peru ja Kolumbia, uusien kauppasopimusten ansioista.) Kaikkinensa vuonna 2008 vaatetuonnin arvo oli noin 72 miljardia taalaa. Myos kenkia tuotiin USA:han eniten Kiinasta, 87% maarasta ja 75% arvosta. Vietnam ja Indonesia tulivat seuraavaksi suurimpina tuontimaina.

Mitenkas sitten se tyollisyys? Vuonna 2008 yksinaan tekstiiliteollisuudessa menetti tyopaikkansa yli 45 000 ihmista. Vajaassa parissakymmenessa vuodessa tekstiiliteollisuuden tyopaikat ovat romahtaneet reilusta 1 600 000:sta alle 500 000:een. 2/3 on siis vain kadonnut *puff* kaukomaille. Samaan aikaan markkinat ovat kuitenkin kasvaneet vaatteissa (per myyty vaatekappale aikavalilla 1997-2008) yli neljanneksen ja kengissa (per myyty kenkapari aikavalilla 1990-2008) yli 70%.

Tata taustaa vasten arvostan sita suuremmalla syylla niita vaatevalmistajia, jotka eivat ole vieneet tuotantoaan USA:sta kaukomaille. Rahankeruun maksimoinnin sijaan koen, etta he kantavat yhteiskuntavastuunsa ja antavat takaisin, tuottavat sosiaalista hyvinvointia ja kunnioittavat ihmisoikeuksia. Luulen myos, etta he huomioivat ymparistoasiatkin paremmin.

Ja mita ahneuteen tulee, tuotteen loppuhinta asiakkaalle ei johdonmukaisesti selita valmistusmaata. Made in USA voi olla jopa edullisempi kuin Made in China. Miettikaapa sita.

Alla muutama suosikkibrandi, jolla iso osa valikoimasta on made in America:
Splendid
James Perse
Citizens of Humanity
J Brand

Bonuksena viela ihanaa brittilaista ekologista etiikkaa:
Chinti&Parker

Nelja ensimmaista kuvaa James Perse, viides Chinti&Parker. 
--- Ja kylla, voisin ottaa ne kaikki. Hyvalla omallatunnolla.

Autoleikkeja

Korkealta nakee paremmin. 

Tai ainakin eri tavalla.

 Ehka minakin nyt ymmarran miksi pojat pitavat niin kovin autoleikeista

Toinen paivamme Baltimoressa oli sadetta aamusta iltaan. 

Itse kulutin paivan laakariasemalla hakemalla apua sitkeaan flunssaani. 

Pojat sentaan kavivat katsomassa junia isan kanssa.

Illalla, 11. kerroksen ikkunasta, sade naytti jo ihan kauniilta.

--- Tai ehka se oli se tieto huomisesta lennosta, lampoon.

Proteiinia suoraan purkista

Muistan jostain lukeneeni, etta perheenaiti rakentaa ruokalistan keskimaarin yhdeksan eri ruokalajin varaan. Itse yritan olla monipuolinen, mutta kaytannossa poytaan tupsahtaa viikko viikon jalkeen aika samankaltaisia aterioita.

Vaharasvaisesta jauhelihasta voi vakertaa lihapullia muusilla tai tomaattikastikkeessa pastan kyytipoikana, makaronilaatikkoa, lasagnea tai jauhelihakeittoa. Jauhelihakastikekin lienee yksi vaihtoehto, joko spagetin tai perunan kanssa. Kanasta voi loihtia vaikkapa kanapastaa alfredo-kastikkeen kanssa, viillokin sukuista kastiketta riisin tai perunan kanssa, keittoa villiriisin tai tomaatin ja paprikan kanssa, syoda grillattuna salaatin kanssa tai vihannesten kera tortillaletun sisassa, intialaisittain... Lisaksi on toki naudanliha, lohi, turska, kananmuna, nakit, kasvisruuista puhumattakaan.

Vaihtoehtoja saati vaihtoehtoisia tapoja laittaa lautaselle kevytta perusproteiina siis on, mutta jossain vaiheessa tulee se taydellinen stoppi. Ensin kyllastyin itse jauhelihaan. Sitten Leo kypsyi kanaan. Oli aika etsia jotain muuta.

Kuva.

Tonnikala!

Kalatiskista ostettuna tuoreena fileena tuote ajaa perheen perikatoon. Kala on todella kallista ja hyvaksi kokkaaminen vaatii oikeasti keskittymista. Eika pojat syo. Purkkitavarana samainen tonnikala on kuitenkin mita mainioin ja viela aarimmaisen kustannustehokas proteiini. Asiassa on vain yksi pikku MUTTA: mieheni ei voi sietaa purkkitonnikalaa. 

--- No, en antanut sen hairita. Valmistin koko perheelle pastakastiketta napolilaisen vuokraemantani oppien mukaan:

Pasta alla tonno (menikohan tuo nyt noin?)

Ainekset:

1/2 isosta punasipulista, pieneksi silputtuna

1 tolkki paseerattua tomaattisosetta

purkki-pari tonnikalaa

2 dl purkki ehtaa pannaa eli maustamatonta paksua ruokakermaa (Italian ulkopuolella olen kayttanyt pannan sijaan muutaman ruokalusikallisen ranskankermaa)

suolaa

(pippuria)

oliivioljya

pennepastaa (tavallista, hyvaa taysviljaa tai plussaa)

Ja nain taikuus tapahtuu: 

1. Kuullota pieneksi silputtu sipuli oljyssa.

2. Lisaa tomaattisose ja anna kiehahtaa. 

3. Lisaa tonnikala, hienonna haarukalla hienoksi. 

4. Lisaa kerma.

5. Anna hautua hetken.

6. Mausta suolalla ja halutessasi myos pippurilla.

Keita kastikkeen teon lomassa riittavasti pennepastaa al denteksi. Riittavasti sikali, etta kastiketta tulee annoksesta sopivasti noin 4-6 hengelle. Ehka. Olen aika huono naissa ruokailijamaarissa. Kippaaa keitetty, valutettu pasta kastikkeen joukkoon. Sekoita, annostele lautasille, hompsottele parmesanjuustoa paalle ja nauti. Nam!

Heti ensimmaisesta kerrasta lahtien pojat ovat syoneet tata pastaa mukisematta. Miehenikin soi, mainitsi jopa jalkikateen "ruuan olleen hyvaa, vaikka se olikin tonnikalaa."

Mitakohan sita seuraavasti keksisi? 

Kukkakaalia? Oliiveja? 

Anyone?

;) 

Salakatselija

Manhattanin sykkeen jalkeen Baltimore (MD) oli kuin --- hameenlinna. 

Sellainen pieni, ihan kiva, mutta unelias ja jotenkin vaikea innostua. 

Baltimoressa on kuitenkin satama, sellainen josta molemmat automme lastattiin laivaan ja lahetettiin matkalle Eurooppaan.

Ensimmaisen paivan iltana Baltimoren ilmassa oli Suomen heinakuuta. 

Huhtikuussa. Lamminta ja lempeaa. Ja silti haikeaa.

Iltakavelylla, herkullisen rapukakun jalkeen, loysimme sisasataman laidalta, museon kupeesta ison hiekkakentan ja --- kaupungin.

Koska ihmiset tekevat kaupungin, eivat tiet, kadut ja rakennukset, tassa teille minun aurinkoinen Baltimoreni.

Enid Blytonin hengessa

Sina aamupaivana olimme kuin Viisikko. 

Seikkailemassa. Ratkaisemassa vanhan linnan arvoitusta. 

Evaina rusinoita ja pullovetta.

Mysteerimme oli Castillo de San Cristóbal. San Juanin turva maalta tulevaa uhkaa vastaan. Suurin espanjalaisten Uuteen Maailmaan rakentamista linnoituksista. 

Yhdessa viereisen meripuolustuslinnoituksen, Castillo San Felipe del Morron, kanssa se turvasi Espanjan aseman Uuden Maailman valtiaina. Koska San Juan oli hyva satama. Ehka Karibianmeren paras.

San Juan pysyikin turvassa, espanjalaisilla, yli 300 vuotta. Brittien ja hollantilaisten yrityksista huolimatta.

Kaytannossa linnoitukset kai siis mahdollistivat osaltaan uuden maailman putsaamisen. Inkojen kulta-aarteiden ryovaamisen Espanjan kuninkaallisten iloksi. Pohjimmiltaan siis ei niin kiva juttu.

Mutta kaunis se oli, linna. Vahtitorneineen. Salakaytavineen ja tyrmineen.

Taydellinen neljan lapsellisen ja uniapinan --- nykyajan Viisikon --- seikkailulle.